Rouva Rakel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean valtatie
kääntyi alas pieneen notkoon, jota lepät ja sanajalat reunustivat.
Notkon läpi virtasi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä
vanhan Cuthbertin talon takana. Alajuoksussaan näiden metsien läpi
väitettiin sen olevan hyvin oikullinen ja vallaton puro tummine
salaperäisine lammikkoineen ja louhikkojen välissä porisevine
putouksineen. Mutta kun se ehti Lynden notkoon saakka, oli se
rauhallinen ja hyväntapainen pikku vesi, sillä ei edes purokaan
voinut kulkea rouva Rakel Lynden oven ohi kiinnittämättä tarpeellista
huomiota säädyllisyyteen ja sopivaisuuteen.
Se luultavasti tiesi, että Rakel rouva istui ikkunassaan ja seurasi
valppain silmin kaikkea, mikä kulki ohitse, vieläpä puroja ja
lapsinulikoitakin, ja että hän, jos hän huomasi jotain merkillistä
tai virheellistä, ei koskaan saisi rauhaa, ennenkuin hän oli urkkinut
sen syyn ja perustuksen.
On paljon ihmisiä sekä Avonleassa että muualla, jotka kykenevät
alinomaa sekaantumaan naapuriensa asioihin juuri siksi, että he
laiminlyövät omansa. Mutta rouva Rakel Lynde oli noita harvinaisen
kyvykkäitä ihmisiä, jotka sekä voivat hoitaa omat toimensa että
samaan aikaan osoittavat mitä suurinta harrastusta lähimmäisensä
asioihin.
Hän oli taitava emäntä, jonka johdon alaisena kaikki kävi kuin kellon
koneisto; hän oli huomattavin käytettävissä oleva kyky, avusti
innokkaasti pyhäkoulussa ja oli "Kirkollisen avustusyhdistyksen" ja
Pakanalähetysliiton tukipylväitä.
Kaikesta tästä huolimatta oli Rakel rouvalla hyvää aikaa istua
keittiönikkunansa ääressä tuntikausia ja kutoa kehtopeitteitä
kynttilänsydänlangasta @@ hän oli kutonut niitä kuusitoista
kappaletta, oli Avonlean perheenäideillä tapana kertoa kauhistuneella
äänellä @@ ja pitää kiinteästi silmällä sitä kohtaa suuresta
maantiestä, jossa se laskeutui alas notkoon ja sitten toisella puolen
kiemurteli ylös jyrkkää punaista töyrää. Koska Avonlea sijaitsi
pienessä S:t Lorenzolahteen pistävässä kolmikulmaisessa niemessä,
vesi kummallakin puolella, niin täytyi jokaisen, joka tuli tai meni,
kulkea mäelle vievää tietä ja siis tietämättään suorittaa kujanjuoksu
Rakel rouvan kaikkinäkeväin silmäin edessä.
Hän istui siinä eräänä iltapäivänä kesäkuun alussa. Aurinko paistoi
lämpimänä ja kirkkaana sisään ikkunasta; hedelmätarha talon
alapuolella olevalla rinteellä oli kuin kauneimpaan morsiuspukuun
pukeutuneena vaaleanpunaisine ja valkoisine kukkineen, ja miljoonat
mehiläiset surisivat sen yläpuolella. Thomas Lynde @@ sävyisä
pieni mies, jota Avonlean asukkailla oli tapana sanoa Rakel Lynden
mieheksi @@ kylvi nauriinsiementä peltoon, joka oli mäen alla ladon
takana, ja Matthew Cuthbertin olisi pitänyt tehdä samoin suurella
uutispellollaan puron rannalla Vihervaaran luona. Rakel rouva tiesi,
että hänen todellakin pitäisi olla siellä, sillä hän oli edellisenä
iltana William Blairin kauppapuodissa kuullut Matthew'n sanovan Peter
Morrisonille, että hän aikoi kylvää nauriinsiementä seuraavana iltana.
