Viime keväänä jouduin yksityisissä asioissani matkustamaan Lappiin.
Tällä matkalla tutustuin kertomuksen sankariin Aatami Kuuskoskeen.
Olin tilannut makuuvaunupaikan ja valmistautunut mahdollisimman
mukavasti kuluttamaan aikaani, kun havahduin siitä, että joku naputti
vaunuosastoni oven ikkunaan. Katsahdin sinnepäin ja huomasin pitkän,
solakan herrasmiehen harmaa »mannerheimari» päässä ja puolittain
sotilas- puolittain metsästäjänpukua muistuttava puku yllä seisovan
oven takana ja hymyilevän minulle. Hän raoitti ovea ja kuiskasi:
— Onko se kirkkoherra?
Osastoon oli majoittunut toinenkin mieshenkilö, joten en päässyt
selville, kumpaa meistä hän tarkoitti. En vastannut mitään.
— Onko se kirkkoherra Järventaus?
Nyt olin vakuutettu, että kysymys tarkoitti minua. Nousin seisomaan
ihmeissäni, sillä en koskaan ollut nähnyt vierasta, joka nyt reippaasti
työntyi osastoomme.
— Saanko luvan esittää itseni. Nimeni on Kuuskoski, Aadam Kuuskoski,
oikeastaan Kuczkowski, sillä olen puolalaista syntyperää.
Minulle valkeni. Vai tässä oli nyt edessäni se kuuluisa mies, josta
meidän pitäjässämme niin paljon puhuttiin, vanha peräpohjolainen
niinkuin minä itsekin.
Pyysin vierastani istumaan. Meitä oli vaunuosastossa entuudestaan
kaksi, joten kolmannen paikka oli vapaa.
Hän istuutui tuollaisella maailmanmiehen huolettomuudella ja rupesi
juttelemaan.
— Merkillistä, että olemme koko talven eläneet melkein naapureina
emmekä ole ennemmin tavanneet. Minä olen monta kertaa ollut aikeissa
tulla teitä tervehtimään, mutta työt...
Hän teki laajan liikkeen kädellään.
Tiedustelin, kuinka hän viihtyi Etelä-Suomessa.
— Tjah! Se nyt on, miten sen milloinkin ottaa... Jollei olisi
erikoisharrastuksia, niin... kirkkoherra ymmärtää, mitä minä tarkoitan.
Nyökäytin päätäni.
— Jaa — apropòs! Nythän se sattuikin! Minulla on matkassa
käsikirjoitus, jota olen näyttänyt kustantajille. Se sisältää minun
elämäkertani. Muutamilla pienemmillä korjauksilla se kuulemma menee
läpi. Ehkä saan noutaa sen tänne? Se on matkalaukussani.
Odottamatta vastausta hän syöksyi vaunuosastosta ulos.
Hetken päästä hän palasi, kädessä paksu käsikirjoituspinkka.
— Tässä se on ja — saatte uskoa — minä olen kirjoittanut sen sydän
verta vuotaen.
Katselin päällekirjoitusta. »Runoilija Aatami Kuuskosken Elämä» seisoi
siinä.
Suuni vetäytyi hiukan hymyyn. Luulin, ettei herra Kuuskoski sitä
huomaisi, mutta hänellä oli tarkempi silmä kuin arvasinkaan.
— Kirkkoherra hymyilee... niin, minä olen siihen tottunut. Mutta — minä
_olen_ runoilija!
Hän lausui sen sellaisella järkähtämättömällä varmuudella, josta ei
tuntunut olevan tuumaakaan tinkimisen varaa. Hänen mustat silmänsä
säkenöivät.
En oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. En luonnollisesti
halunnut häntä loukata, mutta en myöskään heti olla valmis ylistämään.
Vaikenin ja jäin odottamaan.
Matkatoverini tarkasteli minua tutkivasti. Tuntui, kuin olisi hän
katsonut sydämeeni. Sitten hänen ankara ilmeensä lientyi, silmiin tuli
kostea kiilto ja hän puheli minulle isällisesti, melkein hellästi:
— Katsokaahan... kun saa vuosikymmeniä tehdä työtä eikä koskaan
kohtaa ymmärtämystä, kun saa kärsiä ja kitua eikä yksikään ihminen
näe tänne (hän osoitti rintaansa)... kun tuntee poveaan polttavan
suuren kaipauksen ja saa sen huutaa kuuroille korville, niin... tahtoo
toisinaan hermostua. Te ymmärrätte... te, joka olette pappi...
Hän pyyhkäisi silmänurkkaansa.
— Minäkin olen kerran kuvitellut voivani lähteä saarnaamaan...
saarnaamaan uutta uskontoa niinkuin Kristus muinoin. Minulla olisi
paljon puhumista.
Hän katseli hetken ohikiitäviä maisemia kuin etsien ajatusta, joka
oli häneltä karannut. Sitten hän yht'äkkiä tempaisi käsikirjoituksen
minulta ja huudahti:
— Kuulkaapa, kun luen teille palasen! Hän selaili pinkkaa pudistellen
päätään ja hymähdellen itsekseen: »Tuossakin... tuossakin...» kunnes
hänen kasvonsa yht'äkkiä kirkastuivat.
