Molempien toisten lähdettyä Billy Byrne ampui vielä noin puoli
tuntia, pitäen pieniä väliaikoja. Sitten hän laukaisi useita panoksia
nopeasti peräkkäin, vääntäytyi polviensa ja käsiensä varaan ja lähti
vaivaloisesti ja tuskallisesti nelinkontin ryömimään metsään, etsien
jotakin piilopaikkaa, jossa voisi kuolla rauhassa.
Hänen edettyään noin sata metriä petti maa hänen allaan. Billy huitoi
vimmatusti ympärilleen saadakseen tukea, mutta ei saanut, vaan suistui
päistikkaa manalamaiseen pimeyteen.
Putous ei ollut korkea; hän tärähti ankarasti hirvikuopan pohjalle
— katettuun loukkuun, joita alkuasukkaat kaivavat nopsajalkaisen
riistansa varalle.
Putoamisen jälkeen kirveli hänen haavojaan kamalasti. Hänen päätään
huimasi, ja hän luuli kuolevansa; kaikki musteni hänen silmissään.
Kun sakilainen tuli jälleen tajuihinsa, oli jo kirkas päivä. Taivas
näkyi säröreunaisesta reiästä, jonka hän edellisenä yönä pudotessaan
oli murtanut kuopan katokseen.
»Katsopas!» jupisi sakilainen. »Ja minä kun luulin kuolevan!!»
Hänen haavansa olivat lakanneet vuotamasta, mutta hän oli hyvin heikko,
jäykkä ja hellä.
»Taidanpa olla liian sitkeä nujertuakseni», hän tuumi.
Hän aprikoi, pääsisivätkö molemmat toiset turvallisesti Barbaran
luokse. Sitä hän toivoi. Mallory rakasti Barbaraa, ja Billy uskoi
varmasti tytön rakastavan Mallorya. Hän halusi Barbaran tulevan
onnelliseksi.
Hänen mielessään ei ollut vähääkään kateutta eikä mustasukkaisuutta.
Mallory oli Barbaran kanssa samaa lajia. Mallory kuului siihen piiriin.
Hän itse ei kuulunut. Hän oli sakilainen.
Miltä hän olisi näyttänyt Barbaran joukkueen keskuudessa? Tyttö olisi
saanut hävetä häntä, ja sitä hän ei olisi kestänyt, Ei; parasta oli,
että oli käynyt kuten oli käynyt. Hän oli sovittanut tyttöä kohtaan
osoittamansa petomaisuuden ja myöskin Mallorylle tekemänsä pahan.
Ainakin he muistaisivat häntä hyvällä hänen kuoltuaan, mutta jos hän
jäisi eloon, olisi asianlaita kokonaan toinen. Hän olisi alituisena
vaivana ja harmina heille kaikille, he pitäisivät velvollisuutenaan
kohdella häntä ystävällisesti palkkioksi siitä, mitä hän oli tehnyt
heidän hyväkseen.
Se ajatus harmitti sakilaista.
»Ennen nujerrun», hän mutisi.
Mutta hän ei nujertunut, vaan voimistui, ja illansuussa pakottivat
nälkä ja jano hänet miettimään, miten pääsisi piilopaikastaan etsimään
ravintoa ja vettä.
Hän odotti pimeän tuloa ja kapusi sitten äärimmäisen vaivaloisesti
syvästä kuopasta. Alkuasukkaista ei ollut kuulunut mitään edellisen yön
jälkeen, ja ulkoilmaan päästyään hän kuuli vain heikkoja ääniä aukeaman
takana olevasta kylästä.
Byrne raahautui sille lähteelle vievälle polulle, jonka partaalla
Theriere-parka oli kuollut. Häneltä kului pitkä aika, ennenkuin pääsi
sinne, mutta vihdoin se hänelle onnistui. Kirkas, vilpoinen vesi
virkisti ja voimisti häntä.
Sitten hän lähti etsimään ruokaa. Hän löysi joitakuita villejä
hedelmiä, tyydytti niillä toistaiseksi pahimman nälkänsä ja ryhtyi
sitten rasittavaan työhön, palaamaan samaa tietä »Manhattan-saarelle.»
