Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden
samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi
daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.
Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua
takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.
Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen
huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa
neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.
Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa
vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut
unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet,
kun _Halfmoon_ oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän
myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä
väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.
Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla
sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.
Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli
polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit
ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää
kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren
osan tarinasta.
»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja
myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin
kykene.»
Tyttö kääntyi oveen päin.
»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes
siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa
pitävät nyt ovea kiinni.»
Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto
kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä
hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan.
Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään
turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä,
he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.
Kuten yhteisestä sopimuksesta he paiskautuivat pientä ovea vasten.
Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja
vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät
oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää,
ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että
saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.
Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda
Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla
komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin
nopeasti kuin jalat kantaisivat.
»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti,
kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»
»Entä te?» huudahti tyttö. »Mitenkäs teille käy?»
»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin,
ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä
ikkunaan päin.
Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta
puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset
ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja
se kaatui lattialle.
Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan
käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan
asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa,
ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen
raisun tappelupukarin kimppuun.
Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding
ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti
varmasti mies pitkässä ruohikossa.
»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!»
Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä
miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle,
joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.
Billy loi kauhistuneen katseen rinnallaan taistelevaan olentoon.
»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne!
Tiehenne täältä!»
Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan.
Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen
toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin
hieman kauempana.
Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli
sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista,
mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia
kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.
Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat
pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin.
Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö
näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia
päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen
valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä,
kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.
Barbara vilkaisi sivustapäin mieheen.
Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet.
Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli
ensiksi hänet nähnyt _Halfmoonilla_. Rotevana, voimakaslihaksisena,
valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa
yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen
lujapiirteisillä huulillaan.
Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli
kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien
sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän,
katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja
pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa,
viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.
Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse
iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita
hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin
niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.
Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne
miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän,
tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui
maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.
Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa
aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan
Billyn leveään rintaan.
Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla
kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin,
tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet
vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta
oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.
Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin
riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui
jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin
takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta
sakilaista.
Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle.
Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.
Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja
tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.
Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere
käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti.
Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja
pakenivat majasta.
Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan
sakilaisen vieressä.
»Onko hän kuollut?» kysyi ranskalainen.
»Ei. Jaksammeko yhdessä nostaa hänet ulos tuosta ikkunasta?»
»Se on ainoa keino», vastasi Theriere, »ja meidän täytyy sitä koettaa.»
He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen
perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet
nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos
pienestä aukosta.
»Mitä meidän on tehtävä?» tuskaili Theriere.
»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding.
»Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin
uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»
Theriere voihkaisi.
»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä
pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»
»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te
ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä
täällä.»
Tässä ratkaisevassa kohdassa aukaisi sakilainen silmänsä.
»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»
Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui
uudelleen Byrnen viereen.
»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui
keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»
Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä,
kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön
kauniisiin kasvoihin.
»_Herra Byrne_!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset
sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista
keikareistako?»
Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva
veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen
päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun
taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan
lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa.
Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.
Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän
kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille
hyytyneen verikuoren säröilemään.
»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi»,
huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä
vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni
oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi,
kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa
minut kaikeksi ajaksi.»
Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki
sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen
henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin
huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.
Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei
välittänyt niistä hitustakaan.
»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko
kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»
»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle.
»Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»
Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon
toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian
seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.
Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko
oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.
Nyt ei saanut vitkastella.
»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen
peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»
Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen
kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.
»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia
metsää kohti.
Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne
tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan
saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät,
terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän
muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.
Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli
yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli
kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä
vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan
kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista
hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä
suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja
heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia,
puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti
heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien
pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri
virtasi heidän suonissaan sekaantuneena _Taka-mi-musu-bi-no-kainin_
jälkeläisten vereen.
Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait
pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön
turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen
voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.
Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean
kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti,
ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten
hiljaa virumaan.
Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä
pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä,
ja hän sortui maahan.
Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman
sattuman.
»Seis!» hän huusi. »Herra Theriere haavoittui!»
Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli
noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski
tytön maahan seisomaan.
»Odottakaa tässä!» hän käski ja syöksyi takaisin Therieren luokse.
Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle
Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait
kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi
ennättäisi ensiksi.
Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut
revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat
paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi
aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä
raakalaisia.
Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili
mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.
Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan
kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä
he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla
laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi
takaisin viidakkoon.
Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö
arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.
Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän
irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen
samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.
Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja
kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat
hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti
heidän suojapaikkaansa päin.
