AAMU VIHERVAARALLA.

Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa,

hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste

virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa

keinui sinistä taivasta vasten.

Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä

värisytti voimakas ilontunne -- mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli

pois... Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne,

koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja -- totta tosiaan!

-- tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella.

Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella

puolen. Hän aukaisi ikkunan -- se aukesi naristen ja vastahakoisesti,

ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten

myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun

kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten

hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella,

että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään,

että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella,

niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä

kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.

Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita,

toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho

niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa

oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden

suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.

Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat

niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja

kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot

kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja

kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella

puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi;

puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki

vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt

Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.

Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita

ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen

viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.

Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti

kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa

elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota

hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.

Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä

kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut

sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.

-- Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.

Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen

pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi,

teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään

tarkoittamatta.

Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.

Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään

hymyilevää maailmaa ulkopuolella.

-- Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti

kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään -- ne ovat pieniä, ja

niissä on matoja.

-- Ah, en tarkoita vain puuta -- vaikka se seisookin juuri nyt

täydessä loistossaan -- tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita

ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta... Eikö

teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna

kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas,

miten hyvällä tuulella purot aina ovat -- aina ne nauravat! Vieläpä

talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla.

Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti

ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan

jää tänne, mutta niin se ei ole... Vaikka en koskaan enää näkisikään

Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan

ole epätoivon kuilussa, en... Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On

hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut

ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja

että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta

tuntuu, kun --

-- Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että

istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin

hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. -- Aamiainen odottaa.

Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja

käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet

tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.

Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei

ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita

vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka

harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä,

että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä

on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen

takaisin patjalta.

-- Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille,

jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia

edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä...

Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut

ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista -- on niin

hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän

mittaan... Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on

helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen

tarpeessa... Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua

onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun

sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin --

-- Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. -- Sinä lörpöttelet niin, että

tässä ihan menehtyy.

Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva

vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi -- se vaikutti niin

luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni -- mikä kuitenkin häneen

nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista -- niin että ateria

nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.

Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti

suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen

sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä

entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä

tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui

ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen

siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka

Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?

Mutta -- ihmeitten ihme -- Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi

selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli

halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se

oli juuri Matthew'n tapaista -- saada päähänsä käsittämätön oikku

ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella

itsepintaisuudella -- itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä

kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja

marissut päivät päästään.

Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui

pesemään kuppeja ja vateja.

-- Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.

-- Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen.

Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei

teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!

-- En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin

minulla jo on sitä lajia... Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on

sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew

on aivan yksinkertaisesti naurettava.

-- Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. -- Hänellä

on sydäntä, hänellä... Hänelle sain laverrella niin paljon kuin

jaksoin -- luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet,

ymmärsin, että hän on sukulaissielu.

-- Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä

sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. -- Niin, sinä voit pestä astiat.

Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin

kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan

puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme

päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat

mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.

Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka

kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden.

Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän

ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein

hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja

päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai

mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.

Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta

keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli

takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli

täydellisesti kadonnut.

-- Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.

-- En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin

marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa

jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta.

Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin

ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä.

Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä

pahemmaksi...

Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos -- on kuin kaikki huutaisi

minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme

leikkitoveria!" -- mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä

maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja

on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta?

Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä.

Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista,

josta pitäisin... Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen,

että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä

tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra... Mikä on tuon Kristuksen

verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?

-- Sitä sanotaan fuksiaksi.

-- Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä... Minä tarkoitan nimeä, jonka

itse olette sille antanut -- lempinimeä. Ettekö ole antanut sille

nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?

Saanko sanoa sitä -- odottakaahan -- Silmieniloksi! Se on hieman

pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä

Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!

-- Kernaasti, kultaseni, minun puolestani... Mitä nyt sitten muka

hyödyttää antaa nimi fuksialle?

-- Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille -- myös kukille.

Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi... Kuinka te voitte

tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti

olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina

sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle

kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla.

Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen.

Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta

kuitenkin...

-- En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla

ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. -- Hänessä on kuitenkin

jotain erikoista -- aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni

tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan...

Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse,

jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti"

eilen illalla... Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen

ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada

hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden,

joka vain katsoo.

Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä

ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi

kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen

täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.

-- Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi

Marilla.

Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi

katseen ja sanoi kuivasti:

-- Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan

mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet

heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun

paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja.

Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.

Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että

hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään

vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata -- ellei se ehkä

ole nainen.

Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla

ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi

pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui

ääneen, tietämättä kenelle:

-- Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin

hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että

hän tulee tänne kesän ajaksi.

Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle

piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava

luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti

laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden

ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä -- siellä seisoi tuo

rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään,

piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.

Annan nuoruusvuodet · 第 12 / 84 题