Peltoa kynnettäessä Pajujoen rannalla nosti auran terä äsken mullan
mukana esille muutamia helähtäviä, vanhoja vaskirahoja. Paikkaa sitten
tarkemmin tutkittaessa löydettiin siitä satakunta suurempaa ja
pienempää vaskirahaa, jotka ovat 16:nnen sataluvun lopulta ja seuraavan
alulta. Rahat olivat, päättäen samasta paikasta löydetyistä
tuohenpaloista, aikoinaan kontissa kaivetut maahan...
Tällainen uutinen luettiin eräänä päivänä sanomalehdistä. Lyhyt ja
kuivahko uutinen, jommoisia silloin tällöin, milloin mikäkin maan
kolkalta, lehtiin ilmestyy, — ne luetaan ja unohdetaan. Ajatuksella ei
ole aikaa viipyä mokomassa pikkujutussa pitempään, sotasähkösanomat ja
elintarvikehuolet ja muut tärkeämmät päivän uutiset valtaavat huomion.
Mutta joskus voi kuitenkin muisti palata takaisin tuollaiseen Pajujoen
konttiin, joka kolmattasataa vuotta sitten on maahan kaivettu. Silläkin
kontilla on epäilemättä ollut oma tarinansa, se voisi varmaankin kertoa
paljon tuollaisen jokivarren edesmenneiden eläjäin pyrkimyksistä ja
huolista ja kärsimyksistä, jotka ehkä ovat olleet vakavammat ja
raskaammat kuin meidän nykypäivien huolet, vaikkei niistä ole
sanomalehtiin laitettu uutisia eikä sähkösanomia...
On kevät. Maa on jo suvirinteiltä sula, mutta vesakko on vielä harmaa.
Joki tulvii, siihen laskevat rinteellä lirisevät purot.
Ylitalon Jaakko kyntää peltoaan ylempänä rinteellä. Pysähtyy
kynnöksestään ja kuuntelee. Kuka huutaa? Ääni tulee joen takaa, — kas,
siellä rannalla seisoo muutamia ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka
viittilöivät käsillään ja kiljahtelevat... Venettä tuntuvat huutavan
yli päästäkseen, — mitä lienevät kulkijoita. Mutta pitäneehän niitä
auttaa...
Jaakko sitaisee ohjakset auran kurkeen, laskeupi rantaan, työntää
venheensä vesille ja soutaa kutsujia kohti. Ne ovat naapuripitäjän
väkeä toiselta jokivarrelta. Ovat tulleet poikkimaisin keväiseltään
vetisten soiden yli, ja kiirettä näkyvät pitävän.
— Vainolainen on näet liikkeellä, sitä olemme paossa, he virkkavat
ensi sanoikseen Jaakolle, jo ennenkuin tämän venhe rantaan ehtiikään.
— Joko joutuivat teidän kylille?
— Jo joutuivat piikkiniekat, ja puhdasta tekivät. Hädin tuskin
ennätimme salolle...
— Minne päin ne sieltä kulkevat, kyseli Jaakko, oman pienen kylänsä
kohtaloa ajatellen.
— Joka taholle. Pian niitä on täälläkin... pohjoisiin erämaihin on
nyt pakoon painuttava.
Näin vastasi pakolaisjoukon johtajana esiintyvä kyssäniska mies,
Lepikon Heikki, jonka Jaakko entuudestaan tunsi, — heillä oli
aikoinaan ollut keskenään riitaa sydänmaan kalavesistä. Mutta nyt niitä
vanhoja riitoja ei joudettu muistamaan, hätä oli yhteinen kaikilla.
Joen yli soudettaessa pakolaiset kertoivat tarkemmin ryssäläisten
ratsuväkijoukkojen äkillisestä ilmestymisestä heidän jokivarrelleen,
jossa palavain talojen savut rupesivat vainolaisten retkiä osoittamaan
ja josta väki oli surmattu tai vangiksi raastettu. Ja kun Jaakko
venheensä kotirantaan laski, oli hän jo selvillä siitä, että pakosalle
oli hänenkin kiireellä lähdettävä joukkoineen kotitalostaan, ennenkuin
vieras sinne saapui ja kävi surmantöitään tekemään.
Kynnös siinä suvirannan pellolla oli hänen jätettävä kesken...