Sama matka, jonka hän oli kulkenut viidessätoista tunnissa rientäessään
pelastamaan Anthony Hardingia ja Billy Mallorya, vaati häneltä nyt
lähes kolme vuorokautta. Silloin tällöin hän mietti, miten hän lainkaan
jaksoi kävellä. Olihan hän tahtonut kuolla ja jättää Barbaran vapaaksi.
Mutta elämä on suloista, ja punainen veri virtasi vielä uhmakkaasti
sakilaisen suonissa.
»Voinhan kulkea omia teitäni», ajatteli hän, »häiritsemättä Barbaraa.
Mutta otanpa selkääni mieluummin kuin nitistyn tähän kirottuun
loukkoon! Grand Avenuella minun on lopputilini tehtävä. Tahdonpa
totisesti kuulla Lake Streetin junien vielä jumisevan ja nähdä naisväen
astelevan alas Skidmoren aseman portaita, kun ihmiset iltaisin palaavat
sirkuksesta!»
Billy Byrneä kalvoi koti-ikävä. Ja lisäksi hänen sydämensä oli hyvin
raskas ja murheellinen hänessä heränneen suuren rakkauden tähden, jonka
hän käsitti yhtä toivottomaksi kuin se oli suuri.
Mutta hän muisti tytön käsivarret kaulassaan ja armaat huulet tuokioksi
painettuina huulilleen ja hänen sanansa — oi, ne sanat! Ne kaikuisivat
aina Billyn korvissa:
»Minä rakastan sinua, Billy, sen tähden, mikä olet!»
Sakilaisen kuiskiessa itsekseen niitä sanoja syntyi hänen mielessään
äkkiä päätös.
»Minä en voi saada häntä omakseni», hän mietti. »Hän ei ole minun
kaltaisiani varten. Mutta jos kohta en voikaan elää hänen kanssansa,
niin voin elää hänen _tähtensä_ — kuten hän tahtoo minun tekevän,
ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, nuo sanat pitävät minut
oikealla polulla! Jos hän vielä joskus kuulee mitään Billy Byrnestä,
niin ei se ole ainakaan mitään sellaista, että hänen tarvitsisi sen
vuoksi hävetä kiertäneensä kätensä Billyn kaulaan, suudelleensa häntä
ja sanoneensa rakastavansa häntä.»
Billy pysähtyi joen rantaan pienen saaren kohdalle. Hän oli saapunut
sinne iltayöllä lähes puoliyön aikana ja häntä epäilytti mennä joen
poikki häiritsemään seuruetta niin myöhäisellä hetkellä.
Mutta hän kuitenkin päätti kahlata hiljaa ylitse ja laskeutua oman
kojunsa läheisyyteen makaamaan aamuun saakka.
Kahlaaminen oli perin raskasta, sillä hän oli kovin heikko; mutta
vihdoin hän oli vastaisella rannalla ja kiskoi itsensä kuivalle maalle,
jääden vähäksi aikaa läähättäen virumaan jyrkälle äyräälle. Sitten hän
ryömi töyryn harjalle, kompuroi pystyyn ja lähestyi varovasti kojuja.
Kaikki oli hiljaista. Hän otaksui seurueen nukkuvan ja kävi pitkäkseen
Barbara Hardingille kyhäämänsä karkeatekoisen suojuksen viereen.
Oli jo selvä päivä hänen herätessään — aurinko oli ollut taivaalla
ainakin kolme tuntia, mutta sittenkään ei ketään vielä ollut
liikkeellä. Vasta silloin alkoivat pelokkaat epäilykset ahdistaa Billyn
mieltä. Saattoiko se olla mahdollista? Hän meni omalle kojulleen ja
astui sisään — se oli tyhjä. Sitten hän juoksi Barbaran majalle — ei
sielläkään ollut ketään.
He olivat poistuneet!
Koko tuskallisen vaelluksensa aikana, ponnistellessaan kylästä
saarelle, oli Billy joka hetki odottanut kohtaavansa avukseen saapuvan
pelastusretkikunnan. Hän ei ollut oikeastaan tuntenut pettymystä;
mutta omituinen, tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan,
kun päivät olivat vierineet eikä apua ollut kuulunut, ja nyt hän sai
lopullisen iskun.
He olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan — haavoittuneena ja
kuolevana tälle raakalaissaarelle vaivautumatta ottamaan selkoa siitä,
oliko hän todella kuollut. Se oli uskomatonta!
