Kutsu

Kolmen kuukauden ajan Billy otteli New Yorkin ja sen ympäristön

entisten mestarien ja kolmannen ja neljännen luokan nyrkkeilijöiden

kanssa. Hän peittosi heidät kaikki — tavallisesti iskien vastustajansa

pökerryksiin.

Vihdoin alkoivat sikäläiset urheilunharrastajat puhella hänestä

hieman, ja hänet pantiin kamppailemaan muista kaupungeista saapuneiden

toisluokkaisten kanssa.

Näistä hän selviytyi yhtä näppärästi kuin muistakin, ja

asiantuntijoista oli selvää, että kookas, hiljainen »tuntematon»

yhä edistyi. Pian sai professori Cassidy eräältä toiselta

harjoitusmestarilta tarjouksen, jossa tämä ehdotti, että Billy

pantaisiin ottelemaan erästä todellista »toivoa» vastaan, joka oli yksi

parhaita.

Toinen harjoitusmestari selitti uskovansa, että nujakka olisi

erinomainen harjoitus hänen suojatilleen, jonka alkoi käydä vaikeaksi

löytää vastustajia. Myöskin professori Cassidy ajatteli samoin omastaan

ja myhäili ainakin kaksi tuntia luettuaan haasteen.

Ottelun yksityiskohdat saatiin pian järjestetyiksi. New Yorkin

valtiossa voimassa olevien säädösten mukaan oli nyrkkeiltävä kymmenen

erää ilman ratkaisua — jopa kintaiden painokin oli laissa määrätty.

Billyä vastassa olevan »valkoisen toivon» nimi riitti houkuttelemaan

yleisöä huoneen täydeltä; joukossa oli sellaisia, jotka olivat nähneet

Billyn ottelevan ja odottivat kelpo näytöstä. Kun »tuleva mestari» —

siten Billyn vastustaja esiteltiin — astui lavalle, sai hän osakseen

jyriseviä suosionosoituksia, kun taas sakilaista tervehdittiin vain

hajanaisilla, kainoilla kättentaputuksilla.

Billy oli ensimmäistä kertaa lavalla ensimmäisen luokan nyrkkeilijän

vastustajana, ja kun hän näki miehen mahtavat lihakset ja muisti hänen

kelpoisuudestaan ja taidostaan kuulemunsa kertomukset, tunsi hän ensi

kertaa eläissään hermostunutta arkailua.

Hänen katseensa osui köysien toisella puolen aaltoilevaan kasvomereen,

ja äkkiä Billyn valtasi pelko. Tarkkasilmäisenä ja kokeneena miehenä

professori Cassidy huomasi sen yhtä nopeasti kuin Billy itsekin sen

käsitti — hän näki iloisten toiveittensa haihtuvan, ilmalinnojensa

romahtavan raunioiksi, näki vankan jättiläisensä viruvan pitkänään

lavalla, samalla kun erotuomarin käsi nousi ja laski sekuntitahdissa ja

mies luki kymmeneen, julistaen sitten hänen suojattinsa voitetuksi.

»Kas tässä!» hän kuiskasi. »Ottakaa kulaus tästä!» Ja hän ojensi pulloa

Billyn huulille.

Billy pudisti päätään. Se aine oli pitänyt häntä renttuna koko hänen

ikänsä; hän oli vannonut, ettei hän enää milloinkaan maistaisi sitä

pisaraakaan, eikä hän sitä tekisi, vaikka hän kärsisikin tappion tässä

ja kaikissa vastaisissa otteluissaan. Hän oli vannonut luopuvansa siitä

hänen tähtensä.

Hänen tähtensä!

Ja sitten kellonsoitto kutsui hänet lavalle.

Billy tunsi olevansa peloissaan — hän luuli pelkäävänsä isoa, hyvin

harjoitettua vastustajaansa; mutta Cassidy tiesi suojattinsa saaneen

selväpiirteisen näyttämökuumeen puuskan.

Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton

mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn

kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt

oli jäljellä vain pilkkahuutoja.

Monet katsojista nauroivat ja kiljuivat ilkeitä huomautuksia Billylle.

»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi

vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka!

Pelkuri-raukka!»

Se sana tunkeutui Billyn toivottomasti turtuneihin aivoihin.

Raukka! _Hän_ oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen

mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta

kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan

miehistä.

Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen

ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin»

pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget,

jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli

rakastamansa naisen puolesta.

Raukka!

Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista

miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan

ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?

Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja

herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!

Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta

ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon

kilahdus.

Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää

kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan,

ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.

Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli

hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain

yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.

Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui

sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin

mielipuolet.

Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä;

se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut

lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy

kellahti vatsalleen.

Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina

kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan

liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.

Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.

