Matthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät
verkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin.
Tie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse,
silloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin
laaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan.
Ilma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen
kyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja
opaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät
varhaiskeväimen täydellä riemulla.
Matthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä
hetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille
nyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää
itse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai
tuntematon.
Matthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan
tai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että
nuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä
olikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen
näköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine,
raudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja
pehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina
kaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana
ollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka
ei aivan niin harmaa.
Saapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta.
Hän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa
kiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli
melkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka
istui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.
Matthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen
ohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi
katsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota
jännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen
asennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai
jotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa,
mitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä
tarmolla, mihin hän kykeni.
Matthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua
lähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden
juna jo pian saapuisi.
Puolikuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi
kysymyksen saaja. -- Siitä astui ulos matkustaja, jonka piti tulla
teille -- eräs pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin
häntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän sanoi mieluummin
haluavansa olla täällä ulkona. Täällä muka on -- kuinka se taas
olikaan? -- vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle.
-- Minä en odota tyttöä, sanoi Matthew avuttomana.
-- Olen täällä hakemassa poikaa. Hänen pitäisi olla täällä. Rouva
Spencerin piti tuoda hänet minulle Nova Scotiasta.
Asemapäällikkö vihelsi.
-- Tässä on varmaankin tapahtunut joku erehdys, sanoi hän. -- Rouva
Spencer astui junasta ulos tuo tyttö mukanaan ja jätti hänet minulle.
Sanoi, että te ja sisarenne ottaisitte hänet kasvatiksenne eräästä
lastenkodista ja että te olisitte täällä häntä vastassa. Siinä on
kaikki, mitä minä tiedän asiasta -- ja useampia lastenkodin lapsia ei
minulla ole varastossa.
-- Tätä minä en ymmärrä, sanoi Matthew tuskastuneena, toivoen
sydämestään, että Marilla olisi täällä ja selvittäisi tilanteen.
-- Teidän on kai parasta puhua tytön kanssa, sanoi asemapäällikkö. --
Hän kyllä selvittää pulman -- hyvä suuvärkki hänellä on, siitä menen
takuuseen. Heillä ehkä olivat lopussa sellaiset pojat, jommoista te
halusitte.
Hän pyörähti ympäri korollaan ja meni tiehensä, sillä hän oli
nälissään. Ja onneton Matthew jäi yksin suorittamaan sellaista mikä
oli vaikeampaa kuin jalopeuran luolaan astuminen -- hänen piti mennä
tytön luokse -- vieraan tytön -- lastenkodin tytön -- ja kysyä
häneltä, miksi hän ei ollut poika... Matthew huokaili sisällisesti,
kääntyi ympäri ja alkoi hiljalleen lönkyttää asemasiltaa pitkin
tyttöä kohti.
Tytön silmät olivat olleet kiinnitetyt häneen aina siitä asti kuin
Matthew ensi kerran oli kulkenut hänen ohitseen, ja nytkin hänen
katseensa riippui hänessä. Matthew ei katsonut häneen, ja vaikka hän
olisi katsonut, ei hän kuitenkaan olisi saanut mitään käsitystä hänen
olemuksestaan. Mutta tavallinen katselija olisi nähnyt seuraavaa:
Noin yksitoistavuotias tyttö hyvin lyhyessä, hyvin ahtaassa ja hyvin
rumassa harmaankeltaisessa, kotikutoisessa villapuvussa. Hänellä
oli haalistunut, ruskea merimieshattu, ja hatun alla riippui kaksi
hyvin paksua ja ärsyttävän punaista hiuspalmikkoa alas selkään.
Kasvot olivat pienet, kapeat ja laihat ja hyvin kesakkoiset; suu oli
suuri, ja samoin silmät, jotka olivat valaistuksesta ja mielialoista
riippuen, toisinaan vihreät, toisinaan harmaat.
