Anna oli viettänyt kaksi viikkoa Vihervaaralla, ennenkuin rouva Lynde
ilmestyi ottaakseen hänet tarkastelunsa alaiseksi. Täytyy kuitenkin
oikeudenmukaisuuden nimessä mainita, että vika ei ollut Rakel-rouvan.
Vaikea ja vuodenaikaan nähden selittämätön influensakohtaus oli
pakottanut tuon kelpo naisen pysyttelemään neljän seinän sisällä
aina hänen viimeisestä Vihervaaralla käynnistään saakka. Rakel
rouva oli perin harvoin sairaana ja tunsi jyrkkää halveksumista
ihmisiä kohtaan, jotka olivat sairaita, mutta influensa, täytyi
hänen myöntää, ei ollut minkään muun taudin kaltainen maailmassa
ja se voitiin selittää vain Herramme erityiseksi rangaistukseksi.
Niin pian kuin hänen lääkärinsä salli hänen pistää nenänsä ulos
ovesta, kiiruhti hän kuitenkin Vihervaaralle, pakahtumaisillaan
uteliaisuudesta nähdä Matthew'n ja Marillan uutta lastenkodin lasta,
jota koskevia arvailuja ja juttuja oli jo koko joukko liikkeellä
Avonleassa.
Anna oli parhaansa mukaan käyttänyt jokaisen hetken näistä
neljästätoista päivästä. Hän tunsi jo seudun jokaisen puun
ja pensaan. Hän oli tehnyt sen keksinnön, että polku lähti
keittiökasvitarhasta ja jatkui tuuhealehväisiin lehtoihin, ja hän oli
tutkinut koko sen kiemurtelevan kulun pitkin puron reunaa ja portaan
yli, hongikkojen ja yhteenpunoutuneitten metsäkirsikkapuunoksien
muodostamien holvikatosten läpi, yli pyöreitten mätästen, joita
sanajalat peittivät, Vaahteroiden ja saarnien keinuvien kruunujen
alitse.
Hän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa
-- tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä
kehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus
suurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen
takaa vei puuporras yli puron.
Tämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle,
jossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien
mäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat
lukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan
metsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat,
läpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien
haamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden
välissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti
supisseet ja sipisseet keskenään.
Kaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin
hän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi
Matthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän
oli "löytänyt". Matthew ei suinkaan valittanut -- kaukana siitä; hän
kuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily.
Marilla antoi "lorujen" luistaa -- kunnes hän huomasi, että hän oli
tulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti
sulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa
kiinni.
Anna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän
kävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän
ruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa.
Kelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia
asteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön
vaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli
vakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun
kaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä
todellisen tarkoituksen.
-- Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.
-- Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse,
sanoi Marilla. -- Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi
hämmästyksestäni.
-- Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel
rouva osaaottavasti. -- Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?
-- Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä.
Matthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa,
että pidän hänestä oikein paljon, minä myös -- vaikka hänellä
luonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä -- hän
on terhakka ja rehti pikku tyttö.
Marilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa
alkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen
ilmeistä.
-- Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi
mainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut
mitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon
hänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen
aavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu.
Mutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku
Marilla.
-- En tunnekaan itseäni masentuneeksi, vastasi Marilla kuivasti. --
Kun olen tehnyt päätöksen, pysyn siinä lujana. Mutta ehkä haluat
nähdä Annan. Minä kutsun hänet.
Hetkisen kuluttua Anna tuli juosten sisään kasvot ihastuksesta
säteilevinä puutarhassa tekemiensä uusien mainioitten löytöjen
johdosta. Mutta hämmästyksissään huomatessaan aivan odottamatta
seisovansa vieraan edessä pysähtyi hän hämillään heti oven suuhun.
On varmaa, että hän näytti jonkun verran omituiselta lyhyessä
ja ahtaassa kotikutoisessa hameessaan, jonka hän oli tuonut
mukanaan lastenkodista ja jonka alta kapeat sääret pistivät esiin
ja näyttivät luonnottoman pitkiltä. Kesakot olivat lukuisammat
ja silmäänpistävämmät kuin konsanaan; tuuli oli pörröttänyt
peittämätöntä tukkaa, niin että se törrötti kaikkiin ilmansuuntiin,
ja se ei ollut koskaan loistanut koreamman punaisena kuin tällä
hetkellä.