Sotaa oli kestänyt monta vuotta. Vihollinen oli jo edellisenä kesänä
samonnut Suomeen, hävittänyt sen eteläisemmät osat ja jäänyt sinne
talvikaudeksi mellastamaan. Pakolaisia oli jo syksyllä liikkunut, mutta
talvikaudeksi huhut vihollisten tunkeutumisesta sisämaahan olivat
sentään vaimenneet. Täällä sydänmaan laidassa oli sen vuoksi väki
elänyt ennallaan kotikylissään, joskin alituisen pelon ja huolen
alaisena, mutta yhä toivoen, että vihollisen eteneminen oli lopultakin
saatu seisahdutetuksi. Kevään tullen oli käyty tavallisiin toukotöihin
käsiksi.
Mutta heti kevään tultua olikin venäläinen, lukumäärältään
lisääntyneenä, taas lähtenyt maata laajemmin valloittamaan, eivätkä
Suomea puolustavat, harvalukuiset sotajoukot olleet sitä jaksaneet
pidättää. Tuhon lähenemisestä oli jo jäänlähdön aikaan jokunen viesti
saapunut Pajujoellekin, mielten levottomuus oli ollut yleinen, mutta
pian oli kaikki taas ollut rauhallista. Kunnes nyt nämä pakolaiset
yht'äkkiä saapuivat kertomaan peloittavat tuhouutisensa kesyttömäin
kasakkajoukkojen tulosta.
Kynnös kesken, karja ulos ometasta, perhe pakoretkelle...
Jaakko hyöri toimekkaana ja hätäytymättä tuvassaan ja pihallaan,
naisten ja lasten ulistessa ja saamattomina edes takaisin juostessa.
Hän puuhasi vielä illan suussa pakoon lähtevälle joukolle
välttämättömät eväät ja pyyntikalut mukaan, sälytti kuorman äsken auran
edestä päästämänsä, ainoan hevosensa selkään ja nosti taakan jokaisen
perheensä jäsenen hartioille; sitten hän saatteli heidät naapuripitäjän
pakolaisten matkassa metsän rintaan. Mutta itse palasi hän vesakosta
vielä aitalleen, sanoi ottavansa sieltä selkäänsä jyväsäkin, jonka hän
oli talven yli siemeneksi säästänyt... käskien toisten jo kiirehtiä
taipaleelle. Sillä eihän tiedä, millä hetkellä piikkimiehet
jokivarrelle ryntäävät...
Mutta Jaakko ei siten palatessaan ajatellut ainoastaan viljasäkkiään.
Yksin jäätyään hän nosti hinkalon pohjalaudan ja veti sen alta kolosta
esille pienen, jykeän tuohikontin, jota hän siellä kaikilta kätkössä
oli tallentanut. Siinä oli hänen aarteensa, hänen vuosien varrella
vähin erin kokoon haalimansa säästörahat, jotka hän oli ansainnut
myymällä lintuja ja riistannahkoja ja jotka hän aina visusti oli
aittaansa kätkenyt. Kylällä oli kyllä huhuna, että Jaakko oli
salarikas, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän aarrettansa säilytti.
— Tässä ne ovat... raskas kontti... ihanasti se nostaessa kilahtaa!
Mutta tätä ei auta ruveta salolle kantamaan... eikä sitä voi tännekään
jättää... vainolainen polttaa ehkä aitan ja sinne aarteenkin...
parempaan koloon se on peitettävä!
Varoskellen Jaakko silmäilee aina ovelta, näkyykö vesakon rinnassa
katselijaa... ei näy ketään, jo ovat pakolaiset salolle painumassa.
Hän hakee puolijuoksua ometasta lapion ja kiirehtii kontteineen sen
pellon ylälaitaan, jota hän päivällä oli ollut kyntämässä. Irroittaa
turpeen kankaasta, kaivaa vähän koloa maahan — ei malta kuitenkaan
kovin syvälle kaivaa — ja heittää konttinsa pienen haudan pohjalle.
Peittää sen viipymättä, asettaa huolellisesti turpeen päälle, nostaa
vielä ison kiven painoksi ja merkiksi — siellä on aarre tallessa!
Tuokion kuluttua on Jaakko, jyväsäkki selässään, jo samoamassa
vesakkoon. Juuri vesakon laidassa hän tapaa Lepikon Heikin ja silmäilee
tätä tuokion arasti ja epäluuloisesti. Mutta lähellä on siinä hänen
omakin joukkonsa, sitä kiirehtii kodistaan paennut mies nyt saattamaan
salolle piiloon odotettavilta vierailta.