Näin paljon tavallinen katselija. Terävänäköisempi olisi nähnyt, että
leuka oli hyvin suippo ja esiinpistävä, että silmät loistivat älyä
ja vilkkautta, että suu oli ilmehikäs ja huulet kauniit, otsa leveä
ja hyvinmuodostunut. Lyhyesti -- terävänäköisempi havaintojentekijä
olisi tullut siihen johtopäätökseen, ettei mikään tavallinen sielu
asustanut tässä kodittomassa pikku naisolennossa, jota Matthew
Cuthbert niin rajattomasti pelkäsi.
Puheen aloittamisvaivasta Matthew sentään säästyi, niinpian kuin
tyttö ymmärsi, että Matthew aikoi hänen luokseen, nousi hän ylös,
tarttui toisella ruskealla, laihalla kädellään lopenkuluneen,
vanhanaikuisen matkalaukkunsa kannattimeen, ja ojensi toisen
Matthew'lle.
-- Arvaan, että olette herra Matthew Cuthbert VihervaaraIta,
sanoi hän huomattavan kirkkaalla ja miellyttävällä äänellä. Olen
niin iloinen tavatessani teidät. Aloin jo melkein pelätä, ettette
tulisikaan minua hakemaan, ja mietin mitä olisi mahdollisesti
voinut tapahtua. Olin päättänyt itsekseni, että jos te ette tulisi
tänä iltana, menisin pitkin edelleen tienmutkassa olevan suuren
metsäpuun luokse ja kiipeisin ylös ja asettuisin siihen yöksi.
En olisi ollut hituistakaan peloissani, ja olisi ihastuttavaa
nukkua, ylhäällä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia,
kuutamossa. Eikö teidänkin mielestänne, mitä? Voisi luulla istuvansa
marmoripalatsissa, eikö niin?
Ja minä olin aivan varma siitä, että te noutaisitte minut aamulla
varhain, ellette nyt sitä tekisi.
Matthew oli hämillään sulkenut luisevan pikku käden omaansa,
ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle
kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä; hän ottaa
hänet mukaan kotiin ja antaa sen Marillan tehtäväksi. Tänne asemalle
hän ei missään tapauksessa voisi häntä jättää, ja kaikki kysymykset
ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes hän taas oli kotona
Vihervaaralla.
-- Oli ikävää, että tulin niin myöhään, sanoi hän nolona. -- Tulehan
nyt! Hevonen seisoo tuolla pihalla! Anna minulle laukkusi!
-- Oi, sen kannan itse, vastasi tyttö hilpeästi. -- Se ei ole
ensinkään raskas. Kaikki, mitä omistan, on siinä, mutta se ei ole
sittenkään raskas. Ja ellei sitä kanneta erityisellä tavalla,
niin irtautuu sen toisen puolen kädensija -- mutta minä osaan
tempun, minä, ja siksi kannan mieluummin itse. Se on kauhean vanha
matkalaukku. Olen sentään oikein hyvilläni, että tulitte, vaikkakin
olisi ollut hauska nukkua ylhäällä metsäkirsikkapuussa...
-- Meillä on kai pitkä ajomatka, vai kuinka? Rouva Spencer sanoi sitä
olevan lähes neljätoista kilometriä. -- Se ilahuttaa minua, sillä
pidän niin paljon ajamisesta. Oi, kuinka ihmeellistä on, että minä
tulen asumaan teidän luonanne ja kuulumaan teille! En ole koskaan
kuulunut kenellekään ihmiselle... Mutta lastenkoti, nähkääs, se oli
pahinta kaikista. Olen ollut siellä vain neljä kuukautta, mutta se
oli kylliksi. Te ette kai koskaan ole ollut lastenkodin lapsi, arvaan
minä, joten teidän on mahdoton käsittää, miltä se tuntuu. Se on
pahinta mitä voi ajatella... Rouva Spencer sanoi, että oli ilkeätä
sanoa niin, mutta minä en tarkoittanut mitään ilkeätä... On hyvin
helppo olla ilkeä tietämättään.
Lastenkodin ihmiset olivat kilttejä -- kaikella muotoa. Mutta kaikki
on niin kauhean yksitoikkoista ja aina samanlaista lastenkodissa --
paitsi tietysti itse lapset.