Peter oli tietenkin kysynyt, sillä Matthew Cuthbert ei ollut mies
kertomaan mitään omasta aloitteestaan.
Ja onko kummempaa kuultu @@ sen sijaan tulee Matthew Cuthbert
puoli neljän aikaan iltapäivällä keskellä viikkoa ja kirkasta
arkipäivää verkalleen ajaen notkon läpi ja mäkeä ylös. Ja vielä
enemmän: hänellä oli valkoinen kaulus ja paras vaatekertansa, joka
oli selvänä todistuksena siitä, että matka tähtäsi sangen kauaksi.
Minne maailmassa Matthew Cuthbert ajoi ja mitä hänellä voi olla
toimitettavana?
Jos se olisi ollut joku muu Avonlean mies, olisi Rakel rouva
harvinaisella yhteensovittelu- ja laskemiskyvyllään aivan hyvin
voinut keksiä vastauksen kumpaankin kysymykseen. Mutta Matthew lähti
niin harvoin pois kotoa, että asian, joka hänet viekotteli ulos,
täytyi olla sekä tärkeä että tavaton. Hän oli luonteeltaan hyvin
ujo ja arasteleva eikä tiennyt mitään pahempaa kuin lähteä ulos
vieraitten ihmisten joukkoon tai mennä johonkin paikkaan, missä hän
oli pakotettu puhumaan.
Hienossa valkoisessa kauluksessa upeileva, kiesejä ajava Matthew oli
näky, jonka kaltaista ei usein tarjoutunut. Kuinka paljon Rakel rouva
vaivasikin päätään, hänen järkensä juoksu oli pysähtynyt ja hänen
iltapäivärauhansa mennyttä.
@@ Totta tosiaan pistäydyn Vihervaaralle teelle ja tiedustelen
Marillalta, minne Matthew on ajanut ja missä tarkoituksessa,
päätti hän viimein. @@ Hän ei muuten koskaan mene kaupunkiin tähän
aikaan vuodesta eikä hän koskaan mene vierailulle. Jos hänen
nauriinsiemenensä olisivat tyystin lopussa ja hän menisi ostamaan
lisää, ei hän koskaan pukeutuisi tuolla tavoin ja ottaisi kiesejä.
Mutta hän ei ajanut niin kovaa vauhtia, että hän olisi voinut mennä
noutamaan lääkäriä. Kuitenkin on täytynyt tapahtua jotain erikoista
sitten eilisillan. En ymmärrä tätä hitustakaan, se on varmaa, ja
omatuntoni ei rauhoitu, ennenkuin saan tietää, miksi Matthew Cuthbert
on tänään ajanut pois Avonleasta.
Teen juotuaan lähti Rakel rouva siis matkaan. Pitkältä hänen ei
tarvinnut kulkea; tuohon aika suureen, epäsäännöllisesti rakennettuun
ja hedelmäpuiden ympäröimään taloon, jossa Cuthbertin perhe asui,
oli vain muutaman kivenheiton matka maantietä Lynden notkosta. Sen
lisäksi tuli tietysti vielä pitkä, kapea oikotie. Matthew Cuthbertin
isä oli yhtä arka ja niukkasanainen kuin hänen poikansa hänen
jälkeensä ja oli rakentaessaan kotiaan sijoittanut sen niin kauas
muista ihmisistä kuin oli ollut mahdollista kätkemättä sitä kokonaan
metsän sisään. Heidän talonsa oli raivatun alueen äärimmäisellä
rajalla ja siinä se kohosi vielä tänäkin päivänä, nipin napin näkyen
suurelle valtatielle, jonka varrella kaikki muut Avonlean talot
olivat vierivieressä muodostaen pienen tuttavallisen rivin.
Rouva Rakel Lynde arveli, ettei voitaisi puhua asumisesta sellaisessa
paikassa.
@@ Siinä voi saada katon päänsä päälle @@ sen voi saada kieltämättä,
sanoi hän sipsuttaessaan pitkin oikotietä, jossa ruoho versoi ja
johon vaununpyörät olivat kyntäneet syviä vakoja. Orjantappurapensaat
reunustivat sitä molemmin puolin.