Ei kuitenkaan auttanut Pajujoen eläjiä sekään, että he ajoissa
pakenivat kodistaan pohjoiselle salolle ja lymyilivät sinne
kyhäämissään piilopirteissä. Vainolainen, joka pian saapui tällekin
joelle ja poltti autioksi hylätyn kylän, tapasi metsässä lehmän jäljet
ja osui niitä myöten kyläläisten pakosaunoille. Ryösti, riehui, tappoi
ja teurasti. Harvat pääsivät hengissä sen kynsistä, — miehiset miehet
vietiin köysiin kytkettyinä vangeiksi. Tällaisessa parvessa sai
Ylitalon Jaakkokin kahlehdittuna kulkea kauas vihollisten pääleireille,
kauas sieltäkin vielä vieraille maille. Ruoska selässä, nälkä vatsassa,
marssia näin kauas kolkkoon Venäjän orjuuteen...!
Koti, perhe, tupa ja tanhua, ne olivat pian kaikki hämärään häipyvää,
kaihoisaa muistoa miehelle, joka vieraan ikeen alla raskaasti raatoi,
joka väsyneenä illalla retkahti pitkälleen, herätäkseen aamuvarhaisella
pajarinrengin säälimättömään potkuun. Siinä taittui voimakas varsi,
murtui luja terveys, musteni mieli, raukesi toivo. Synkkä tylsyys
hämärsi vähitellen ajatukset ja muistot; tunteet turtuivat, sydän
hyytyi. Siihen vaimeni vähitellen voimakas koti-ikäväkin ja omaisten
kaipuu, — eloton oli orjan katse, sielukin sammui vähitellen raskaiden
raadantavuosien kuluessa. Mutta vaikka Jaakon mieli näin vaipui
matalaksi ja hänen tajuntansakin sumeni, kyti sorretun sydämen pohjalla
kuitenkin vielä pieni kipinä, arka ajatuksen tynkä, heikko toivon säde.
Siellä syvällä piili kaikesta huolimatta särjetyn onnen kaunis muisto,
joka usein unissa kävi hänelle eläväksi. Kaukainen joenranta, jonka
koivikkoahteella oli matala, harmaa kotitalo... Vai onko se siellä
enää, niin hätkähti usein unestaan herännyt orja. Autio lie jo ranta,
talo poltettu pois kauan sitten, pensastunut, metsistynyt peltoaukea.
Mutta ehkä siellä sittenkin on vielä jotakin jäljellä, ehkä sauna
rannassa... ehkä paja palolla... ehkä on kotijoella vielä omaisista
joku, joka uutta mökkiä raunioiden viereen rakentaa...
— On siellä ainakin _jotakin_ jäljellä, on varmasti...!
Se ajatus vankiraukkaa läpi kärsimysvuosien lohdutti ja piti elinvoimaa
vireillä. Kontti aarteineen on ainakin vielä tallella hiekkahaudassaan
turpeen alla rantapellon kupeella, merkkinään iso kivi, jota ei kukaan
muu tiedä. Sen alla ovat rakkaat, kilahtavat vaskirahat, sieltä ne
vielä löytyvät, kun tai jos kätkön tuntija kerran pääsee palaamaan
Pajujoelle... Vanha, rakas kontti kaivautuu esille, ja sen sisällöllä
voi maailman murjoma mies, vaikka vanhanakin ja raihnaisena, taas
aloittaa katkaistun elämänsä uudelleen, taas ruveta asumaan hävitettyä
taloaan ja viettää rauhassa elämänsä illan...
— Sitä aarretta ei toki saanut julma vainolainen riistetyksi... siinä
vielä elää onnen siemen...!
Väsymykseen nääntymäisillään oleva vanki nukahti uudelleen, rauhan
tunne rikotussa sydämessään.
Vuodet kuluivat, raskaat orjan vuodet. Sotaa jatkui yhä jatkumistaan,
uusia vankijoukkoja kulki ohi, kertoen kotimaan perinpohjaisesta
hävityksestä ja kaiken elämän sammumisesta Suomessa. Ei näyttänyt
kurjuuden aika koskaan loppuvan, ei valkenevan synkästä yöstä
milloinkaan aamu.