»Mutta onko se uskomatonta?» mietti Billy. »Enkö itse sanonut heille
olevani kuolemankielissä? Minä itse uskoin niin, ja miksipä hekin
eivät olisi uskoneet samoin? En luullakseni moiti heitä; mutta minä en
olisi jättänyt _heitä_ sillä tavoin, tulematta takaisin. Heillä oli
sotalaiva, täynnänsä sotaväkeä ja merimiehiä — heillä ei olisi ollut
kovinkaan suurta vaaraa.»
Äkkiä hänen mieleensä välähti, että seurue oli ehkä palannut rannikolle
noutamaan meriväkeä ja että häntä kenties parhaillaan etsittiin. Hän
kiiruhti takaisin mantereelle ja lähti taaskin jatkamaan vaivaloista
matkaansa.
Hän saapui rannalle samana iltana. Varhain seuraavana aamuna hän alkoi
etsiä sotalaivaa. Kävelemällä koko saaren ympäri hän uskoi varmasti
löytävänsä sen.
Kohta puolenpäivän jälkeen hän kiipesi korkealle kukkulalle, jolta
näkyi merelle. Sen laelta hän näki koko laajan Tyynenmeren.
Häneltä nousi sydän kurkkuun, sillä tuolla, vain lyhyen matkan päässä,
oli iso taistelulaiva ja upea, valkea pursi — _Alaska_ ja _Lotus_! Ne
mennä höyrysivät hitaasti merelle.
Hän oli ehtinyt juuri parhaiksi! Riemuissaan sakilainen juoksi kukkulan
huipulle, repi paidan yltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä,
samalla kiljuen täyttä kurkkua.
Mutta laivat pysyivät suunnassaan näyttämättä minkäänlaista
vastausmerkkiä.
Puoli tuntia jatkoi mies turhia ponnistuksiaan, koettaen kiinnittää
jonkun jommallakummalla aluksella olevan henkilön huomiota itseensä,
mutta surukseen ja harmikseen hän näki niiden käyvän yhä pienemmiksi,
kunnes ne muutamien tuntien kuluttua painuivat näköpiirin taakse,
häipyen iäksi hänen näkyvistään.
Uupuneena, haavoittuneena ja epätoivoisena Billy vaipui maahan, painoi
kasvonsa käsiinsä, ja siitä asennosta nouseva kuu hänet löysi. Ja sen
painuessa läntisen taivaanrannan taakse hän oli yhäti paikallaan.
Kolme kuukautta Billy eli yksinäistä eloaan raakalaissaarella. Riistan
ja kalojen saanti oli hyvä, ja vettä oli yllin kyllin. Hän sai takaisin
menetetyt voimansa, ja haavat parantuivat täydelleen.
Alkuasukkaat eivät häntä häirinneet, sillä hän oli osunut rannikolle
sellaiselle kohdalle, jota he pitivät tabuna ja jonne heistä ei
yksikään millään ehdolla saapunut.
Eräänä aamuna erakkoelämänsä neljännen kuukauden alussa hän näki
taivaanrannalla savupilven. Hitaasti se kasvoi, ja sen alapuolella
olevasta täplästä sukeutui höyrylaivan runko.
Se tuli yhä lähemmäksi saarta.
Billy kasasi kuivia oksia sille kukkulalle, jolta hän oli katsellut
_Alaskan_ ja _Lotuksen_ katoamista, ja sytytti merkkitulen. Kun kokko
alkoi palaa iloisesti, viskasi hän siihen tuoreita, vihreitä oksia,
kunnes korkealle saaren yläpuolelle kohosi pystysuora savupatsas.
Jännittyneenä ja henkeään pidättäen Billy tarkkaili höyrylaivan
liikkeitä.
Aluksi näytti siltä, että alus menisi ohitse huomaamatta hänen
merkkisavuaan, mutta vihdoin se muutti suuntaansa ja tuli suoraan
saarta kohti.
Laiva laski aivan likelle rantaa, sillä meri oli tyyni ja ranta syvä;
ja kun Billy oli varma, että aluksesta oli nähty hänet ja hänen rajut
heilutuksensa, riensi hän kaatuillen ja liukuen jyrkkää kalliorinnettä
alas sen juurella olevalle kaidalle rantakaistaleelle.
Jo oli laivasta laskettu vesille vene, jota soudettiin maalle. Billy
kahlasi odottamaan lyhyen matkan päähän ulottuvan matalikon reunaan.