-- Ei ihme, että sekä Matthew että Marilla ovat hieman omituisia,
täällä kun he elävät aivan itsekseen. Puut eivät ole hääviä
seuraa, mutta sitä lajia heillä on Herra nähköön täällä kylliksi.
Minä katselisin mieluummin ihmisiä. He näyttävät tietenkin varsin
tyytyväisiltä ja hyväntuulisilta, mutta se johtunee tottumuksesta,
luulisin. Kaikkeen tottuu, sanoi irlantilainen hirteen vietäessä.
Samassa Rakel rouva jätti oikotien ja tuli Vihervaaran pihaan. Tämä
piha oli hyvin viheriä ja siistitty ja hyvinhoidettu, toiselta
puolen korkeitten, kunnianarvoisien piilipuiden, toiselta puolen
somasti leikattujen pyramiidipoppelien reunustama. Ei ainoatakaan
asiaankuulumatonta tikkua tai kiveä siellä näkynyt, sillä jos
jotain sellaista olisi siellä ollut, olisi Rakel rouva sen nähnyt.
Hänen yksityinen mielipiteensä oli, että Marilla Cuthbert lakaisi
pihamaansa yhtä usein kuin hän huoneensa. Olisi voinut syödä
ruoka-aterian suoraan maan päältä ilman pienintäkään pelkoa vähemmän
miellyttävien aineksien sekaantumisesta asiaan.
Rakel rouva koputti lyhyesti ja kuuluvasti keittiönovelle ja astui
sisään kehoituksen saatuaan. Vihervaaran keittiö oli kodikas huone
-- ainakin se olisi ollut sellainen, ellei se olisi ollut niin
kiusallisen puhdas ja siisti, että se teki aivan käyttämättömän
vierashuoneen vaikutuksen. Ikkunat antoivat itään ja länteen;
läntisestä ikkunasta, joka oli pihan puolella, paistoi sisään
lempeä kesäkuun aurinko, mutta itäistä, josta voi nähdä vilahduksen
puutarhan valkeista kirsikankukista ja alhaalla puron notkelmassa
huojuvista, solakoista koivuista, kierteli vihanta metsäviiniköynnös.
Täällä Marilla Cuthbertilla oli tapana istua, silloin harvoin kun
hän istui, aina hieman epäluuloisena auringonpaistetta kohtaan, joka
hänen mielestään oli aivan liian oikullinen ja häilyväinen tähän
vakavaan ja vastuunalaiseen maailmaan, ja siinä hän nytkin paraillaan
istui kutimineen. Hänen takanaan oleva pöytä oli katettu illallista
varten.
Rakel rouva oli tuskin ennättänyt kunnollisesti sulkea oven,
ennenkuin hän aistimillaan ja ajatuksillaan oli ottanut selvän
kaikesta, mitä oli pöydällä. Se oli katettu kolmelle, joten siis
Marilla ilmeisesti odotti, että Matthew toisi mukanaan kotiin jonkun
illalliselle. Mutta kylmät leikkeleet olivat laadultaan aivan
jokapäiväisiä, ja pöydässä oli vain metsäomenahilloketta ja yhtä
lajia voileipiä, niin että mikään erittäin hieno ja arvokas vieras ei
tuo odotettu kaiketi ollut.
Mutta mitä oli ajateltava Matthew'n valkoisesta kauluksesta ja
ruskeasta tammasta? Noin monet ratkaisemattomat arvoitukset
rauhallisen ja kaikkea muuta kuin salaperäisen Vihervaaran yhteydessä
alkoivat vähitellen panna Rakel rouvan pään pyörälle.
-- Hyvää iltaa, Rakel, sanoi Marilla iloisesti. -- Eikö sinunkin
mielestäsi ole ihana ilta? Paina puuta, ole hyvä! Kuinka teillä
jaksetaan?