Mutta kerran vihdoinkin rupesi kaukaiseen karkoituspaikkaan saapumaan
tietoja tulossa olevasta rauhasta; saapuipa lopulta sanoma kauan
kaivatun rauhan teostakin. Orjan toivo virkosi. Mutta sitä toivottua
sotavankien vapauttamista ei vieläkään kuulunut. Vieraan maan
kaukaisiin kyliin kuljetetut vangit olivat unohtuneet, niistä ei ollut
kenelläkään selvää tietoa, ne saivat rauhanteon jälkeenkin jäädä
entiselleen raatamaan. Yksi ja toinen silloin karkasi samotakseen
suuressa kurjuudessa ja alituisille vaaroille alttiina kaukaista
kotimaataan kohti. Niin pakeni eräänä yönä Jaakkokin pajarinsa talosta
ja lähti samoilemaan outoja erämaita, ajattelematta muuta kuin
kaukaista kotiaan, jonne hän taas yhä kiihkeämmin ikävöi. Surma vaani
häntä joka yöpymispaikassa, jokaisessa teidenristeyksessä, mutta siitä
hän ei enää välittänyt: yksi menneen kaikki!
— Jos en saa kuljetuksi kotijoelleni, jos en pääse aarrettani
hakemaan, niin joudanpa tänne kuolla!
Niin hän tarpoi paljain jaloin, resuisin rievuin, viikosta viikkoon
vieraan maan vieraita teitä, kerjäten almua henkensä pitimeksi, käveli
eteenpäin selkä kumarassa, leuoillaan harmaja parta...
Vihdoin ehti paennut vanki, jolta jo monesti oli viimeinen toivo
rauennut, kotoisille maille ja kiirehti kulkuaan, kuta lähemmäs hän
joutui rakkaan Pajujokensa rantoja. Pakolaisia palaili muitakin, mutta
Jaakko karttoi heidän seuraansa. Yksin hän tahtoi tulla kotiahteelleen,
kenenkään näkemättä tahtoi hän käydä entisen rantapeltonsa kupeelta
sulin käsin repimään turvetta ja kaivamaan maata, — sitten alkaa elämä
taas!
Eräänä kesäaamuna laskeusi hän jokivarren polkua alaspäin sinne, missä
kotikylä ennen oli sijainnut. Tuskin kantoivat jalat kumaraa vanhusta,
polvitaipeet pyrkivät pettämään väsymyksestä ja mielenliikutuksesta...
Tuolta jo kumottaa kotirannan tuttu, korkea koivikko... vielä joen
polvi, ja sitten on mies oman talonsa tutulla paikalla...
— Nouseeko sieltä näreikön takaa hienoa savua?... Niin, nousee ihan
Ylitalon kohdalta. Onko joku omaisistani todellakin asettunut vanhalle
talonpaikalle...?
Väsyneet askelet käyvät entistään nopeammiksi, veri kohisee korviin,
harmaja parta tutisee, silmä vesistä hämärtyy.
— Onhan siellä jo mökkipahanen ahon laidassa, — elämä on siis todella
pantu alulle! Sen on kai oma poikani, isän kahlevuosina jo mieheksi
kasvaneena, pystyttänyt vanhalle talonpaikalle uuden elämän pohjaksi...
Jaakko viilettää pensastumaan päässeen rantaniityn poikki ja saapuu
entiseen venhevalkamaan. Siellä huuhtoo hursteja outo nainen. Siltä
Jaakko, nopeasti luokse astuen, käy ensi uutisia utelemaan. Hän kohta
kuulee, ettei hänen omaa perhettään enää näillä mailla eläkään...
— Kuka on siis tähän mökin kyhännyt?
— Lepikon Heikki siinä nyt joukkoineen asuu.
— Toisen maalla?
— Eipä ole täällä vuosikymmeniin eläjiä käynyt, ei tiedä kukaan
varmasti, kenen ovat maat. Vanhoja peltopaikkoja ottaa nyt
viljeltäväkseen kuka kerkeää.
— Miksei se Heikki asu omassa pitäjässään, omalla maallaan?
— Sen ovat taas muut vieneet hänen poissa ollessaan...
Suuttumus ja mielenmasennus valtasi väsyneen miehen. Hervotonna hän
retkahti rantakivelle istumaan, vieraalta akalta enempää kyselemättä.
Siihenkö katkesikin kaunis unelma?
Mutta tuokion kuluttua Jaakko jo taas ajatteli, että onhan toki
oikeus ja laki jälleen maassa, saahan sen avulla anastajalta tilansa
takaisin, kun kerran omistaja on kotikonnulleen ehtinyt. Ja onhan
täällä toki Jaakolla muutakin omaa kuin kova maankamara, onhan vähän
irtonaisempaakin, jolla voi päästä elämisen alkuun. Onhan se
aarrekontti maahan kaivettuna... varmassa tallessa vainolaisilta ja
naapurikylän tungettelijoilta...