Billy aukaisi silmänsä.

Seitsemän.

Billy nousi istumaan.

Kahdeksan.

Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen

huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!

Yhdeksän!

Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon.

Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen,

hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.

Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli

kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä

miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!

Mutta kyllä hän näyttäisi!

»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan,

kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä

huulillaan.

Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen

vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan

annetulla iskulla.

Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan

toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.

Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä

vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman

nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän,

niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.

Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää

tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi

väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi

voittaa.

Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi

tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan

saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään

epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.

Sitten tuli neljäs erä.

Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä,

kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen,

sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin

tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi

kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista

nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.

Eikä odotettukaan turhaan.

Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi

toisenlaista nyrkkeilyä!

Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen

tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja

miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.

Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani

»tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi

uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.

Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies

putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei

vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan

kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei

antanut.

»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy

palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä

tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»

»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen

näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran

rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»

»Sitäkö tarkoitatte?» kysyi Cassidy epäillen.

»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa

siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte

panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»

Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua

olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui

hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana

itsestään.

»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän

ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja

kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin

kertaa.»

Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi

Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja

Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski

kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.

Isku ei näyttänyt tehoavan häneen vähääkään.

»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka

pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista

tavallinen mies olisi tuupertunut.

Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja

innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja

kaikui niin että katto tärisi.

»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä,

tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin

erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen

lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin

että hän oli kaatunut.

Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui

suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet

puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.

Hän virui liikahtamatta erotuomarin laskiessa kymmeneen ja epävakaisen

yleisön kiljuessa hulluna riemusta. Laista huolimatta ratkaisu oli

selvä.

Cassidy ryömi köysien alitse ja syleili Billyä.

»Tiesinhän teidän kykenevän siihen, veikkonen!» hän ulvoi. »Nyt olette

valmis nyrkkeilijä ja tuleva mestarinarvo on teidän, tai sitten en minä

ikinä näe mestaria!»

Seuraavana aamuna ylistettiin sanomalehtien urheilupalstoilla Billyä

valkoihoisten parhaaksi toivoksi. Hänestä otetut valokuvat anastivat

neljänneksen sivusta.

Julkaistiin haastatteluja; oli haastateltu häntä, hänen voitettua

vastustajaansa, Cassidya, erotuomaria, kaikkia mahdollisia henkilöitä;

ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänestä todennäköisimmin

tulisi raskaan sarjan mestari Jelfriesin jälkeen. Corbert myönsi, että

vaikkakin hän paraina aikoinaan epäilemättä olisi kyennyt voittamaan

uuden ihmenyrkkeilijän, hän olisi saanut Byrnestä sitkeän vastustajan.

Kaikki vakuuttivat, että Billyn tulevaisuus oli taattu. Ei tiedetty

ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt yrittämään häntä vastaan, ja

jokainen, joka oli nähnyt hänen ottelevan edellisenä iltana, olisi

ollut valmis panemaan viimeisen dollarinsa vetoon hänen puolestaan

neekerimestaria vastaan.

Cassidy lähetti sähköteitse haasteen neekerin asiainhoitajalle ja sai

perin suotuisan vastauksen. Ehdot olivat kuten tavallisesti jokseenkin

yksipuoliset, mutta Cassidy hyväksyi ne, ja ennen puoltapäivää tuntui

ottelun järjestäminen varmalta.

Billy oli iloisempi ja onnellisempi kuin koskaan muulloin sen päivän

jälkeen, kun hän oli luopunut Barbara Hardingista sen miehen hyväksi,

jota hän luuli tytön rakastavan. Hän luki moneen kertaan sanomalehtien

selostukset, ja kun hän yhä etsi urheilusivulta uusia mainintoja

itsestään, osui hänen katseensa juuri siihen nimeen, joka viime

kuukausien aikana oli alituisesti pyörinyt hänen mielessään — nimeen

Harding!

Itsepäinen huhu kertoo, että kauniin neiti Hardingin ja William

Malloryn välinen kihlaus on purettu. Neiti Harding ei ollut isänsä

kotona tavattavissa myöhään eilisiltana. Herra Mallory kieltäytyy

keskustelemasta tästä asiasta, mutta ei myöskään kumoa huhua.

Oli siinä enemmänkin, mutta muuta Billy Byrne ei lukenut. Sanomalehti

putosi hänen kädestään. Ottelut ja mestarinarvo haihtuivat hänen

mielestään.

Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien

päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen

ympäröimällä saarella.

Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti

kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten

eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi

kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden

tulokset.

Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen

»merimies Byrne!»

Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki

kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding,

ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen

kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.

Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen

lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä.

Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän

nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.

Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes

tämä oli lukenut sen.