Pelastajia kohtasi rannalla omituisen pelottava näky. Siellä oli
jättiläiskokoinen valkoihoinen mies, puolialaston, lukuunottamatta
muutamia rääsyisiä riekaleita, kupeellaan muinaisen samurain pitkä
miekka, vyöllään nykyaikainen revolveri ja jäntevässä kädessään
pääkallometsästäjän raskas sotakeihäs.
Miehen päätä ja kasvoja peittivät pitkä, musta tukka ja tuuhea parta:
mutta heitä tervehtivät takkuisten karvojen seasta tuikkivat kirkkaat,
harmaat silmät ja leveä myhäily.
»Oi, valkoiset miehet!» huusi sakilainen. »Olettepa totisesti minusta
hauskan näköisiä!»
* * * * *
Kuuden kuukauden kuluttua asteli Sixth Avenuella New Yorkissa huonosti
sopivaan merimiesasuun puettu mies. Se oli Billy Byrne — pennittömänä,
mutta onnellisena; Grand Avenue oli vain noin puolentoista tuhannen
kilometrin päässä.
»Hohoo!» hän mutisi. »Onpa hyvä olla taaskin kotona!»
New Yorkissa oli sellaisia paikkoja, joissa Billyllä oli tuttuja. Hän
muisti erikoisesti yhden — pienen, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan
nyrkkeilyopiston lähellä Batterya.
Sinne hän nyt suuntasi askeleensa. Hänen astuessaan ummehtuneeseen
huoneeseen oli kaksi vyötäisiä myöten alastonta miestä parhaillaan
nyrkkeilemässä, ja tanakka, matalaotsainen mies, joka istui takakenossa
tuolilla seinän vieressä, katseli kamppailua tutkivasti.
Billy meni lattian poikki hänen luokseen käsi ojossa.
»Kuinka voitte, professori?» hän sanoi.
»Enpäs muista teitä, veikkonen», vastasi professori Cassidy, tarttuen
ojennettuun käteen.
»Kävin täällä noin vuosi sitten Harry Hilmoren ja Goose Islandin Kidin
seurassa — nimeni on Byrne», selitti Billy.
»Vai Byrne»; virkkoi professori. »Nyt muistan. Te olette sama veitikka,
josta Larry minulle puhui. Hän väitti, että teistä tulisi mainio
raskaan sarjan mies, jos jättäisitte pompan sikseen.»
Billy nyökkäsi hymyillen.
»Nyt te ette näytä pahalta kapakkasankarilta», huomautti Cassidy.
»Enkä olekaan», vakuutti sakilainen. »Olen ollut erossa ryypyistä lähes
vuoden enkä aio enää sortua viinaan.»
»Se on oikein, poika», kehui professori, »mutta mitä hyvää kuuluu? Mitä
puuhailette täällä vanhassa New York-pahaisessamme?»
»Etsin tointa», vastasi Billy.
»Vaatteet päältä!» komensi professori Cassidy. »Olen etsinyt
vastanyrkkeilijää eräälle veitikalle, joka aikoo peitota mustanaamaisen
jehun — jos hän vielä tulee lavalle.»
»Sen saatte minusta», sanoi Billy ja alkoi riisuutua.
Hänen vyötäisiä myöten alastomassa yläruumiissaan oli komeimmat
lihakset, mitä edes professori Cassidy oli koskaan nähnyt. Ihastuneena
mies tarkasteli häntä.
»Pitäisipä teillä totisesti olla puhtia käsissänne», hän kehui.
Sitten hän esitteli Billyn Harlem Hurricanelle ja Battling Dago Petelle.
»Pete on sama poika, josta teille puhuin», selitti professori Cassidy.
»Hänestä on sukeutunut sellainen tekijä, etten saa hankituksi hänelle
vastanyrkkeilijöitä. Tämä Hurricane on ainoa jääräpää, jolla on sisua
kestää hänen iskujaan — hän on koko pentele ottamaan kolhaisuja, on
totisesti, tämä Hurricane, hän näyttää niistä nauttivan.
— Jos olette auki, niin annan teille sen, mitä tarvitsette, niin kauan
kuin nyrkkeilette Peten kanssa ettekä ala jänistää ja järjestän teille
nujakan aina välistä, joten voitte pistää jonkun kolikon taskuunnekin.
Suostutteko?»
»Tietysti», vastasi Billy.
