Kun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi
hän vakavana opettavaisella äänellä:
-- Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen
vaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata
huolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian
kuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se
huolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten
pikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja
siisteyteen. -- Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla,
etten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. -- Tänään käärin
ne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa.
Mutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli
päästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko
hauskoja asioita...
-- Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään
tänne, varoitti Marilla. -- No kas niin, tuo voi kelvata... Lue nyt
iltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.
-- En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.
Marilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.
-- Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut
lukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin
tekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?
-- Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä
täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja
kaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti
ja takertumatta.
Marilla näytti keventyneeltä.
-- No Jumalan kiitos -- tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan
täydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?
-- Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko
katkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat
niin komeilta! "Ääretön, ikuinen ja muuttumaton." Eikö se kuulu
majesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy --
aivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi
sanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.
-- Anna runouden olla rauhassa, Anna -- me puhumme iltarukouksesi
lukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue
rukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku
tyttö.
-- Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin
kiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, --
Ihmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen
merkitsee... Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt
tukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan
voinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian
väsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy
pitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän -- heiltä ei totisesti
voi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia... Vai voiko
tosiaankin teidän mielestänne?
Marilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen
kasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata
aikaa.
-- Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni
alla, Anna.
-- Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna
hilpeästi. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen.
Mutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava.
Kun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen,
jonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun
kerran olen tullut sitä ajatelleeksi...
-- Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.
Anna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.
-- En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein
haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin
aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään,
syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen -- ylös tuohon
kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan...
Ja silloin tuntisin rukouksen... No niin, nyt olen valmis. Mitä minä
sanon?
Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän
oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen
"Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen
maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta
näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä
arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku
rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin
polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle
olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska
ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden
välittämänä.
-- Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän
viimein. -- Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet
saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.
-- Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa
Marillan polvelle. -- Rakas taivaallinen isä -- niin sanovat
papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa,
mitä? -- pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään.
-- Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta
tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja
Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen.
Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä
olevani velvollinen kiittämään... Mitä tulee niihin asioihin,
joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa
luetella niitä... Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole
niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee
minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella
Anna Shirley. -- Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän
innokkaasti kohottautuen. -- Olisin tietenkin voinut valita joitakin
kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän
miettimisaikaa.
Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle
tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin
sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen
puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä.
Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että
Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri
aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.
-- Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa
"amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella"
-- niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta
ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja
sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä
kirjekaaviossa... Luuletteko sen haittaavan mitään?
-- Ei, en luulisi, sanoi Marilla. -- Nuku nyt kuten kiltti lapsi
ainakin. Hyvää yötä.
-- Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi
Anna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.
Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan
pöydälle ja katsahti Matthew'hin.
-- Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö
hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein
täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole
lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan
huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä --
niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin
pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita.
Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin... Niin,
kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa
osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin
tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai
kestettävä koetus nöyryydellä...