»Tuleeko vastausta?» hän tiedusti sitten.

»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen

valtaaman pojan käteen dollarin.

Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa

olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija,

joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä

epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa

viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.

»Ilmoittakaa neiti Hardingille, että herra Byrne on saapunut», käski

hän.

Palvelija jätti hänet seisomaan käytävään ja lähti nousemaan upeita

portaita; mutta puolivälissä hän kohtasi alaspäin tulevan neiti

Hardingin.

»Olkaa huoleti, Smith», virkkoi tyttö. »Olen odottanut herra Byrneä.»

Nähdessään sitten, ettei palvelija ollut pyytänyt vierasta istumaan,

hän lisäsi: »Hän on hyvin läheinen ystäväni.»

Vikkelästi Smith katosi näyttämöltä.

»Billy!» huudahti tyttö, rientäen kädet ojossa hänen luokseen. »Oi,

Billy, me luulimme sinua kuolleeksi! Kuinka kauan olet ollut täällä?

Miksi et ole käynyt minua katsomassa?»

Byrne epäröi.

»Olen ollut täällä useita kuukausia», hän vastasi vihdoin; »mutta

saatuani tietää, että herra Mallory oli elossa, tuntuivat asiat minusta

muuttuneen — ja siksi pysyttelin syrjässä.»

»Billy! Kuinka sinä saatoit?»

»Ethän sinä», änkytti Byrne, »tarkoita, että — että kaikki on kuten

saarellakin — Barbara?»

Tyttö katseli häntä kaihoisasti.

Suuri, raju toive oli vallannut Billyn olemuksen sen jälkeen kun hän

oli lukenut kihlauksen purkamisesta ja saanut Barbaran kirjeen. Ja

nyt ilmoittivat tytön silmät, koko tytön käytös, yhtä selvästi kuin

jos hänen huulensa olisivat sen lausuneet, ettei Billy ollut toivonut

turhaan.

Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä.

Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan

taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa,

melkein tukahduttavaa tunnetta.

Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja

sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle,

ettei hän »kuulunut tänne.»

Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran

ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.

Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan

tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt

Billy Byrne sen tiesi.

Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.

Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai

oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä

itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus

antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.

Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet

mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden

hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt,

mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli

sen nähnyt.

»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran

kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne

kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla

tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»

Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin

äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen

Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.

»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani

juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»

Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen

alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein

tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella

»Manhattan-saarella.»

»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä

lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa

selkoa, mikä on hätänä.»

Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt

hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.

»Mallory on kai vilpitön ja sopuisa, eikö olekin?» hän kysyi.

»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen

loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen

avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean

sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli

hän.

»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri

sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen

kanssaan kihloihin.»

Nämä sanat tuntuivat melkein kysymykseltä.

Barbara nyökkäsi myöntävästi.

»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni,

ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»

Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet

häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän

takertui avuttomana keskelle lausetta.

»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.

Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.

»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen

kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut

tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.

Barbara nyökkäsi.

»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen

alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta

kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.

Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta

pian hän sen taaskin muisti.

»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni

ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin

ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella:

'Raukka!' Minä _en voinut_ mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni

häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan

_rakastanut_ häntä kuten — kuten —»

Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään

tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.

Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa

hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli

yhdistetty haluamaansa paikkaan.

»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö,

joka murjoi naamatauluanne _Lotuksella_.»

»Surmanneetko? Ne rotat! Ei minua. Olen, näette, täällä Barbaran luona.»

»Niin, juuri niin sanoin. Hän haluaa teidän pötkivän tänne niin

nopeasti kuin suinkin pääsette.»

Barbara Harding astahti eteenpäin. Hänen silmänsä säikkyivät.

»Kuinka sinä uskallat!» hän huusi, koettaen temmata kuulotorven

Billyltä.

Sakilainen käänsi kookkaan vartalonsa hänen ja puhelimen väliin.

»Ja nyt käpälät allenne!» hän kiljaisi puhetorveen. »Hyvästi!» Ja hän

ripusti torven paikoilleen.

Sitten hän jälleen kääntyi vihastuneeseen tyttöön päin.

»Katsos nyt!» hän sanoi. »Kerran sinä puhelit minulle paljon pehmeitä

siitä, kuinka ylevä minä muka olen ja mitä kaikkea sinä aioit tehdä

hyväkseni korvaukseksi sinulle tekemistäni palveluksista. Nyt sinulla

on tilaisuus.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö ymmälle joutuneena. »Mitä voin tehdä

hyväksesi?»

»Voit tehdä hyväkseni näin. Kun Mallory saapuu tänne, voit sanoa

hänelle, että kihlaus on jälleen ennallaan — ymmärrätkö?»