Heistä voi ajatuksissa muovailla niin monia asioita ja juttuja --
tyttö tuossa vieressä, esimerkiksi, hänhän voi olla ehkä kreivin
tytär, jonka ilkeä lapsentyttö on jo pienenä lapsena varastanut
vanhemmilta, ja sitten lapsentyttö kuoli, ennenkuin hän ehti
tunnustaa rikoksensa... Minulla oli tapana maata valveilla öisin ja
keksiä tällaisia juttuja, sillä päivällä minulla ei ollut aikaa. Sitä
varten kaiketi minä olen niin hintelä ja laiha -- sillä olenhan koko
lailla laiha, eikö totta? Minulla ei ole juuri ensinkään lihaa luiden
päällä. Minä kuvittelen niin mielelläni, että olen pyylevä ja lihava,
kuopat kyynärpäissä...
Tässä Matthew'n holhokki vaikeni, osaksi hengähtääkseen, osaksi
siksi, että he olivat saapuneet kiesien luo. Sitten hän ei sanonut
sanaakaan, ennenkuin he olivat jättäneet kylän ja ajoivat ylös erästä
pientä jyrkkää mäkeä. Tie oli tässä kaivautunut niin syvälle pehmeään
maahan, että sen reunat, jotka kasvoivat kukkivia metsäkirsikkapuita
ja solakoita koivuja, kohosivat vallien tavoin useita jalkoja ajajien
päitten yläpuolelle.
Tyttö ojensi kätensä ja taittoi villiluumunoksan, joka hipaisi
kiesien kylkeä.
-- Eikö se ole kaunis? Mitä te ajattelette, kun näette tuollaisen
puun kumartuvan ylhäältä ruohovallilta oksat puhtoisten, valkeitten
kukkien verhoamina?
-- Niin, sitäpä minä en osaa sanoa, sanoi Matthew.
-- Morsianta te ajattelette, se on selvää -- valkopukuista morsianta
kevyine valkeine huntuineen. Minä itse en kai koskaan tule olemaan
morsian. Kukaan ei liene halukas menemään minun kanssani naimisiin --
ellei mahdollisesti joku lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja ei kai
saa olla niin turhantarkka... Mutta valkoisen puvun toivon kuitenkin
joskus saavani. Se on minun hartain toivomukseni! Olen niin ihastunut
kauniisiin vaatteisiin. Ja minulla ei ole ikinä ollut kaunista puhua
koko elämässäni, niin pitkälle kuin muistan -- mutta sitä enemmän
haluttaa saada sellainen! Eikö totta? Ja voinhan aina kuvitella
olevani pukeutuneena loistavaan asuun...
Aamulla, kun lähdin lastenkodista, olin niin pahoilla mielin, kun
minun täytyi panna ylleni tämä vanha, ruma villaleninki. Kaikilla
kodin lapsilla oli sellainen. Viime talvena eräs Hopetownin kauppias
lahjoitti kolmesataa metriä tätä kangasta lastenkodille. Muutamat
sanovat hänen tehneen sen siksi, ettei kukaan halunnut ostaa
tuota tavaraa, mutta minä ajattelen mieluummin, että hän teki sen
senvuoksi, että hän soi hyvää kaikille meille lapsille... Mutta
kaunista se ei ole!
Istuin junassa ja kuvittelin mielessäni, että minulla oli ylläni
mitä kaunein vaaleansininen silkkileninki -- voihan saman tien ottaa
jotain oikein hienonhienoa -- ja suuri hattu, joka oli täyteen
sullottu kukkia ja liehuvia töyhtöjä, ja kultakello ja sinipunervat
hansikkaat ja ruskeat nappikengät. Tunsin olevani niin iloinen ja
nautin sanomattomasti matkasta. Enkä ollut ensinkään merikipeä
laivassa. Ei rouva Spencerkään ollut, vaikka hän tavallisesti
sairastuu. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sairastumiseen, hänen
kun täytyi alituiseen pitää huolta minusta, etten putoisi mereen. Hän
sanoi, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin levotonta sielua... Minä
halusin tietenkin kurkistaa kaikkea, mitä laivassa oli nähtävää,
sillä kuka tietää, koska jälleen saisin sellaisen tilaisuuden...