-- No, kauniin ulkomuotosi vuoksi he eivät ole sinua ottaneet, se on
totinen tosi, lausui Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. Hän oli
noita miellyttäviä ja usein tavattavia ihmisiä, joitten ylpeytenä
on ilman pelkoa ja häikäilemättä lausua julki mielipiteensä. --
Sinäpä vasta olet laiha vekara! Tulehan tänne, että saan katsoa
sinua! Suuri luoja, onko koskaan nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka
niin punainen, että silmiä huikaisee siihen katsoessa! Etkö kuule,
nulikka, tule tänne!
Anna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rakel rouva oli
odottanut. Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli toisella puolen
keittiönlattiaa ja seisoi Rakel rouvan edessä vihasta hehkuvin
kasvoin ja vapisevin huulin. Koko tuo hento pieni olento vapisi
kiireestä kantapäähän.
-- Vihaan teitä -- te olette häijy ja ilkeä! huusi hän puoliksi
tukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. -- Kuinka
uskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Enhän minä mahda sille
mitään. Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani?
Te olette epäkohtelias ja vailla kaikkia hienompia tunteita!
-- Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä.
Mutta Anna seisoi paikoillaan pää pystyssä ja leimuavat silmät
kiinnitettyinä Rakel rouvaan. Hänen kätensä olivat nyrkkiin
puristetut, ja hänestä säteili ikäänkuin intohimoisen katkeruuden
ilmakehä.
-- Kuinka uskallatte tulla sanomaan sellaisia asioita minulle? toisti
hän. -- Miltä teistä tuntuisi, jos sanottaisiin teistä itsestänne
sellaista? Mitä te ajattelisitte, jos teille sanottaisiin suoraan
vasten kasvoja, että te olette paksu ja kömpelö ja luultavasti
vailla mielikuvituksen rahtuakaan? Niin, en välitä ensinkään,
vaikka loukkaankin tunteitanne. Päinvastoin toivon sitä. Ei kukaan
ole koskaan ollut minua kohtaan niin raaka paitsi rouva Thomasin
miespahanen, ja, minä en koskaan anna teille anteeksi!
Kaksi polkaisua lisää!
-- Onko kukaan ihminen voinut kuvitella tuollaista mielenlaatua!
huudahti kauhistunut Rakel rouva.
-- Anna, mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes tulen jälestä,
sanoi Marilla vaivoin saatuaan takaisin puhekykynsä.
Anna puhkesi itkuun, hyökkäsi eteisen ovelle, jonka hän paiskasi
kiinni jälkeensä, niin että padankannet rämisisivät, ja lensi kuin
tuulispää eteisen läpi ja portaita ylös. Yläilmoista kuuluva jysähdys
ilmaisi, että itäisen vinttikamarin ovi läimäytettiin kiinni yhtä
rajusti.
-- Jaa-a, tuon lapsen kasvattamistyötä en sinulta kadehdi, sanoi
Rakel rouva purevan ivallisesti.
Marilla avasi suunsa lausuakseen joitakin anteeksipyytäviä ja
huolestuneita sanoja -- saman tekevä mitä... Mutta se, mitä hän
todella sanoi, oli täydellisesti yllättävää hänelle sekä silloin että
sittemmin.
-- Sinun ei olisi pitänyt kosketella hänen ulkomuotoaan, Rakel.
-- No mutta nyt minä luulen... Marilla Cuthbert, onko tarkoituksesi
todellakin puolustaa tätä kamalaa mielenpurkausta, jonka todistajina
juuri olimme? kysyi Rakel rouva ylen loukkaantuneena.
-- Ei, sanoi Marilla hitaasti, en koeta häntä puolustaa. Hän
on käyttäytynyt hyvin huonosti, ja minä annan hänelle kelpo
nuhdesaarnan. Mutta meidän on sentään otettava huomioon muutamia
seikkoja ja asianhaaroja. Hän ei ole koskaan saanut oppia, mikä on
oikein. Ja sinä lausuit ajatuksesi hänestä jokseenkin tylysti, Rakel.