Jotakin, jota muun nimityksen puutteessa voitaisiin sanoa
ystävyydeksi, oli ja oli aina ollut Marilla Cuthbertin ja Rakel rouvan
välillä, huolimatta -- tai ehkä juuri johtuen -- heidän sisäisestä
erilaisuudestaan.
Marilla oli pitkä ja laiha nainen, kulmikas ja suoraviivainen.
Hänen tummassa tukassaan voi erottaa muutamia harmaita juovia ja se
oli aina kierretty kovaksi pieneksi sykkyräksi, jonka läpi kaksi
metallista hiusneulaa oli murhaavasti pistetty. Hän näytti naiselta,
jolla on ahdas elämänkäsitys ja ankara omatunto, ja sellainen hän
olikin. Mutta hänen suunsa läheisyydessä oli piirre, joka, jos se
olisi ollut pikkuruikkusenkin pitemmälle kehittynyt, olisi voinut
ilmaista huumorin tajua.
-- Me voimme kaikki mainiosti, sanoi Rakel rouva. -- Mutta minulle
tuli ikäänkuin sellainen tunne, että täällä ehkä kaikki ei ollut
aivan kohdallaan -- se pälkähti päähäni silloin kun näin Matthew'n
ajavan pois tänään. Arvelin, että hän ehkä meni lääkäriin.
Marillan suupielet värähtivät merkitsevästi. Hän oli odottanut Rakel
rouvaa; hän käsitti sangen hyvin, että Matthew'n näkeminen, joka
ilman tiettävää syytä ajaa körötti pois kieseissään, olisi liikaa
naapurinrouvan uteliaisuudelle.
-- Ei suinkaan, minä tunnen olevani oikein pirteä, vaikka minulla
eilen oli kova päänsärkyni, sanoi hän. -- Matthew meni asemalle. Me
saamme tänne pienen pojan Nova Scotian lastenkodista, ja hän tulee
tänään iltajunalla.
Jos Marilla olisi sanonut, että Matthew oli mennyt asemalle noutamaan
australialaista kengurua, ei Rakel rouva olisi voinut joutua enemmän
ymmälle. Oli sopimatonta otaksua, että Marilla piti häntä pilkkanaan,
mutta Rakel rouva tuli melkein pakotetuksi luulemaan niin.
-- Tarkoitatko täyttä totta, Marilla? kysyi hän, saatuaan takaisin
puhekykynsä.
-- Tietysti, sanoi Marilla, ikäänkuin pikkupoikien hankkiminen Nova
Scotian lastenkodista kuuluisi jokaisen kunnon talon tavallisiin
kevättöihin Avonleassa, sen sijaan että se oli aivan ennen kuulumaton
uudistuspuuha tällä seudulla.
Rakel rouva tunsi, että hänen henkistä tasapainoaan oli järkytetty.
Hän ajatteli huudahdusmerkeissä. Poika! Ja juuri Marilla ja Matthew
Cuthbert aikeissa ottaa luokseen pojan! Lastenkodista! Ei, nyt oli
totisesti maailmanloppu lähellä! Ei koskaan hän ihmettelisi enää
mitään tämän jäljestä! Ei ikinä mitään!
-- Kuinka maailmassa päähänne on pälkähtänyt sellainen ajatus? hän
kysyi paheksuvalla äänellä.
Tämä oli tapahtunut neuvottelematta hänen kanssaan, ja sitä täytyi
siis paheksua.
-- Oh, me olemme tuumineet sitä jo kauan aikaa -- tai oikeammin
sanottuna koko talven, vastasi Marilla. --
Nämä hieman myöhästyneet varoitukset eivät näyttäneet loukkaavan eikä
säikäyttävän Marillaa. Hän kutoi tyynesti edelleen.
-- En tahdo kieltää, että on paljon totta siinä, mitä sanot, Rakel.