Oi, tässä on vielä enemmän kukkivia kirsikkapuita -- tämäpä vasta
on ihana saari, tämä! Olen niin hirveän iloinen ajatellessani, että
saan jäädä tänne. Olen aina kuullut sanottavan, että prinssi Edvardin
saari on maailman kaunein paikka, ja usein kuvittelin asuvani täällä,
vaikka en koskaan voinut uskoa käyvän niin hyvin... Ajatella, että
onnellisimmat unelmat toteutuvat -- oi!... Mutta nämä punaiset
maantietpä ovat lystikkäitä! Kun me nousimme junaan Charlotte
Town'issa ja punaiset tiet alkoivat kiitää ohi, kysyin rouva
Spenceriltä, mikä ne teki punaisiksi, ja hän sanoi, ettei hän tiennyt
sitä ja että minun pitäisi Herran nimessä säästää häntä enemmiltä
kysymyksiltä... Hän sanoi, että olin kysynyt häneltä jo varmaankin
tuhatta asiaa... No, se on kyllä mahdollista, mutta kuinka voi saada
selvää asioista, ellei kysele. Ja mikä on syynä siihen, että maantiet
ovat punaiset?
-- Sitä en totta tosiaankaan tiedä, sanoi Matthew.
-- Se on eräs niitä asioita, joista minun vielä on otettava
selvää. Eikö ole äärettömän hauskaa ajatella kaikkea, josta
täytyy ottaa lähemmin selkoa? Tuo tuollainen se saa aikaan, että
minä tunnen olevani iloinen saadessani elää -- maailma on niin
mielenkiintoinen... Se ei olisi puoleksikaan niin mielenkiintoinen,
jos tietäisimme kaiken etukäteen, eihän?... Mutta ehkä minä
lörpöttelen liiaksi? Ihmisillä on aina tapana sanoa minulle niin.
Ehkä te mieluummin soisitte minun istuvan hiljaa? Siinä tapauksessa
pyydän teitä vain sanomaan. Minä voin vaieta, kun päätän niin tehdä,
vaikka se on vaikeata...
Matthew oli itse hyvin ihmeissään, mutta hänellä oli todellakin
hauskaa. Kuten useat hiljaiset olennot hän piti puheliaista
ihmisistä, kun he itse huolehtivat pakinoimisestaan eivätkä vaatineet
häntäkin puolestaan ottamaan osaa keskusteluun. Mutta hän ei koskaan
ollut odottanut mitään huvia pienen tytön seurasta. Naiset olivat
kylläkin ikäviä joka suhteessa, mutta pikku tytöt olivat pahempia.
Hän inhosi heidän tapaansa arasti luikkia hänen ohitseen, salavihkaa
vilkuillen häneen, ikäänkuin he odottaisivat hänen nielaisevan heidät
yhtenä suupalana, jos he uskaltaisivat sanoa sanankin.
Sellainen oli hyvinkasvatetun avonlealaistytön tyyppi. Mutta tämä
kesakkoinen, kirkassilmäinen ihmeotus oli jotain aivan muuta, ja
vaikka Matthew'n hitaammalle älylle oli sangen vaikeata seurata
tytön ajatusten rohkeita hyppäyksiä, tunsi hän mielestään "hieman
piristyneensä" hänen lörpöttelystään. Hän sanoi senvuoksi,
yksikantaan kuten ainakin:
-- Puhu sinä vain niin paljon kuin tahdot. Minua se ei haittaa.
-- Kuinka ystävällistä! Minulla on sellainen tunne, että te ja minä
tulemme viihtymään niin hyvin yhdessä. On niin hauskaa kun saa puhua
silloin kun haluttaa, eikä tarvitse alituisesti kuulla, että lapsia
kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Sen he ovat sanoneet minulle
varmaankin miljoonan kertaa. Ja sitten ihmiset nauravat minulle
siksi, että heidän mielestään minä olen niin suurisanainen. Mutta
jos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu
käyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen -- eikö niin?
-- Eiköpä tuo niin liene... sanoi Matthew.
-- Rouva Spencer sanoi, että minun kieleni täytyy olla keskeltä
kiinni -- muuten se ei voisi liikkua niin kerkeästi, sanoi hän.
