-- No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.
Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena
kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli
nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut
kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se
näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista
satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä
"pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta
puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla
viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.
Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin
mukaan -- suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään
puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari
hihoja voi olla.
-- Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.
-- Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. --
Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?
Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?
-- Kyllä.
-- No, miksi et sitten pidä niistä?
-- Ne -- ne eivät -- ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.
-- Kauniita! -- Marilla ähkäisi halveksivasti. -- Tiedätkö mitä,
en lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita
pukuja... Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut
ovat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja
muita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä.
Ruskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti
kouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon
ja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden
suhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi
olla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta,
jossa tähän asti olet käynyt.
-- Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. -- Mutta olisin ollut
kuitenkin paljon kiitollisempi, jos -- jos olisitte yhteen ainoaankin
niistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet... Rypytetyt
puhvihihat ovat nyt niin muodissa... Oi, olisi synnyttänyt sellaisen
tunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on
rypytetyt puhvihihat...
-- Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa... Minulla ei ollut
kangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä
naurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.
-- Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki
ihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö
yksinäni, kivesti Anna surullisena.
-- Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen... Ripusta nyt
varovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan
pyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille "Johtotähden"
ja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi
loukkaantuneena portaita alas.
Anna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.
-- Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja
puhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.
Olen rukoillut sellaista -- vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut
silti... En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia
pienen orpotytön vaatteista... Tiesin, että Marillasta kaikki
riippui. Onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista
muslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via
kummassakin hihassa.
Seuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli
tulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan
kanssa.
-- Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. -- Hän laittaa
kyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti
ja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä
rouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti
kolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi
penkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.
Anna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan
ja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin
riittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta
joka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon
kulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu,
jonka täydellinen "hetaleitten" puute samaten oli murskannut useita
Annan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista
ja nauhoista.
Kukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas
maantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä
osui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia,
solmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa.
Mielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse
oli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä
pää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja
keltaisen kukkaisprameuden alla.
Kun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna
jatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa
hän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän
pyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa,
ja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen
muukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt
olivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi,
että hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran
renkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että
puiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat
toistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään
lähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa
sisällä neiti Rogersonin luokalla.
Neiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt
sunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli
sellainen, että hän esitti painetut kysymykset "Johtotähdestä" ja
katsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka
hän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein
Annaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi.
Voi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan
kysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.
Hän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan
onnettomalla mielellä -- joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli
puhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen
ilman puhvihihoja -- niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet
alhaalla.
-- No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.
Koska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle,
joten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta -- ennenkuin
myöhemmin viikon varrella.
-- En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.
-- Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.
Anna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä
Silmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan
pelargoniaan.
-- Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani,
selitti hän. -- Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin
hyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo
mennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon
monien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan
ikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja
raamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin
väsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi
istunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle
aallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon
hauskuuksia.
-- Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herra
Belliä.
-- Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. -- Hän puhui
Jumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä
huvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana,
jotta se maksaisi vaivan... Mutta minä luin pienen rukouksen
itsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka
riippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja
välkehti vedessä... Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä
sanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.
-- Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.
-- En, en, niin aivan hiljaa... Niin, sitten herra Bell vihdoin
tuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä
luokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen
muuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin
kuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se
ei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla
oli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli
kerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat
puhvit...
-- Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun
olisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?
-- Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin.
Neiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän
tehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon
sellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt
sillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun...
Sitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät
selitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä
vastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua "Koira herransa
haudalla", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on
hyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen... Mutta hän sanoi, ettei se
kelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi
sunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen
komea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:
"Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat,
Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään -- -- --"
-- En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se
kuuluu niin hyvältä... Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi
pyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin
-- sillä rouva Lynde oli liian kaukana -- näyttämään minulle
teidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja
tekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy.
Se oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin
pieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen
piti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän
ei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan
mielikuvitusta... En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni
lentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä...
Marillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää
Annaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia,
että koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin
saarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli
sydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui
siltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat
ajatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä
laiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti
syytöksiään.