Marilla tuli ulos reippain askelin, kun hänen veljensä avasi oven.
Mutta kun hänen silmänsä osuivat omituiseen pieneen olentoon, joka
seisoi siinä rumassa, ahtaassa hameessaan, pitkine, tulipunaisine
hiuspalmikkoineen ja iloista odotusta säteilevine silmineen, peräytyi
hän ällistyneenä.
-- Suuri Luoja, kuka tämä on! huudahti hän. -- Missä poika on?
-- Siellä ei ollut mitään poikaa, vastasi Matthew syvästi
onnettomana. -- Siellä oli vain hän.
Hän nyökkäsi tyttöön päin ja tuli nyt vasta ajatelleeksi, ettei hän
ollut edes kysynyt hänen nimeään.
-- Eikö mitään poikaa? Mutta siellähän piti olla poika? väitti
Marilla. -- Mehän lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä
hankkimaan pojan.
-- Niinpä niin, sitä hän ei ole tehnyt. Hän on hankkinut hänet.
Kysyin asemapäälliköltä. Ja minun täytyi ottaa tyttö mukaani. Eihän
häntä voinut jättää sinne tyhjälle asemalle, mikä sitten lieneekin
aiheuttanut väärinkäsityksen!
-- No tämäpä on kaunis juttu! huudahti Marilla.
Tämän vuoropuhelun aikana oli tyttö ollut vaiti, kääntäen katseensa
vuorotellen toisesta toiseen, ja eloisa ilme kuoli kokonaan
hänen kasvoiltaan. Äkkiä hän näytti käsittäneen keskustelun koko
sisällyksen. Hän päästi käsistään kallisarvoisen matkalaukkunsa,
astui kiireesti askeleen eteenpäin ja liitti kätensä yhteen -- Te
ette huoli minusta! huusi hän.
-- Te ette huoli minusta senvuoksi, että minä en ole poika. Minun
olisi pitänyt aavistaa se. Ei kukaan ole koskaan halunnut minua.
Minun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo oli liian ihanaa
voidakseen kestää kauan. Oi, mitä minä nyt teen? En voi enää pidättää
itseäni -- nyt minä alan itkeä!
Minkä hän myös teki. Hän vaipui tuolille pöydän ääreen, ojensi
käsivartensa pöydälle ja kätki kasvot käsiinsä, ja sitten hän
puhkesi hillittömään itkuun. Marilla ja Matthew katselivat toisiaan
toivottomin ilmein rautauunin yli. Ei kumpikaan heistä tietänyt, mitä
sanoa tai tehdä. Lopuksi kuului Marillan suusta laimea:
-- No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.
-- Kyllä se maksaa vaivan! -- Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi
näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. -- Tekin
itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka
luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he
eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on
surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!
Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei
ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon
vähän lauhkeammaksi.
-- Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä
iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän
jutun. Mikä sinun nimesi on?
Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.
-- Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi,
sanoi hän innokkaasti.
-- Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?
-- E-ei, ei oikeastaan... Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni,
että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin
ylhäiseltä...
-- Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole
Cordelia, mikä se sitten on?
-- Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. --
Mutta ah -- olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän
teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin
olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään
romanttista...
-- Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen
proosallinen Marilla. -- Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja
järkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.
-- Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman
paljon enemmän Cordeliasta -- ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen,
että se on nimeni... Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa
kuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän
Cordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin
kiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.
-- Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla
samantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti
teekannua.
-- Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon
paremmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin
aina edessään aivan kuin se olisi painettu -- ainakin minä näen.
Ja A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti
melkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla
kirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla
Cordelia.
-- No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä
erehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme
häntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan
poikia?
-- Kyllä toki, laumoittain... Mutta rouva Spencer sanoi aivan
selvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja
johtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi
tietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin
iloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen,
miksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja
jättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata
tietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin
vaikealta.
-- Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti
veljeensä.
Hän -- hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme...
sanoi Matthew kiireesti. -- Minä menen panemaan tamman talliin,
Marilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.
-- Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoi
Marilla Matthew'n poistuttua.
-- Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin
kaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.
Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka,
pitäisittekö silloin minut?
-- Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni
maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu
päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.
Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew
tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei
voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen
metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli
hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata
hänen oli saada alas jokainen suupala.
-- Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän
katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna
huokasi.
-- En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua,
kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?
-- En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi
Marilla.
-- Ah, ettekö ole ollut?... Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut
sitä joskus?
-- Ei, en edes sitäkään.
-- Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu.
Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu... Kun koettaa syödä, niin
nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes
suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja
se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani... Sittemmin
olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen
suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos
tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi
syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää -- mutta kuitenkin -- se ei käy...
-- Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen
jälkeen kuin oli tullut tallista. -- Lienee parasta hänen antaa mennä
nukkumaan, Marilla.
Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän
oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle
pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään
kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan
voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle
olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.
Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna
teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa
eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että
mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin
kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.
Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla
seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.
-- Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.
-- On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne
ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa,
niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni -- ainakin
sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat
yöpaidat ovat niin niin... Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita
unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa
on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä -- se on edes
lohdullista.
-- Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi.
Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En
uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti
sytyttää talon tuleen.
Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen.
Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja
tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa
autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni,
pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen
ollut nähnyt.
Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa
neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta,
jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu
kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny,
kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen.
Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden
ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli
ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet,
ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta
kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei
sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan
värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.
Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui
ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun
Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko
kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä
olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon
joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento
paitsi hän itse.
Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi
kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti
kynttilän ja meni vuoteen ääreen.
-- Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei
epäystävällisesti.
Annan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä
esiin vuodevaatteista.
-- Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se
tulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti.
Senjälkeen hän taas katosi näkyvistä.
Marilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita.
Matthew poltteli -- varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän
poltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen
siivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän
kutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin
läpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku
varaventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.
-- Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. -- Niin
se on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin
palvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset
jotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin
luo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. --
Parasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka
kuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. -- Sinä luulet? Totta kai
ymmärrät sen?
-- Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli
lähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä
tänne.
-- Matthew Cuthbert -- ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun
mielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi
voinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut
mielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.
-- Ei, sitä en kai oikein tarkoita -- en ihan... änkytti Matthew,
joka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. -- Minä otaksun --
eihän voida vaatia meitä pitämään häntä.
-- Se vielä puuttuisi!... Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?
-- Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä
ja odottamatta.
-- Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt
aivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.
-- Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. --
Ei silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän
lisäämään. -- Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui
ajaessamme asemalta.
-- Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan... Sen kuulin heti.
Mutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista,
joitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt
lastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi
tämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän
on tullutkin.
-- Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni,
sanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.
-- En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. --
Ja minä en aio pitää häntä.
-- No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi
Matthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. -- Nyt minä menen
nukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat
ja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta
ylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön,
rakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.