Mutta niin ei ole asianlaita, se on kiinni toisesta päästä. Rouva
Spencer sanoi, että teidän talonne nimi on Vihervaara. Minä kyselin
häneltä kaikkea mahdollista. Hän sanoi siellä kasvavan puita
yltympäri. Puut -- ne ovat minun elämäni! Lastenkodin ympäristössä
ei ole kerrassaan yhtään puuta, vain muutamia pieniä viheliäisiä
raukkoja suuren sisäänkäytävän ulkopuolella, valkoiseksi maalatut
puuhäkit ympärillään... Ne näyttivät orpolapsilta. Ja minun
mielestäni ne olivat niin säälittäviä. Minulla oli tapana sanoa
niille: "Voi teitä pikku raukkoja! Ajatelkaas, jos kasvaisitte ulkona
suuressa suhisevassa metsässä, joka on täynnä toisia puita teidän
ympärillänne, ja juurianne peittäisi hienot sammal- ja vanamoköynnökset
ja lähellä olisi puro ja linnut laulaisivat oksillanne -- silloin
te vasta kasvaisitte kovaa vauhtia! Mutta täällä te saatte seisoa
nurkassa, ettekä ikinä pääse mihinkään... Tiedän kyllä, miltä teistä
tuntuu, pikku puut." -- Olin ikävissäni, kun lähdin niiden luota
aamulla. Tuollaisiin asioihin kiintyy niin suuresti, eikö totta?
-- Onko Vihervaaran läheisyydessä puroa? Unohdin kysyä sitä rouva
Spenceriltä?
-- Kyllä toki -- heti talon takana.
-- Oi, todellakin!... Olen aina uneksinut saavani asua lähellä puroa.
Ah, kunpa unelmat vain vähän useammin toteutuisivat!... Nyt minä joka
tapauksessa tunnen olevani hirveän tyytyväinen ja hyvillä mielin.
Mutta kas, oikein onnellinen, sitä en koskaan tule olemaan, sillä --
niin, miksi te sanotte tätä väriä?
Hän heilautti toisen pitkän, kiiltävän palmikkonsa laihan olkapään
yli ja piti sitä ylhäällä Matthew'n silmien tasalla. Matthew ei ollut
tottunut lausumaan ajatuksiaan naisten hiustenväristä, mutta tässä
tapauksessa ei voinut olla epäilystä.
-- Se on kai punainen, tiedänmä, sanoi hän.
Tyttö antoi palmikon taas pudota -- huoaten niin syvästi, se tuntui
tulevan aina hänen varpaistaan asti ja sisältävän monien vuosisatojen
surut.
-- Niin, se on punainen, sanoi hän alistuvasti. -- Nyt voitte
ymmärtää, miksi en minä voi olla oikein onnellinen. Ei kukaan,
jolla on punainen tukka, voi olla onnellinen Muusta en minä niin
kovin suuresti välitä -- kesakoista ja vihreistä silmistä ja
laihuudestani. Kaiken tuon voin ajatuksissani jättää pois. Voin
kuvitella mielessäni, että minulla on iho kuin helein ruusunlehti
ja orvokinsiniset silmät, jotka säteilevät kuin tähdet. Mutta tukka
-- kas sitä en voi ajatuksissani poistaa. Se pysyy paikallaan. Teen
kuitenkin parastani. Sanon itselleni: hänen kasvojansa kehystävät
loistavat hiukset, mustat kuin korpinsiipi... Mutta koko ajan tiedän,
että se on inhoittavan punainen, ja se on minun suurin suruni. Se
tulee kestämään läpi koko elämäni. Eräästä kirjasta luin kerran
tytöstä, jolla oli sydänsuru, mutta sen aiheuttajana ei ollut
punainen tukka. Hänellä oli päinvastoin kullanhohtavat kiharat, jotka
valuivat alas alabasteriotsalle. Minkälainen on alabasteriotsa? En
ole koskaan voinut saada sitä selville. Voitteko sanoa sen minulle?
-- Ei, pelkään, että en voi, sanoi Matthew, joka alkoi joutua päästä
pyörälle.
