VII.

Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka

syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän

kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis

tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään,

niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä

eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki

laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,

saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden

joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä

poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään

kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo

vaeltava nainen — niin he sopissa kuiskailivat —, joka ties' mistä ja

mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon

palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten

heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien

syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja

neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla

tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty

eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä

metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat

velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan

hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään

kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän

porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja

kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja

heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä

epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla

kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille

ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja

armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa

varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa

he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti,

vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he

ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei

elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa

elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja

sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät,

rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin

pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi

saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa

eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva

veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä

lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa

pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja

sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota

Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen

ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän

kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti

eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin

että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin

luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen

leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja

nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät

öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt

kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä

pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,

heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,

pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia

kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat

hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen

salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen

palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.

Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,

vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä

vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä

nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes

pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti

kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton

pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä

hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja

ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen

oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin

rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli

siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet

hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien

lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli,

lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan

mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä

särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina

talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja

he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta

opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja

siksi he häneen luottivat.

— Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,

sanoivat he. Ja toiset toistivat:

— Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi

häntä kuuntelemme! — —

Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja

hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa

perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi

eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin,

edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän

retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla

kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin

kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten

mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien

rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi

takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti

lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti

olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan,

siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja

opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui

kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän

heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet

lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja

ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan

toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa

mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki

väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt

yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään

hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva,

jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden

aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin

hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka

hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä

toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot

kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä

Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt

lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi

kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin

vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän

tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen

oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei

joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä,

lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan

pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni

mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa.

Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti

sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle

nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa

hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi

jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä

meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu

lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet

johdattanut perille.

Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja

uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui

johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku

alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti

hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset

silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni

kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes

vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä

haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä

kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani

kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:

— Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle

tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että

olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen

tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,

jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun

edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin

anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä

sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä

maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria

sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena,

kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä

hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin

hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset,

ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa

väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle,

silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona

ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen

Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä

ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden

aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään

kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: —

Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi

minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi

hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta

johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää

koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi

lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas

kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi

emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä

tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.