Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut
historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia.
Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja
todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat
ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.
Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että
asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko
kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän
käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän
kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta
olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä
yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää
ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai
vihamielisen ihmisen kannalta.
Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin
kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli
tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta,
Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.
Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta
1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin
tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.
Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun
ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.
Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä
kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset
käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut
niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.
Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista;
molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa
kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä
vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden
surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä
toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin
uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona.
Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani
nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä
lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku
koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut
ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se
kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa
kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin
paimenkoiria.
Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa
vuonna 1889.
Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen
näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin
kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa
esitetty tapaus on todella tapahtunut.
Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat
traagillisia. _Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti_.
Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen
ajatukseen -- moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu.
Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin;
mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn
ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme
sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi
ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin
eläimissä.
Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista
ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös
oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa
nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja
samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.