Hänellä oli sama tunne, mikä hänellä oli ollut kerran viheriässä
nuoruudessaan, kun hän oli ollut mukana eräällä huviretkellä ja muuan
toinen poika oli narrannut hänet "jauhamaan suolaa".
-- No niin, jotain hyvää sen on täytynyt joka tapauksessa olla, sillä
hän oli jumalaisen kaunis. Miltähän mahtaisi tuntua olla jumalaisen
kaunis?
-- Älä kysy sitä minulta!... sanoi Matthew.
-- No, mutta jos saisitte valita -- minkälainen olisitte mieluimmin
-- jumalaisen kaunis vai säkenöivän sukkela vaiko enkelimäisen hyvä?
-- Niin, sepä olisi todella vaikea ratkaista...
-- Juuri niinkuin minäkin ajattelen! Olen aina kahden vaiheilla.
Mutta sehän voi olla samantekevä, sillä minä en koskaan tule olemaan
mitään niistä. Kaikkein vähimmin enkelimäisen hyvä... Rouva Spencer,
hän sanoi -- oi, herra Cuthbert! Oi, herra Cuthbert!! Oi, herra
Cuthbert!!!
Rouva Spencer ei liene ilmaissut ajatustaan tällä tavoin; tyttö
ei myöskään ollut tipahtanut vaunuista eikä Matthew tehnyt mitään
yllättävää. Maantie oli yksinkertaisesti tehnyt mutkan, ja ajajat
joutuivat "puistokäytävään".
"Puistokäytävä" oli saanut tämän nimityksen Newbridge'in asukkailta
ja sen muodosti neljä- tai viisisataa metriä pitkä tienpätkä, jonka
yläpuolella kaareutui kaksi riviä suuria ja valkoisia, monihaaraisia
omenapuita, jotka monta vuotta sitten oli istuttanut muuan vanha
"konstikas" maanviljelijä. He ajoivat lumivalkoisten, tuoksuvien
kukkien muodostamaa pitkää holvikäytävää pitkin. Oksien alla vallitsi
lempeä hämärä ja kaukana taustassa näkyi sinipunervan ja purppuran
värinen iltataivas kuin suuri maalattu kirkonikkuna.
Kaunis näky näytti riistäneen tytöltä puhekyvyn. Hän nojautui
taaksepäin kieseissä, laihat kädet ristittyinä polvilla ja
kasvot mykässä hurmiossa kohotettuina heidän päänsä päällä
olevaan valkeaan loistoon. Ei vielä sittenkään, kun he olivat
jättäneet "puistokäytävän" ja ajoivat pitkää mäkeä myöten
Newbridge'iin, hän puhunut tai liikkunut. Melkein kirkastunein
kasvoin hän katseli auringonlaskua, ja hänen silmänsä näkivät ihania
näkyjä, jotka kulkivat ohitse kimmeltävää taustaa kohti.
Newbridgen, pienen väkirikkaan kylän läpi, jossa koirat haukkuivat
heitä, pikku pojat hoilasivat ja uteliaita kasvoja kurkisteli
ikkunoista, ajoivat he yhä hiljaisuuden vallitessa. He jättivät
taakseen vielä kolme kilometriä, eikä tyttö ollut vielä avannut
suutaan. Hän osasi vaieta, se oli selvää, yhtä tarmokkaasti kuin hän
osasi puhuakin.
-- Tunnet kai itsesi aikamoisen nälkäiseksi ja väsyneeksi, sanoi
viimein Matthew -- muuta syytä pitkälliseen vaitioloon ei hän voinut
keksiä. -- Nyt ei meillä liioin ole niin kovin pitkää matkaa enää
ajettavana.
Tyttö havahtui unelmistaan syvään huoahtaen ja loi häneen katseen,
joka kertoi hänen sielunsa liidelleen kaukana tähtien täyttämissä
avaruuksissa.
-- Oi, herra Cuthbert, hän kuiskasi, tuo vihanta holvikäytävä, jonka
läpi ajoimme -- kaikki tuo valkea -- mitä se oli?
-- Tarkoitat kai puistokäytävää, arvaan minä, sanoi Matthew muutaman
silmänräpäyksen kestäneen syvän mietiskelyn jälkeen. -- Niin, se on
oikein sievä tavallaan.