— Tässä se ani Se on pieni runonpalanen, mutta niin totisinta totta ja
soveltuu minuun (hän laski käden sydämelleen) täydellisesti!
— Ken ompi runoniekka? Sekö vain,
jot' oma koulukunta kilvan kiittää
ja jonka eessä tietä aukiniittää
kuuluttajitten joukko kopeain?
Ja hän luki yhteen menoon runon, johon lukija saa edempänä tutustua.
— Siinä se on! Jokaisella on oma sisäinen varmuutensa eivätkä sille voi
kustantajat mitään.
Hän lausui peloittavalla äänellä sanan »kustantajat». Minun
selkäpiitäni karmi. Tunsin itseni iloiseksi, etten kuulunut siihen
ammattikuntaan.
— Minä olen matkalla Tampereelle; siellä on muuan varkausjuttu
selvitettävänä. Olin ajatellut kääntyä jonkun sikäläisen kirjallisuutta
ymmärtävän henkilön puoleen pyynnöllä, että hän menisi läpi tämän. (Hän
laski kämmenensä käsikirjoituspinkalle.) Mutta — nyt tapasin teidät ja
ajattelin: Siinä on mies! Hän on sen tekevä! _Ille faciet!_ Kirkkoherra
ymmärtää tietysti latinaa?
Hänellä oli erikoinen taito puhua varmasti, kuin pitäisi hän itsestään
selvänä, ettei kenenkään päähän pälkähtäisikään vastustaa häntä.
— Tämä ei vie suurta aikaa, jatkoi hän. — Minä jätän tämän siis
teille... Mutta — peijakas! — joko tämä on Tampere?
Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota konduktöörin ilmoitukseen.
Todellakin: Tampereen tehtaiden savupiiput näkyivät vaunun ikkunaan.
Herra Kuuskoski ryntäsi vaunuosastosta ulos kuin vimmattu. Ovi paukahti
hänen jälkeensä ja minä jäin hämmästyneenä istumaan käsikirjoituspinkka
kädessäni.
Ensimmäinen ajatukseni oli juosta hänen jälkeensä ja antaa
käsikirjoitus takaisin, mutta sitten ajattelin, että se oli turhaa.
Sainhan täten matkalukemista ihan odottamatta. Ja kaikesta päättäen
hauskaa.
Sillä matkalla luin käsikirjoituksen läpi ja minun täytyy tunnustaa:
harvoin on matkani nopeammin kulunut. Kun saavuin Rovaniemelle,
kaikuivat korvissani päähenkilön viimeiset sanat:
»tulevaisten ma toivehet täytän!»
Ja vaikka olinkin selvillä siitä, että kertomuksen sankari tällä
loppuvetäisyllä ottikin hiukan koomillisen asenteen, oli mieleeni
jäänyt eräänlaatuinen tyytyväisyys, ja hyvilläni minä astelin
Rovaniemen tuttuja katuja ja hengitin keuhkoihini Perä-Pohjolan
raikasta ilmaa.
Kotia tultuani aioin palauttaa käsikirjoituksen tekijälle takaisin.
Mutta — miten lie sattunut — se jäi lojumaan kirjoituspöydälleni. Vasta
äskettäin otin sen uudelleen käsilleni ja tein ne pienet korjaukset,
jotka olivat osoittautuneet välttämättömiksi. Soitin tekijälle ja
ilmoitin, että asia olisi minun puolestani selvä. Hän saisi tulla
hakemaan käsikirjoituksensa pois.
Mutta suuresti hämmästyin, kun herra Kuuskoski pyysi minua toimittamaan
sen kustannettavaksi. Hän kertoi itsellään olevan tavattoman kiireen.
Oli tehty suuria takavarikkoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa. Ja
uudelleen minä tottelin, sillä hänen äänessään oli jälleen tuo
merkillinen käskevä sävy, joka ensi tapaamiseltamme oli niin hyvin
jäänyt mieleeni.
Kysyin, saisinko varustaa käsikirjoituksen alkulauseella, sillä minun
mielestäni se kaipasi sellaista.
»Kyllä... ja loppulauseella myös, jos katsotte tarpeelliseksi. Mutta
runoihin ette saa koskea.»
Rauhoitin häntä. En ollut niihin kajonnut ensinkään. Vain aivan
toisarvoisia korjauksia olin tehnyt.
»Hyvä on! Antakaa sitten huilata!»
Ja tässä se nyt on tämän merkillisen, itseoppineen miehen elämäkerta.
Sillä — merkillinen hän kaikesta päättäen on, tämä Kuivalan nimismies,
joka on koko elämänsä pyhittänyt runottarille siitä huolimatta, että
nämä ovat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä hän ei
usko ja tuossa horjumattomassa, kallionlujassa uskossa on juuri hänen
suuruutensa.
Minä olen lukenut tämän käsikirjoituksen uudelleen ja nauranut. Mutta —
loppuun päästyäni olen tuntenut myötätuntoa tätä miestä kohtaan.
Jos lukija voi sanoa samaa, silloin on Aatami Kuuskoski saavuttanut
ensimmäisen suuren voittonsa.