Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi
yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara
Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.
Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda
Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä
kylässä viruivat molemmat vangit.
Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri,
mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi
hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella
tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka
juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten
pelättävä näitä kahta.
Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi
suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.
Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut
tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin
haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi
uuteen liekkiin tytön sydämessä.
Oikeastaan Billy Byrne ei voinut luottaa omiin korviinsa.
Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen
neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.
Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen
puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena
se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki
ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään
koituisi hänelle itselleen.
»Hänen tähtensä!» Niistä sanoista oli tullut hänen sotahuutonsa.
Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja,
yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden
täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.
Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja
kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman
poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin
harjaantunut varas ainakin.
Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja
Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui
seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.
Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten
hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti
sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät
kaikki nukkuvan.
Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen
tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.
Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi
nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.
Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja
kolmannessa majassa.
Neljännessä liikahti muuan mies Byrnen seisoessa huoneen
peräseinustalla.
Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö
japanilainen? Billy pidätti henkeään.
Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan
silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen
kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen
sydämensä.
Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki
oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni
tarkastamaan viereistä asumusta.
Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin
daimion talossa.
Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta
juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven,
erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän
seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten.
Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja
hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat
englanninkieltä.
Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan
raosta. Kuiske lakkasi heti.
Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä
osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.
Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.
»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä
ollaan noutamassa.»
»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»
»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti
ällistynyt Harding.
»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi,
että vanki oli köytetty.
Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen
sitten myöskin Malloryn.
»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on
kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja
ripustakaa ne kaulaanne!»
Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia
miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.
Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline.
Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan
rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään
varoitti heitä pysymään hiljaa.
Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet
harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa
aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista
ponnahtivat silmät levällään istumaan.
Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn
ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa
kimppuun.
»Ripeästi!» karjaisi Billy Byrne. »Tulkaa perässäni!»
He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta
oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin
taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka
joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän
peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.
Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja
niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen
tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään.
Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa
kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle,
joiden takia hän armaansa menettäisi.
Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki
näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima
olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti,
viidakkoa kohti.
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa
jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi
kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei
siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat
ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.
Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät
heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin
syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten
jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda
Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni
oli niin hirvittävä.
Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan
saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin,
nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti
peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.
Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla
puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa
heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet
kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon
korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.
Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa.
Kenties he pelkäsivät väijytystä.
Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä
häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti
rinnassa ja yksi vatsassa.
Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat
haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.
Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin
se hänelle onnistui.
Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen
ruumiistaan.
»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen
käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»
»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas —
minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»
Mallory kompuroi seisomaan.
»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin
hyvin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa,
takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen
pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin
hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.
— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi
olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta
löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»
»Entä te, mies?» huudahti Mallory. »Me emme voi jättää teitä.»
»Emme ikinä!» vahvisti Anthony Harding.
»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana
suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui
revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti.
»Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän
selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin
jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa
teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»
»Minä en lähde», sanoi Mallory.
»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole
se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien
niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen
niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on
siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei
vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne
odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon,
sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»
»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.
»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista
aikaa.»
»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding;
»mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne
ylevää toveria, sir.»
»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa.
Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan
täällä?»
Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat
hänen piirteensä selvästi.
»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin —
ettekö tunne minua?»
Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä
kasvoja ja pudisti sitten päätään.
»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa,
kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut
vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä
pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä
tänne.»
»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole
samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta
nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein
tappoi teidät _Lotuksen_ kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka
piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun
lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella
viikkokausia. Ja nyt menkää!»
Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden
hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi
jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.
Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen
kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti
askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja
jupisten kirouksen.
Billy Mallory juoksi hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät
pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen
ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään
välähtävän.
Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta
tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi
heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille,
että heidän pelastajansa oli vielä elossa.
Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat
mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.
»Hän on kuollut», kuiskasi Billy Mallory.
Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut
laukauksia.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä
kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä,
jalat hellinä.
Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta
kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli
jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan,
hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.
He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.
»Katsokaas!» huudahti Mallory. »Saari!»
»Jumalan kiitos!» jupisi Harding palavan hartaasti.
He pysähtyivät joen äyräälle saaren kohdalle ja luikkasivat. Melkein
heti riensi saaren sisäosasta heitä vastapäätä olevalle rannalle kolme
hahmoa — kaksi miestä ja yksi nainen.
»Barbara!» huusi Anthony Harding. »Oi, tyttäreni! Tyttäreni!»
Norris ja Foster kiiruhtivat joen poikki ja saattoivat tulijat
saarelle. Barbara Harding heittäytyi isänsä syliin. Seuraavalla
hetkellä hän oli tarttunut Malloryn ojennettuun käteen ja etsi siiten
katseillaan heidän takaansa kolmatta.
»Herra Byrne?» hän tiedusti. »Missä on herra Byrne?»
»Hän on kuollut», ilmoitti Anthony Harding.
Tyttö katseli isäänsä kokonaisen minuutin silmät levällään ja
käsittämättä.
»Kuollut!» hän voihkaisi ja vaipui sitten tajuttomana isänsä jalkojen
juureen.