Barbaran levällään olevista silmistä Billy näki, että tyttöön oli

koskenut kipeämmin kuin hän oli aavistanut. Hän oli luullut, ettei

Barbaran olisi vaikea palata sivistymättömän sakilaisen luota

hienostuneen herrasmiehen luokse. Ja kun hän näki Barbaran kärsivän ja

arvasi sen johtuvan siitä, että hän oli karkeasti ja väkisin koettanut

tukahduttaa tytön rakkautta, ei hän kyennyt enää kauempaa näyttelemään.

»Oi, Barbara», hän huudahti, »etkö käsitä, että Mallory on vertaisesi

— että _hän_ on sopiva puoliso sinulle? Tultuani muutamia minuutteja

sitten tähän huoneeseen olen oppinut näkemään sen ylipääsemättömän

kuilun, joka on Billy Byrnen, sakilaisen, ja sinun kaltaisesi naisen

välillä. Kerran toivoin; mutta nyt tiedän, kuten sinun on täytynyt aina

tietää, että yksi elinikä on aivan liian lyhyt aika miehen siirtyä

Grand Avenuelta Riverside Drivelle.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi samoin kuin minäkin aion tahollani

tulla. Chicagon Grand Avenuen varrella on kosolta tyttöjä, yhtä

solakoita, puhtaita ja hienoja kuin Riverside Driveliäkin. He ovat

minun laatuisiani tyttöjä, ja minä lähden sinne takaisin etsimään

heistä sen, jonka Jumala on minulle varannut.

— Sinä olet osoittanut minulle, kuinka paljon hyvä tyttö voi saada

aikaan, jos hän koettaa tehdä petomaisesta raakalaisesta miehen. Sinä

olet opettanut minulle ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Sinä olet opettanut

minulle niin paljon, että mieluummin toivoisin kaatuneeni Oda Isekan

soturien keihäistä kuin jääväni elämään tänne palvelijain pilkattavaksi

ja halveksittavaksi ja ystäviesi säälittäväksi ja siedettäväksi.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi, Barbara, ja sentähden tahdon,

että lupaat mennä avioliittoon Billy Malloryn kanssa. Koko maailmassa

ei ole ainoatakaan kyllin hyvää miestä sinulle; mutta Mallory on

lähinnä sellainen kaikista tuntemistani miehistä. Palattuani olen

kuullut kaupungilla paljon puhuttavan hänestä, eikä hänestä missään ole

kerrottu ainoatakaan ilkeätä juttua. Se on paljoa enemmän kuin voidaan

sanoa yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä New Yorkin kustakin sadasta

asukkaasta, joista yleensä lainkaan puhutaan omien vierashuoneittensa

ulkopuolella.

— Ja Mallory on myöskin mies, sellainen, jollainen jokaisen naisen

pitäisi saada, mutta jollaisia ei kaikille riitä. Muistatko, miten hän

käyttäytyi _Lotuksen_ kannella ja otteli rehdisti minun konnamaisia

temppujani vastaan? Hän on mies, ja kunnianmies, Barbara, sellainen,

josta voit ylpeillä; ja sellainen sinun on saatava. Minä näet tunnen

sinut.

— Ja Oda Isekan kylän raitilla hän taisteli noita Yokan pahuksia

vastaan kuten miehen pitääkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa,

Barbara. Hän ja isäsi eivät poistuneet luotani, ennen kuin se näytti

ainoalta keinolta, kaikesta siitä huolimatta, mitä heille kerroin

saadakseni heidät lähtemään. Älä laske sitä hänen viakseen! Minua

ihmetyttää vain se, ettei hän nitistänyt minua; isäsi olisi halunnut

sen tehdä, mutta Mallory ei sitä sallinut.»

»Siitä he eivät minulle maininneet», virkkoi Barbara.

Ovikello soi.

»Sieltä hän nyt tulee», jatkoi Billy. »Hyvästi! Mieluummin olen häntä

tapaamatta. Smith päästää minut ulos palvelijain ovesta. Se on kai

hänestä parempi. Teethän, kuten pyysin, Barbara?»

Hän oli pysähtynyt ovelle, kääntyen tyttöön päin lausuessaan lopullisen

kysymyksensä.

Tyttö seisoi liikkumatta, silmäillen häntä. Hänen silmänsä olivat

kosteat pidätetyistä kyynelistä. Billy Byrne näkyi kuin utuisen harson

lävitse.

»Sinä noudatat pyyntöäni, Barbara!» kertasi Billy; mutta tällä kertaa

se oli käsky.

Malloryn astuessa huoneeseen kuuli Barbara palvelijain oven pamahtavan

kiinni Billy Byrnen jälkeen.