»Kaikki on hyvin päin sitten», iloitsi professori. »Vetäkää nyt kintaat
käteenne ja ottakaa Battling Dago Peten kanssa pari erää!»
Billy tunki isot kouransa tiukasti sopiviin käsineisiin.
»On kulunut kokonainen vuosi siitä, kun minulla oli tällaiset
käsissäni», hän huomautti; »ja aluksi olen ehkä hiukan hidas ja
äkkinäinen; mutta kun lämpenen, niin sitten se käy paremmin.»
Cassidy iski silmää Hurricanelle.
»Hän ei pääse lämpenemään», vakuutti Hurricane. »Pete löylyttää hänet
pehmoiseksi parissa minuutissa.» Ja molemmat miehet siirtyivät syrjään
katselemaan leikkiä kasvoillaan huonosti salattu, ilvehtivä ilme.
Se, mitä seuraavina minuutteina tapahtui professori Cassidyn
kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilylaitoksen pienessä,
ummehtuneessa huoneessa, merkitsee käännekohtaa professorin elämässä.
Hän kertoo siitä vieläkin ja tekee niin vastedeskin, kunnes Suuri
Erotuomari laskee hänelle kymmeneen viimeisessä erässä.
Ottelijat nyrkkeilivät hetkisen, sohien toisiansa. Sitten Battling Dago
Pete huitaisi rajun sivalluksen suoraan Billyn kasvoihin.
Se isku olisi riittänyt kaatamaan härän; mutta Billy vain pudisti
päätään — se näytti tuskin täräyttäneen häntä.
Pete oli laskenut kätensä puolittain alas saavutettuaan tasapainonsa
lyönnin jälkeen, sillä hän luuli varmasti nujertavansa uuden
nyrkkeilijänsä; mutta ennen kuin hän ennätti uudelleen asettua asentoon,
syöksähti sakilainen hänen kimppuunsa kuin tuulispää.
Tuo yksi ainoa kasvoihin osunut isku tuntui johtaneen Billyn mieleen
kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli tiennyt itsepuolustuksen
miehekkäästä taidosta.
Battling Dago Pete antoi vielä joitakuita kolhaisuja, ennen kuin ottelu
päättyi, mutta kuten jokainen vanha nyrkkeilijä tietää, ei mikään ole
sen lamauttavampaa kuin nähdä, etteivät tehokkaimmatkaan sivallukset
lamauta vastustajaa. Vain se seikka, että Dago Pete tiesi, mitä
vastanyrkkeilijän tuottama tappio merkitsisi hänen tulevaisuudelleen,
kannusti häntä itsepintaisesti yrittämään toivotonta tehtäväänsä, tämän
luu- ja lihasvuoren nujertamista.
Muutamia minuutteja Billy Byrne leikitteli, kolhaisten vastustajaansa
milloin ja mihin itse halusi. Hän nyrkkeili kumarassa, samaan tapaan
kuin Jeffries oli tehnyt, ja hänen kokonsa ja voimansa muistuttivat
Cassidyn mielestä tätä sortunutta suuruutta, jota hän sydämensä
sisimmässä sopukassa vielä palvoi.
Mutta nopeasti kuin pantteri sakilainen sitten hyökkäsi, antaen
vasemmalla kädellään Dago Peten leukapieleen rajun huitaisun, jota
salamannopeasti seurasi alhaaltapäin suunnattu oikean nyrkin isku
leukaan; Battling Dago Pete lennähti jalan korkeudelle lattiasta ja
putosi tajuttomana vastaiselle seinustalle.
Se oli komea pökerrysisku; ja kun Cassidy ja Hurricane olivat
hoivanneet kaatunutta, kunnes hänessä oli alkanut näkyä virkoamisen
merkkejä, kääntyi professori Billyyn päin.
»Onko teillä useampia toivoja varastossanne?» tiedusti sakilainen
nauraen. Ison neekerin ei taida tarvita pelätä selkäsaunaa vielä vähään
aikaan.»
»Kyllä, jos te pysytte erossa naukuista, poika», vastasi professori
Cassidy, »ja annatte minun käsitellä teitä.»
»Ymmärrän yskän, Steve», virkkoi Billy. »Pankaa toimeksi. Mutta
pistäkäähän ensin vähän ruokarahaa taskuuni! Verinahkani on ihan
selkärangassa kiinni.»