Minä olen itsekin ollut hyvin kahden vaiheella. Mutta Matthew piti
niin kauhean itsepintaisesti kiinni asiasta. Sen minä huomasin,
ja senvuoksi annoin myöten. On niin harvinaista, että Matthew
aivan varmasti haluaa jotain, että kun hän joskus niin tekee,
on minun mielestäni aina minun velvollisuuteni suostua. Ja mitä
tulee yrityksen uhkarohkeuteen -- kultaseni, onnen kauppaahan on
melkein kaikki mitä täällä maailmassa tehdään... Onnenkauppaahan
on omienkin lasten pitäminen, sen puolesta -- vaikka suunnilleen
pitäisikin oltaman selvillä, mitä peruja he ovat saaneet. Eivät he
aina ole niinkään onnistuneita!... Mutta Nova Scotiahan ei ole täältä
kaukana, se ei ole samaa kuin jos saisimme hänet Englannista tai
Yhdysvalloista. Hän ei kai liene niin kokonaan erilainen kuin me itse.
-- No niin, toivon sydämestäni, että kaikki kävisi hyvin, sanoi Rakel
rouva äänellä, joka selvästi ilmaisi mitä vahvimpia epäilyksiä. --
Mutta älä sitten tule sanomaan minulle, etten varoittanut teitä, jos
hän pistää Vihervaaran tuleen tai panee kaivoon strykniiniä -- eräs
lastenkodin vesa teki niin Uudessa Brunswickissä sillä seurauksella,
että koko perhe kuoli mitä hirveimpiin tuskiin... Mutta sillä kertaa
se oli tyttö.
-- Mehän emme otakaan tyttöä, sanoi Marilla, ikäänkuin kaivojen
myrkyttäminen olisi yksinomaan naisellinen avu, josta ei ollut vaaraa
poikien yhteydessä. -- Ei ikinä johtuisi mieleeni ottaa tyttöä
kasvattaakseni. Ihmettelen, että rouva Spencer niin tekee. Mutta hän
ei kylläkään pelkäisi ottaa luokseen vaikka koko lastenkotia, jos se
johtuisi hänen mieleensä.
Rakel rouva olisi mieluimmin jäänyt siksi, kunnes Matthew tuli kotiin
uusine saaliineen. Mutta kun hän havaitsi, että kuluisi vähintäin
runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin häntä voitiin odottaa, päätti hän
lähteä eteenpäin ja pistäytyä Bellin perheessä kertomaan heille
uutisen. Se herättäisi varmasti suurta hämmästystä, ja Rakel rouvalle
oli hyvin mieluista saattaa ihmiset hämmästymään.
Hän poistui sentähden, suureksi helpotukseksi Marillalle, sillä
viimemainittu tunsi epäilyksensä ja pelkonsa saavun muta virikettä
Rakel rouvan synkkien aavistusten vaikutuksesta.
-- Minut saa suomustaa kuin kuoreen, jos koskaan olen kuullut
mokomaa! huudahti Rakel rouva päästyään kaikella kunnialla jälleen
maantielle.
-- Eikö tämä ole aivan kuin hullua unta? Niin, poikaa täytyy sääliä,
se on varmaa. Matthew'lla ja Marillalla ei ole minkäänlaista
käsitystä lapsista ja he tulevat vaatimaan, että hän olisi viisaampi
ja vakavampi omaa isoisäänsä -- jos hänellä koskaan on ollut
sellaista, mikä on epäiltävää. Minun mielestäni tuntuu oikein
kolkolta ajatella lapsukaista Vihervaaralla; siellä ei koskaan
ole ollut ainoatakaan, sillä sekä Matthew että Marilla olivat
täyskasvuisia, kun uusi talo rakennettiin -- ja Herra tiesi muuten,
ovatko he itse koskaan olleet lapsia. Minä en tahtoisi mistään
hinnasta olla tuon köyhän nulikan housuissa. Sääliä häntä täytyy.
Niin purki Rakel rouva sydäntänsä kukkiville orjantappuroille;
mutta jos hän olisi voinut nähdä lapsen, joka juuri tällä hetkellä
kärsivällisesti odotti Bright Riverin rautatieasemalla, olisi hänen
säälinsä ollut vielä syvempi ja lämpimämpi.