Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa,
hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste
virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa
keinui sinistä taivasta vasten.
Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä
värisytti voimakas ilontunne -- mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli
pois... Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne,
koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja -- totta tosiaan!
-- tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella.
Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella
puolen. Hän aukaisi ikkunan -- se aukesi naristen ja vastahakoisesti,
ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten
myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun
kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten
hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella,
että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään,
että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella,
niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä
kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.
Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita,
toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho
niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa
oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden
suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.
Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat
niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja
kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot
kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja
kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella
puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi;
puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki
vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt
Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.
Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita
ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen
viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.
Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti
kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa
elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota
hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.
Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä
kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut
sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.
-- Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.
Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen
pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi,
teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään
tarkoittamatta.
Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.
Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään
hymyilevää maailmaa ulkopuolella.
-- Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti
kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään -- ne ovat pieniä, ja
niissä on matoja.
-- Ah, en tarkoita vain puuta -- vaikka se seisookin juuri nyt
täydessä loistossaan -- tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita
ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta... Eikö
teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna
kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas,
miten hyvällä tuulella purot aina ovat -- aina ne nauravat! Vieläpä
talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla.
Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti
ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan
jää tänne, mutta niin se ei ole... Vaikka en koskaan enää näkisikään
Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan
ole epätoivon kuilussa, en... Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On
hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut
ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja
että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta
tuntuu, kun --
-- Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että
istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin
hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. -- Aamiainen odottaa.
Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja
käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet
tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.
Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei
ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita
vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka
harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä,
että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä
on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen
takaisin patjalta.
-- Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille,
jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia
edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä...
Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut
ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista -- on niin
hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän
mittaan... Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on
helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen
tarpeessa... Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua
onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun
sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin --
-- Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. -- Sinä lörpöttelet niin, että
tässä ihan menehtyy.
Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva
vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi -- se vaikutti niin
luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni -- mikä kuitenkin häneen
nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista -- niin että ateria
nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.
Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti
suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen
sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä
entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä
tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui
ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen
siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka
Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?
Mutta -- ihmeitten ihme -- Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi
selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli
halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se
oli juuri Matthew'n tapaista -- saada päähänsä käsittämätön oikku
ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella
itsepintaisuudella -- itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä
kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja
marissut päivät päästään.
Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui
pesemään kuppeja ja vateja.
-- Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.
-- Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen.
Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei
teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!
-- En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin
minulla jo on sitä lajia... Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on
sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew
on aivan yksinkertaisesti naurettava.
-- Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. -- Hänellä
on sydäntä, hänellä... Hänelle sain laverrella niin paljon kuin
jaksoin -- luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet,
ymmärsin, että hän on sukulaissielu.
-- Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä
sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. -- Niin, sinä voit pestä astiat.
Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin
kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan
puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme
päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat
mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.
Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka
kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden.
Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän
ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein
hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja
päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai
mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.
Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta
keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli
takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli
täydellisesti kadonnut.
-- Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.
-- En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin
marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa
jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta.
Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin
ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä.
Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä
pahemmaksi...
Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos -- on kuin kaikki huutaisi
minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme
leikkitoveria!" -- mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä
maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja
on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta?
Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä.
Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista,
josta pitäisin... Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen,
että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä
tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra... Mikä on tuon Kristuksen
verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?
-- Sitä sanotaan fuksiaksi.
-- Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä... Minä tarkoitan nimeä, jonka
itse olette sille antanut -- lempinimeä. Ettekö ole antanut sille
nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?
Saanko sanoa sitä -- odottakaahan -- Silmieniloksi! Se on hieman
pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä
Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!
-- Kernaasti, kultaseni, minun puolestani... Mitä nyt sitten muka
hyödyttää antaa nimi fuksialle?
-- Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille -- myös kukille.
Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi... Kuinka te voitte
tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti
olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina
sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle
kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla.
Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen.
Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta
kuitenkin...
-- En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla
ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. -- Hänessä on kuitenkin
jotain erikoista -- aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni
tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan...
Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse,
jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti"
eilen illalla... Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen
ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada
hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden,
joka vain katsoo.
Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä
ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi
kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen
täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.
-- Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi
Marilla.
Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi
katseen ja sanoi kuivasti:
-- Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan
mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet
heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun
paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja.
Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.
Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että
hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään
vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata -- ellei se ehkä
ole nainen.
Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla
ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi
pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui
ääneen, tietämättä kenelle:
-- Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin
hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että
hän tulee tänne kesän ajaksi.
Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle
piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava
luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti
laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden
ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä -- siellä seisoi tuo
rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään,
piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.