Marilla ei puhunut Matthew'lle mitään tapahtumasta sinä iltana,
mutta kun Anna osoittautui itsepintaiseksi ja uppiniskaiseksi vielä
seuraavanakin aamuna, täytyi antaa selitys hänen poissaolostaan
aamiaispöydästä. Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle ja ponnisteli
parhaansa mukaan antaakseen hänelle oikean käsityksen Annan
ennenkuulumattomasta esiintymisestä.
-- Ei vahingoita hitustakaan, että Rakel Lynde sai vähän nenälleen --
mokoma juorueukko, joka alituiseen sekaantuu asioihin, jotka eivät
häntä liikuta, oli Matthew'n lohdullinen vastaus.
-- Matthew Cuthbert, minä todellakin hämmästyn... Sinä tiedät, että
Annan käytös oli hirveä, ja kuitenkin puolustat häntä. Tämän jälkeen
kai sanot, että häntä ei ensinkään pitäisi rangaista.
-- Oh e-ei... ei juuri niinkään, sanoi Matthew vaivautuneella
äänellä. -- Vähän häntä kai täytynee rangaista, luulisin... Mutta älä
ole liian kova hänelle, Marilla. Muista, ettei hänellä ole koskaan
ollut ketään, joka olisi opettanut hänelle, mikä on oikein. Sinä --
sinä annat kai hänelle joka tapauksessa jotain syötävää, mitä?
-- Oletko koskaan kuullut, että minulla on tapana kiusata
ihmisiä nälällä, jotta heistä tulisi hyvätapaisia? kysyi Marilla
loukkaantuneena. -- Hän saa säännölliset ateriansa, Ja minä itse
kannan ne ylös hänelle. Mutta hän saa istua siellä, kunnes hän
on taipuvainen pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi: se on minun
päätökseni, ja siinä pysyn, Matthew.
Aamiainen, päivällinen ja illallinen nautittiin hiljaisuuden
vallitessa, sillä se, jolla tavallisesti oli ruokarauha vallassaan,
kieltäytyi yhä taipumasta.
Jokaisen aterian jälkeen Marilla kantoi hyvin varustetun tarjottimen
itäiseen vinttikamariin ja haki sen myöhemmin, ilman että sen sisältö
huomattavasti olisi vähentynyt. Matthew loi huolestuneen katseen
molemmille vadeille, kun ne tulivat viimeisen kerran alas. Oliko Anna
koskenutkaan ruokaan?
Kun Marilla samana iltana meni ulos hakeakseen lehmät kotiin haasta,
hiipi Matthew, joka oli käydä maleksinut tallirakennusten vaiheilla
ja pitänyt häntä silmällä, sisään taloon murtovarkaan ilmein ja
tassutti ylös rappusia. Yleensä liikuskeli Matthew ahtaalla ja
tarkoin rajoitetulla alueella keittiön ja toisella puolen eteistä
olevan pienen kamarin välillä, jossa hän nukkui. Jonkun ainokaisen
kerran hän uskalsi vastahakoisesti arkihuoneeseen tai oikein saliin,
kun pastori pistäytyi teelle. Mutta hän ei ollut koskaan ollut oman
talonsa yläkerrassa siitä keväästä asti, kun hän auttoi Marillaa
paperoimaan vierashuoneen, ja siitä oli nyt neljä vuotta.
Hän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita
minutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai
kylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven
kurkistaakseen sisään.
Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli
surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja
onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa
oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.
-- Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on
laitasi, typykkäiseni?
Anna hymyili laimeasti.
-- Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa
aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä.
Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.
Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia
pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen
koppiin.
Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa
viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman
aikaisin lehmien hausta.
-- Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä
tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. -- Sinun on kuitenkin pakko
tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa,
ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut... Tee pois se,
niin se on tehty.
-- Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?
-- Niin -- pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew.
-- Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin -- sitähän täytyy
kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.
-- Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna
miettiväisesti. -- Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani
pahoillani, sillä pahoillani _olen_. Mutta en ollut sitä eilen
illalla. Olin niin vihoissani... ja sitä kesti koko yön. Mutta
aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut -- minulla
oli vain sellainen ilkeä tunne, että _olin ollut_ vihainen... Häpesin
itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle.
Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua
täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin... Mutta kuitenkin --
_teidän_ vuoksenne teen mitä hyvänsä -- jos kovin sitä haluatte...
-- Voit hyvin käsittää, että haluan... On niin kauhean yksinäistä
tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja
pyydä anteeksi.
-- Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. -- Niin pian kuin Marilla
tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.
-- Se on hyvä -- tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle,
että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle...
-- Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon,
lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset
menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?
Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan.
Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar
ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin
tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen
huutavan "Marilla" kaidepuun yli.
-- No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.
-- Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja
haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.
-- Sitä kelpaa kuulla. -- Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi
sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin
maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. -- Haen sinut mukaani,
kun olen lypsänyt.
Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä
kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena,
jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua
Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja
sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna
auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen
hillityn iloisuuden vahassa.
Marilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut
se katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi
loukkaantuneen rouva Lynden eteen.
-- Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti
-- Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.
Tämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta
Marilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen
rangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon... Annan ei todellakaan
tarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.
Ja ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti,
kunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi
kynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi
iloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin
sanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen
ällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.
-- Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän
vapisevalla äänellä. -- En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen --
ei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan... Voitte kuvitella
mielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten
menettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka
ovat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika.
Olen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua
rangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten
joukosta... Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te
sanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka
sanoitte, oli totta... Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen
ja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta
minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde,
suokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan
surua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa
sellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän -- vaikkakin
hänellä on kauhean vaikea luonne... Ah ei, sitä te ette varmaankaan
tahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle
anteeksi, rouva Lynde!
Anna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.
Ei voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä -- se ilmaisihe
hänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde
oivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin
-- ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä -- että Anna
todenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja
hekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat
antaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla
oli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi
nautinnoksi.
Pohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen
terävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että
Anna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja
kaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja
puutteineen -- pitkävihainen hän ei ollut.
-- Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan
ystävällisesti. -- Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai
myöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä
olen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne -- ei maksa
vaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon... Ei voi kieltää, että
tukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön -- olin
muuten hänen koulutoverinsa -- jonka tukka oli aivan yhtä punainen
kuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän
kasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua
ei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin -- ei,
ei hitustakaan!
-- Oi, rouva Lynde! -- Anna veti syvän henkäyksen noustessaan.
-- Te olette herättänyt minussa toivoa -- olen aina pitävä teitä
hyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin
uskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan
isoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi
kauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?... Saanko nyt mennä
ulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä
välin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on
niin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.
-- Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat
poimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.
Kun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti
sytyttämään lamppua.
-- Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä
on mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa
varten... Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin
jotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä
ja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa -- enkä ole liioin
enää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne... Tytöstähän voi
sukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen
tapa lausua ajatuksensa -- kuinka sanoisin? -- hän käyttää niin
voimakkaita sanoja... Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän
tulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne
hänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on
kiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on
ohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu.
Herra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken
kaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.
Kun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta
hämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.
-- Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän
kulkiessaan pitkin polkua. -- Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin
piti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.
-- Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.
Hän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin
olisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi
epämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle
pieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa
liiankin hyvin -- mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti
omaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:
-- Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia
anteeksipyyntökohtauksia... Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi,
Anna.
-- Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät
ärsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. -- Muut
asiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti
nielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun...
Luuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi,
kun olen ehtinyt kasvaa suureksi?
-- Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet
varmaankin turhamainen?
-- Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti
Anna. -- Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin
ja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta
tuntuu ikävältä -- aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani
mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole
kaunista, on säälittävää.
-- Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla.
-- Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän
enemmän.
Tämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin
huomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.
-- Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva
Lynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna
kaunaa rouva Lyndeä kohtaan... Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada
anteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos
saisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin
tuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen
yläpuolella --
-- Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena
yrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.
Anna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen.
Pieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä
kasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana
ylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä -- se
loisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja
pisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.
-- Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin,
sanoi hän. -- Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole
rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut
minusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla
tässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!
Jotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun
hän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan -- ehkäpä se oli
sen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut
maistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet
aivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden
tavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen
opetuksen:
-- Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun
ei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.
-- Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi
Anna miettivästi. -- Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa
tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa
sananjalkojen parissa -- sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja
annan hänen kukkiensa tanssia -- hiljaa ja somasti, niin etteivät
lehdet putoile niistä... Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja
sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä
pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi
keksiä!... Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.
No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.