Marilla ei voinut olla lisäämättä viimeistä lausetta, vaikka
hän jälleen hämmästyi itseään. Rakel rouva ojensihe ilmeessä
loukkaantunutta arvokkuutta.
-- Niin, minä huomaan, että minun tästä lähtien täytyy olla hyvin
varovainen puheissani, Marilla, koska ennen kaikkea täytyy ottaa
huomioon kasvattilapsen herkät tunteet, jotka ovat Jumala ties' mistä
peräisin... Ei varjelkoon, en ole suutuksissani, sinun ei tarvitse
olla huolissasi. Olen todellakin liian vilpittömästi pahoillani sinun
vuoksesi tunteakseni suuttumusta. Saat kun saatkin monta vastusta
vielä tuosta tytöstä, muista minun sanoneeni. Mutta jos tahdot
noudattaa minun neuvoani -- jota otaksuttavasti et tahdo, vaikka minä
olen kasvattanut kymmenen lasta ja saattanut hautaan kaksi -- niin
annat sinä tuon "kelpo nuhdesaarnan", josta puhuit, koivunvitsan
avustuksella. Sellainen voitelu on tarpeen senkaltaiselle nahalle.
Arvaan hänen luonteensa olevan yhtä tulisen kuin hänen tukkansa.
Niin, jää hyvästi, Marilla. Toivon sinun tulevan välistä tervehtimään
minua, kuten tavallisesti. Mutta sinä et voi odottaa, että minä kovin
pitäisin kiirettä pistäytymään uudelleen luoksesi, jos täytyy joutua
tämän tapaisten hyökkäysten ja loukkausten alaiseksi... Sellainen on
todellakin kokonaan minun kokemuspiirini ulkopuolella.
Senjälkeen Rakel rouva suoristi hyvin itsetietoisesti pienen pyylevän
vartalonsa ja käydä lylleröi ulos. Mutta Marilla lähti hyvin vakavin
ilmein itäiseen vinttikamariin.
Portaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma
siitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan
ja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus,
että Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas
luonteensa!... Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen
nolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä
tosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin
hän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan -- jonka
oivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat
voineet nousta ylös todistamaan -- ei miellyttänyt Marillaa.
Hän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu
rangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka
raskaan rikoksen hän oli tehnyt.
Marilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien
ja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä
puhtaan valkoiselle peitteelle.
-- Anna, sanoi hän, ei tylysti.
Ei vastausta.
-- Anna -- ankarammin -- nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä
minulla on sinulle sanottavaa.
Anna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä
olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa
tuijotti kiinteästi lattiaan.
-- Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö
häpeä itsesi vuoksi?
-- Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja
punatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.
-- Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle
sillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi -- niin, oikein
häpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva
Lyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä
hämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti
panit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja
punatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.
-- Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai
kuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. --
Voihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei
voi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi
niin paljon huomiota siihen... Teidän mielestänne minulla tietenkin
on hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi
tuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin
jokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut.
Minun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.
-- Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin
vakuuttaa... Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta
joka ikisessä talossa, jonne hän menee -- ja hän tulee kertomaan
sen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken
itsehillintäkykysi, Anna.
-- Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi
teille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili
Anna itkien.
Muuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli
ollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä
sanovan toiselle: "Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea
pieni rumilas!" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta -- ja
pistos tuntui yhä.
-- En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein
sanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä
äänellä. -- Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista
esiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi
ihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja
nenäkäs ja -- tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus
-- sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin
pahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja
sitten saat pyytää häneltä anteeksi.
-- Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä
äänellä. -- Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte,
Marilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa
sisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää
ruuaksi, ja minä en valita... Mutta en voi pyytää anteeksi rouva
Lyndeltä.
-- Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin
vankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on
Avonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä
anteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes
sanot minulle, että olet siihen halukas.
-- Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin
huulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä,
että sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole
pahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa,
mutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla
kunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani
pahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.
Marilla nousi ylös lähteäkseen.
-- Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi
käytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla
hyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen
asian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.
Ammuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten
vallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä
kuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen,
pyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi
hän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin
halu purskahtaa nauruun.