Uuden innon elähdyttämänä nousi kumaraselkä harmaaparta rantakiveltä ja
käveli entistä pientä peltosarkaansa kohti. Rantaketo oli paksun
pajukon peitossa — Jaakon vettynyt silmä koetti turhaan tähystää
pajukon halki ja hänen hengityksensä läähätti raskaasti väsymyksestä ja
jännityksestä. Onko merkkikivi vielä paikoillaan saran yläpuolisella
kankaalla, onko koskematta aarrepaikka...?
— Oudoltapa näyttää sarka...
Uusi tungettelija on taas kyntänyt auki ja kylvänyt rukiiseen hänen
vanhan sarkansa... Mutta onko Heikki sitä ylälaidasta laajentanut —
vai miten tuo vesakon rinta tuntuu kuin entistään etäämmältä...?
Jo on Jaakko peltoaukean reunalla, jo viilettää rukiin laitaa myöten
ylöspäin. Rinta huohottaa, polvitaipeet pettävät taas...
— Onko se kyntänyt auki minun aarrepaikkanikin...? Oliko sillä
sittenkin aitta-asiastani vihiä... se oli jäänyt kykkimään metsän
reunaan, kun minä jyväsäkki selässä joukkoni jäljessä salolle päin
juoksin...? Missä on merkkikivi?
Jaakon silmiä sumensi. Hän ei nähnyt turpeelle vyöryttämäänsä suurta
kiveä, ei turvetta... rukiin laihohan kasvoi siinä, missä kiven piti
hänen muistojensa mukaan olla.
— Aarrepaikka kynnetty auki, kallis kontti siis löydetty, ryöstetty...
Kaikki toivo poissa...
Jännitykseensä menehtymäisillään oleva mies horjahti, vaipui
pientarelle, läähätti ja valitti hiljaa. Mustunut oli maailma hänelle,
kaikki kauniit unelmat olivat pettäneet. Sillä hän ei voinut ymmärtää
muuta, kuin että viekas tungettelija oli hakenut ja löytänyt hänen
rakkaan aarteensa, jota hän ei ollut kyllin syvälle kaivanut, vienyt
hänen elämänsä viimeisen ylläpitäjän. Ja sitä iskua hän ei kestänyt...
Eikä ollut Jaakolla enää voimia nousta peltoa kaivamaan, saadakseen
varmuuden aarteensa katoamisesta.
Hänellä oli jo mielestään siitä varmuus, liian kova ja julma varmuus...
Hän makasi pientarella, jaksamatta kättään liikuttaa, jaksamatta enää
ajatellakaan. Maailma häipyi hänen raukeasta silmästään, hän vaipui yhä
syvemmäs maata vasten, vaipui kuin syvälle maan alle...
Siitä hänet talon uusi eläjä löysi kuolleena.
Eikä kuitenkaan ollut Lepikon Heikin tylsän puuauran terä nostanut
esille Pajujoen Jaakon kallista konttia. Tämä oli läpi vainovuosien
säilynyt entisessä haudassaan, mistä Jaakko sen olisi voinut löytää,
jos hänellä olisi ollut malttia ja voimia ruveta sitä kaivamaan. Mutta
rääkkääntynyt vanhus taittui ennen kuin voimat sen verran palasivat, ja
kontti-aarre jäi piiloonsa peltomullan ja rukiin juurien alle.
Jaakko oli ainoa, joka sen kätköpaikan tunsi, — hänen kuoltuaan sitä
ei tuntenut kukaan. Hän vei kalliin salaisuutensa mukanaan hautaansa,
joka hänelle näin aukeni kohta kun hän vihdoinkin oli, sanomattomat
kärsimykset kestettyään, saapunut raskaina vuosina niin hartaasti
ikävöimälle, rakkaalle kotikonnulleen.
Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nosti silloin syvemmälle tunkevan
auran terä esille Jaakon kilahtavat säästörahat ja hänen maatuneen
konttinsa riekaleet. Ja Pajujoen pakolaisvangin säästörahat, jotka
pitkän orjuusajan olivat hänen toivonsa säilyttäneet ja hänet hengissä
pitäneet, ne siirrettiin museoon kylmän jälkipolven katseltaviksi.