-- Sievä? Oi, se ei varmaankaan ole oikea sana. Ei myöskään kaunis.
Oi, se on ihmeellinen -- ihmeellinen! Ensi kerran elämässäni näin
sellaista, mitä ei voisi ajatella ihastuttavammaksi. Minulle tuli
sellainen outo tunne tänne -- hän laski käden rinnalleen -- aivan
kuin kivun tunne mutta se tuli vain siitä, että nautin. Oletteko te
koskaan tuntenut sellaista kipua, herra Cuthbert?
-- Ei, en voi muistaa mitään sellaista.
-- Minulle se tulee sangen usein -- kun näen jotain tuollaista
hirveän kaunista. Mutta minkätähden sanotaan tuota ihastuttavaa
lehtikujaa puistokäytäväksi Tuo nimihän ei sano paljon mitään. Ei,
sen nimen pitäisi olla -- odottakaahan -- niin, Suloisuuden valkea
tie. Eikö se olekin hieno satunimitys? Kun en pidä jonkun paikan
tai ihmisen nimestä, niin keksin heille aina jonkun uuden. Kodissa
oli tyttö nimeltä Hepzibah Jenkins, mutta minä nimitin häntä aina
ajatuksissani Rosalia de Vere'iksi. Muut ihmisethän voivat sanoa
tuota lehtikujaa puistokäytäväksi, mutta minä tulen aina sanomaan
sitä Suloisuuden valkeaksi tieksi.
Hyvänen aika -- olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että
pahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin
hauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla
jotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla
liian varma siitä... Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta
ah -- kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei
koskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa
taaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa...
He olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän
alapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta,
niin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja
sillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa
keltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta
tummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen
mitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen
ja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei
vielä ole mitään nimiä keksitty.
Sillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja
vaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden
leijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu
ulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan
voidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti
valkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut
vielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.
-- Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.
-- Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen -- odottakaahan --
Tumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni
karmii... Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?
Matthew mietti.
-- Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu... Minun selkäpiitäni
aivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita
matelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita,
mitä tiedän.
-- Se on sitten toisenlaista karmimista, se... Sillä onhan aika suuri
erotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut
ihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?
-- Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä
pienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä
viidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä.
Nyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä
hyvä taival jäljellä.
-- Onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean
pieniä -- suunnilleen minun ikäisiäni?
-- On hänellä yksi, joka on yksitoistavuotias. Hänen nimensä on Diana.
-- Oh! -- Hän veti syvään henkeään. -- Se oli aivan -- aivan hurmaava
nimi!
-- No, enpä tiedä... Minun mielestäni se kuuluu pakanalliselta. Minä
tyydyn Jane'iin ja Maryyn tai muihin sellaisiin kunniallisiin nimiin.
Mutta kun Diana syntyi, asui heidän luonaan eräs opettaja, ja niin he
antoivat hänen valita nimen, ja hän valitsi Dianan.
-- Ah, kunpa toki olisi ollut sellainen koulumestari saatavissa
minunkin syntyessäni!... Tuossa tulee silta, Silloin puristan silmäni
kiinni. Olen aina peloissani kulkiessani siltojen yli. Minulla on
sellainen tunne, että juuri kun olemme tulleet sen keskikohdalle,
taittuu se kokoon kuin linkkuveitsi ja rutistaa meidät. Siksi
ummistan silmäni. Mutta minä tirkistän aina hiukkasen, kun luulen
ennättäneemme lähelle keskikohtaa. Sillä jos se kääntyisi ylös ja
sitten sulkeutuisi meidän ylitsemme, niin tahtoisin tietysti nähdä
sen... Oi, kuinka hauskasti tässä kumisee... Nyt olemme päässeet yli.
Nyt katson taakseni. Hyvää yötä, rakas Tumma, päilyvä aallokko. Nyt
näyttää vesi aivan kuin hymyilevän minulle. Minä sanon aina hyvää
yötä esineille, joista pidän, aivan kuin ihmisille.
