Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle
ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle.
Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja
piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan
hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen,
työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti
olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki
mitä siihen kuului -- kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä
palautti hänet takaisin maan päälle.
Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin
ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on
valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä
jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että
ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja
sanoi rukoilevalla äänellä:
-- Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa
minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen
koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa
kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti
ja sanokaa!
-- Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin
käskin, vastasi tunteeton Marilla. -- Mene tekemään se, Anna,
ennenkuin tulet kysymyksinesi.
Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi
Marillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.
-- No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään
tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta
puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut
-- luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja
osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?
-- Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi...
Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole
lainkaan oikea sana... Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja
kirsikankukista -- mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän...
Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi... Siinä saan kyllä
hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin
parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En
voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!
-- Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät
mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla
äänellä. -- Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään,
että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä
saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme
mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon
kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin
lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.
-- Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. -- Pitääkö minun aina
sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?
-- Ei toki -- sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.
En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.
-- Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla,
väitti tyttö.
-- Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua
kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat
minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert -- kun vain
muistaa.
-- Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi
Anna alakuloisesti. -- Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä
eikä mitään muuta sukulaista -- ei edes isoäitiä. Silloin minulla
olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin... Enkö saisi sanoa
teitä Marilla tädiksi?
-- Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole
mitään tarkoitusta.
-- Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.
-- Sinä ehkä kylläkin -- mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.
-- Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne
ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.
-- En.
-- Oi! -- Anna veti syvään henkeänsä. -- Oi, neiti -- ei, Marilla,
kuinka paljon te jäätte vaille!
-- Enpä juuri tiedä... Mitä hyödyttää kuvitella asioita
toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. --
Kun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä
maan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me "kuvittelemme" ne
olemattomiksi... Ja lorun lopuksi -- mene vierashuoneeseen, Anna,
mutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä -- ja anna
minulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko
Isämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä
lukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista
kuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.
-- Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna
puolustellen. -- Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään
harjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä!
Kun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen --
juuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun
papin ja niin runollinen... Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin
aamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei
minun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä,
mistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos
on täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä
merkille?
-- Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun
pyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä
jää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee
kuten sanoin!
Anna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei
tullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti
kutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän
tapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui
seinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä
selän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja
viheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden
villiviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle
hohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.
-- Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.
Anna säpsähti kovasti.
-- Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua -- muuatta jokseenkin korean
väristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus "Kristus siunaamassa
pikku lapsia".
-- Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä -- että olin tuo
sinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin
hän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä... Hän näyttää yksinäiseltä
ja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan
ole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja
siksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi,
ettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota -- paitsi Hän. Olen varma
siitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä
varmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun,
kun kysyin teiltä, saisinko jäädä... Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi
häntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella
kaiken -- kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes
seisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja
laski kätensä hänen hiuksilleen -- oi sitä ilontunnetta, joka silloin
varmaan hänet valtasi!... Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija
olisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi!
Sen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä
huomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin
surullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.
-- Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt
jo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista
-- ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta...
Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.
-- Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava... Vakuutan, etten
tarkoittanut mitään muuta.
-- Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista
asioista... Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan
jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä
seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi!
Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja
opettele tuo rukous ulkoa.
Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut
sisään koristaakseen sillä päivällispöydän -- Marilla oli salavihkaa
katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään -- nojasi leukaansa
käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin
sanoihin.
-- Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. -- Se on kaunista. Olen
kuullut sen ennen -- kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran
lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului
niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen
oli jotain hyvin ikävää. -- "Isä meidän, joka olet taivaassa,
pyhitettäköön sinun nimesi." -- Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka
iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia
tämän, neiti -- ei, Marilla.
-- Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.
Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa
hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea
pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.
-- Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan
sydänystävää täällä Avonleassa.
-- Saat mitä?
-- Sydänystävää -- oikein läheistä ystävää -- sukulaissielua, jolle
voin vuodattaa tunteeni... Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni
ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on
jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy
samoin. Luuletteko ehkä niin?
-- Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun
ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun
leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä
tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi,
kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei
tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole
kiltti ja hyvä.
Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin
silmin.
-- Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On
tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että
sydänystävänikin olisi sellainen.
-- Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta
tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen,
ja se on parempaa kuin kauneus.
Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän
piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen
kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.
Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti
kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat
hänelle.
-- On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis --
ja minun laitanihan on niin -- niin tuottaa kuitenkin suurta iloa
saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä
lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut
kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja
hilloastiansa -- kun hänellä oli hilloa, tietenkin... Toinen ovi oli
lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä
ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja
minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen
pikku tyttö, joka asui siellä.
Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä.
Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin
sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja
lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli
lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja
astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui -- sen sijaan että
joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon.
Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei
minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta
ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken
elinaikamme.
Muuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun
täytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään,
sen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan
minua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli
pitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se
toisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin
mahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö
nimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin
hänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta -- vaikka en
aivan niin paljon... Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin
hyvästi Violetalle, ja ah, -- hänen hyvästinsä kuului myöskin niin
surulliselta ja äänessä oli kyyneliä... Olin häneen niin kiintynyt,
ettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa
-- ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.
-- Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti.
Minä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan
mielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän,
jotta tulisi loppu tuolle siunatulle "kuvittelemiselle"... Mutta älä
koskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai
Violetastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.
-- Ah ei, en varmistikaan... En muuten voikaan puhua heistä kenen
kanssa tahansa -- heidän muistonsa on minulle liian kallis... Mutta
arvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh,
katsokaahan -- tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan
omenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua
siinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että
haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!
-- Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. -- Minun
mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun
pitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula
mahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka
sinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.
-- Ah, osaan sen jo melkein kokonaan -- minulla on vain viimeinen
rivi jäljellä.
-- Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene
kiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää
sinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.
-- Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.
-- Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja
kukkinesi... Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.
-- Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna.
-- Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää
niiden suloista pikku elämää poimimalla ne -- minä en tahtoisi
joutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka... Mutta kiusaus oli
vastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton
kiusaus?
-- Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?
Anna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui
tuolille ikkunan ääreen.
-- Kas niin -- nyt osaan rukouksen... Opettelin viimeisen rivin
rappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen
kauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä... Lattiaa peittää
pehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat,
ja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat
kulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole
koskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on
leposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä
ja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti
nojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä,
joka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan
valkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa.
Tukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu...
Nimeni on lady Cordelia Fitzgerald... Ei, se ei kuulu oikein
luonnolliselta...
Hän harppasi pienen peilin luo ja katseli kuvaansa. Hänen omat
laihat, kesakkoiset kasvonsa ja vakavat harmaat silmänsä katsoivat
sieltä takaisin häneen.
-- Sinä olet vain Vihervaaran Anna, sanoi hän vakavasti, ja sinut
minä näen, juuri sellaisena kuin nyt olet, niin usein kuin koetan
kuvitella, että olen lady Cordelia. Mutta on miljonan kertaa
hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin Ei-minkään Anna -- vai mitä
arvelet?
Hän kumartui eteenpäin, suuteli lempeästi kuvaansa kuvastimessa ja
meni avoimen ikkunan ääreen.
-- Hyvää iltaa, rakkahin Lumikuningatar! Ja hyvää iltaa, rakkaat
koivut alhaalla notkossa! Ja hyvää iltaa, sinä kelpo tupa ylhäällä
mäellä! Saa nähdä, tokko Dianasta tulee paras ystäväni? Toivon sitä
ja tulen pitämään hänestä niin paljon. Mutta en silti koskaan unohda
Katie Mauricea ja Violettaa. He loukkaantuisivat kovin, jos tekisin
niin, ja minä en tahdo loukata kenenkään tunteita, olipa sitten
kysymyksessä vaikka vain pieni lasioven tyttö tai pieni kaikutyttö.
Ajattelen heitä hiukkasen joka ainoa päivä ja lähetän heille
lentosuutelon.
Anna lähetti sormenpäillään pari lentosuuteloa kirsikankukkien ohi,
nojasi leukaansa käsiin ja vajosi miellyttäviin unelmiin silmät auki.