-- Tiedättekös, sanoi Anna tuttavallisesti, minä olen päättänyt
pitää hauskaa tällä ajomatkalla. Minun kokemukseni on ollut, että
voi melkein aina pitää hauskaa, kun vain oikein päättää... Koko
ajomatkallamme en aio ajatella lastenkotia enkä sinne palaamista.
Tahdon ajatella vain ajamisen huvia. Oi, katsokaa, tuolla on jo
pieni orjanruusu puhjenneena! Eikö se ole suloinen? Ettekö luule sen
iloitsevan siitä, että se saa olla ruusu? Eikö olisikin hauskaa, jos
ruusut osaisivat puhua? Olen varma siitä, että ne sanoisivat mitä
somimpia asioita. Ja eikö vaaleanpunainen olekin maailman hurmaavin
väri? Minä rakastan sitä, mutta minähän en koskaan voi sitä käyttää.
Punatukkaiset ihmisethän eivät koskaan voi käydä vaaleanpunaisessa...
Oletteko koskaan kuullut puhuttavan, että jollakulla olisi pienenä
ollut punainen tukka, joka olisi muuttunut toisen väriseksi hänen
kasvaessaan isoksi?
-- En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. -- Ja mitä
sinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.
Anna huokasi.
-- Taas sammui eräs toive... Elämäni on haudattujen toiveitten
kirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina
saadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.
-- Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.
-- Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan
kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen
romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai
romanttisinta, mitä ajatella voi... Kuljemmeko Tumman, päilyvän
aallokon ohi tänään?
-- Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla,
päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.
-- Rantatie -- se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. --
Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte
"rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka
pitkältä sinne on?
-- Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti
täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella
jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät
itsestäsi.
-- Oh, sitä mitä tiedän itsestäni -- sitä maksaa tuskin vaivaa
kertoa, sanoi Anna innokkaasti. -- Mutta jospa vain saisin kertoa
teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma
siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.
-- Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään
tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.
Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?
-- Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten
alistuvasti. -- Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona.
Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken
alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha
olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli
kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi
esimerkiksi --
-- Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää,
muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi
Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja
kasvattavan opetuksen.
-- Niin, en tiedä... Anna näytti miettiväiseltä.
-- Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku
muu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan
saanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi
sammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti
ihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut -- Jedediah... -- mutta
varmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta... Niin, äitini,
hän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin
isäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen
hoidettavakseen, se oli kai kylliksi... Rouva Thomas'illa oli tapana
sanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä
kuin kirkonrotat.
He muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole
koskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut
sitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti
kuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja
sinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla... Niinpä niin,
ja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet
vaikuttavat niin varakkaalta...
Siinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin
rumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa
ja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin,
että äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko,
eikö totta?... Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli
minuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen
pettyneen minun suhteeni -- sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän
kuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.
Ah, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin
sanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa
"äiti"... Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen.
Sitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on
sanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut
pistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee
minun kohtaloni... Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä
seuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia
elossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut,
vaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua
pullosta. Onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita
syötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä
aina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: "senkin paatunut
vekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin
seitsemän vaivaa -- ja kuitenkin olet niin häijy!"
Rouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja
minä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin
heitä lasten hoitamisessa -- siellä oli neljä minua nuorempaa -- ja
voitte uskoa, että siinä oli kuhinaa... Sitten kaatua kupsahti ukko
Thomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui
ottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut.
Siinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut
käsittää, miten päästä minusta eroon.
Sitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella,
ja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut
lapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni
heidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää.
Siellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut
elää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani...
Herra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin
hirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme
kertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä,
mutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan
rouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin
äärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.
Siellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta,
mutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa.
Hän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin.
Minut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut
ottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he
sanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta
heidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin
neljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.
Anna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa
helpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa
kokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut "halunnut" häntä.
-- Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman
rantatielle.
-- Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva
Thomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin
kauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä
lapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin.
Mutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen
hyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, "Hohenlindenin
taistelun" ja "Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi", ja "Linna
Rheinillä" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta.
Oi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen
kulkemaan pitkin koko selkärankaa... Kuten esimerkiksi "Viel' ei
Puolan hetki lyönyt" -- siinä värisyttää monessa kohdassa... Se
oli viidennessä lukukirjassa -- minä olin tietysti ehtinyt vasta
neljänteen -- mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle
omansa luettavaksi.
-- Nuo rouvat monine lapsineen -- rouva Hammond ja rouva Thomas
-- olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan
syrjäsilmäyksen.
-- Oh -- kyllä... sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa
lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. --
Se oli kyllä heidän tarkoituksensa -- tiedän, että he tahtoivat olla
niin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä
vain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä,
ettei se -- oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään
hauskaa... Onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti
kysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten
kaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän
tarkoituksensa oli olla minulle.
Marilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien
äänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista,
monenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.
Hän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen
ja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut -- pelkkää
raskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta... Sillä Marilla oli
kyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen
totuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen
kodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää
takaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n
selittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän
oli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen
taipuisalta ja helposti käsiteltävältä.
-- Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi
hänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole
mitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen
omaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.
Rantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi
tiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut
huolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla
kallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan
alas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen
hevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat
kerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli
kivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja
kiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä
piikiviä -- valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri
kimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain
siivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.
-- Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja
tuijottavasta äänettömyydestä. -- Kerran asuessani Marysville'ssä
herra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme
kauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli
niin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää
silmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan... Mutta
tämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit
olekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että
haluaisin olla lokki -- ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin...
Ajatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa
ja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän.
Ja sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin
kuvitella, minkälaista se olisi!
-- Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? -- Se on
Valkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi
ei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti
kesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.
-- Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna
surullisesti. -- Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne -- silloin on
kaikki lopussa...