Kun he olivat päässeet seuraavalle mäelle ja tie taas kääntyi, sanoi
Matthew:
-- Nyt meillä on enää vähän matkaa jäljellä. Tuolla on Vihervaara --
-- Oi ei, älkää sanoko! keskeytti tyttö henkeään pidättäen,
tarrautuen hänen puoleksi kohotettuun käsivarteensa ja sulki silmänsä
ollakseen näkemättä, mihin hän viittasi. -- Antakaa minun arvata!
Arvaan kyllä oikein.
Hän avasi jälleen silmänsä ja katseli ympärilleen. He olivat erään
pienen kummun huipulla. Aurinko oli hetki sitten laskenut, mutta
maisema oli vielä ihmeellisen kirkkauden valaisema. Lännessä
kohosi muuan tumma kirkontorni keltaisen punaista taivasta vasten.
Alapuolella levisi pieni laakso ja toisella puolen pitkulainen,
hiljalleen kohoava harju, täynnä somia maalaistaloja.
Tytön silmät harhailivat toisesta toiseen, etsivinä ja ikävöivinä.
Lopuksi ne pysähtyivät pieneen valkoiseen taloon, joka oli hiukan
vasemmalle päin, hyvän matkaa maantiestä, keskellä kukkivia
hedelmäpuita, jotka loistivat himmeän valkeina läheisen metsän
siimeksessä. Sen yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi
suuri, loistava tähti, joka välkkyi tietä viittoen ja toivehikkaana.
-- Tuolla se on, sanoi hän osoittaen sormellaan. Matthew sivalsi
ihastuneena tammaa ohjaksillaan.
-- Tosiaankin oikein arvattu! sanoi hän. -- Mutta rouva Spencer on
tietysti antanut hyvin tarkan kuvauksen.
-- Ei toki, sen vakuutan. Se, mitä hän sanoi, olisi yhtä hyvin voinut
sopia mihin paikkaan tahansa. Minulla ei ollut siitä mitään varmaa
kuvaa mielessäni. Mutta niin pian kuin näin vilahduksen tuosta
talosta, tunsin, että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi
pelkkä unelma! Ajatelkaahan, minun käsivarteni täytyy olla sekä
keltainen että sininen, niin monasti olen sitä tänään nipistänyt --
tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta... Mutta
välistä, kun näkee oikein ihanaa unta, ei henno nipistää itseään,
tahtoo vain uneksia edelleen...
Päästäen pienen tyytyväisen huokauksen hän vaipui jälleen
hiljaisuuteen.
Matthew liikahteli levottomasti istuimellaan. Hän oli iloinen siitä,
että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli ilmoittaa tälle kodittomalle
poloiselle, että se koti, josta hän jo iloitsi, ei avaisikaan oveaan
hänelle. He ajoivat Lynden notkon yli, jossa jo oli aivan pimeätä
-- ei kuitenkaan niin pimeätä, ettei Rakel rouva olisi voinut nähdä
heitä ikkunanpielestään heidän ajaessaan töyrää ylös ja kulkiessaan
pitkää sivutietä Vihervaaralle.
Kun he ajoivat taloon, värisi Matthew ajatellessaan lähestyvää
selitystä -- tuntien sääliä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei
ajatellut itseään eikä Marillaa eikä kaikkea hankaluutta, mitä tämä
väärinkäsitys luultavasti heille tuottaisi -- hän ajatteli tytön
pettyneitä toiveita. Kun hän kuvaili mielessään, kuinka hurmaantunut
loiste sammuisi hänen silmistään, tuli hänelle mitä kiusallisin tunne
siitä, että hän oli osallisena jonkun murhaamisessa -- suunnilleen
sama vastahakoisuuden tunne, joka valtasi hänet, kun hänen oli
pistettävä porsas tai vasikka tai joku muu viaton pikku elukka.
Piha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet
värähtelivät oksissaan synnyttäen silkinhienoa suhinaa.
-- Kuulkaa, kuinka puut puhuvat unissaan, kuiskasi tyttö, kun hänen
ajomiehensä nosti hänet maahan. -- Kuinka kauniita unia niillä
lieneekään!
Hän tarttui tanakalla otteella matkalaukkuun, joka sisälsi "kaiken,
mitä hän omisti", ja seurasi häntä sisälle taloon.