Samassa sai sakilainen mielijohteen.
»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne,
silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.
Vaivoin tyttö ymmärsi hänen sanansa ja nyökkäsi.
»Te osaatte siis heidän mongerrustaan, vai mitä?»
»Hiukan.»
»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän
hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa.
Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen
isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla
kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä
velikulta itse kuningas nyt.»
Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän
meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään
sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän
esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli
sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton
poika, ja että jos heitä vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen
henkensä.
Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä
vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton
poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.
»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen
Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.
Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta
alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.
»Jollette enää ahdista meitä, emme tee hänelle mitään pahaa», vakuutti
Barbara; »ja poistuessamme saareltanne päästämme hänet vapaaksi. Mutta
jos vielä hyökkäätte kimppuumme, niin tämä valkoinen mies, joka häntä
pitelee, sanoo repivänsä sydämen hänen rinnastaan ja heittävänsä sen
kettujen ruoaksi!»
Se oli perin verinen uhkaus Barbara Hardingin kaltaisen
herkkäluontoisen naisen lausumaksi. Mutta hän tunsi muinaisten
japanilaisten taikauskoa kylliksi ollakseen varma siitä, että hänen
sanansa tehoaisivat voimakkaasti Yokan nuoren valtiaan alamaisiin.
Taaskin neuvottelivat alkuasukkaat kuiskaillen. Lopuksi se mies, joka
oli puhunut toisten puolesta, huusi muukalaisille:
»Me emme ahdista teitä, niin kauan kuin te ette tee pahaa Oda Isekalle.
Mutta pidämme teitä aina silmällä ollessanne saarella, ja jos hänelle
sattuu jotakin vahinkoa, ette te pääse poistumaan, sillä me tapamme
teidät kaikki.»
Barbara käänsi miehen sanat sakilaiselle.
»Suostutteko te siihen?» kysyi sakilainen.
»Luullakseni he varovat avoimesti hyökkäämästä kimppuumme», vastasi
tyttö: »mutta emme hetkeksikään saa luopua valppaudesta, sillä
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa he murhaavat meidät, siitä olen
varma.»
Sitten he palasivat Therieren luokse. Mies makasi tajuttomana ja
ähkyen samassa paikassa, johon Byrne oli hänet sijoittanut. Sakilainen
irroitti kapulan Oda Isekan suusta.
»Missä päin on vettä? Tiedustakaa sitä häneltä!» kehotti hän Barbaraa.
Tyttö teki niin.
»Hän väittää, että menemällä suoraan tätä takanamme olevaa rotkoa
myöten ylöspäin joudumme pienelle lähteelle», selitti tyttö.
Päästettyään Oda Isekan jalat vapaiksi ja kiinnitettyään hänet samalla
ruohonuoralla omaan vyöhönsä nosti Byrne Therieren syliinsä ja viittasi
sitten nuorukaista lähtemään rotkoon.
»Kävelkää vierelläni», komensi hän Barbara Hardingia, »ja pitäkää
pilkistimenne tähdättyinä taaksepäin!»
Äänettömänä lähti seurue astelemaan ylöspäin pitkin polkua, joka pian
muuttui kiviseksi ja jyrkäksi, samalla kun heidän takanaan hiipivät
pensaiden suojassa heitä väijyvät samurait.
Puoli tuntia kestäneen perin vaivaloisen kiipeämisen jälkeen alkoi
sakilainen tuntea verenvuodon vaikutuksia.
Hän yskäisi hieman ponnistuksesta, ja samassa tulvahti veri jälleen
virtaamaan rinnassa olevasta tuoreesta haavasta. Mutta hänen vierellään
kävelevä tyttö ei huomannut hänen horjuvan eikä heikontuvan ja
ihmetteli miehen ruumiillista kestävyyttä.
Mutta kun he vihdoin saapuivat keskellä lumoavan kaunista luonnon
muodostamaa luolaa kumpuavalle, kirkasvetiselle lähteelle, jonka sitä
ympäröivät kivijärkäleet ja riippuvat sammalkimput melkein piilottivat,
ja Oda Iseka antoi merkin, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa,
laski Byrne Therieren hiljaa kukkaiselle nurmikolle, päästi heikon
ähkäisyn ja vaipui tajuttomana ranskalaisen viereen.
Barbara Harding säikähti. Äkkiä hän tajusi alkaneensa pitää tuota
syrjäkujien jättiläistä voittamattomana, ja samalla hänessä heräsi
toinenkin ajatus — että hän oli johtunut perustamaan toiveensa
mahdollisesta pelastumisesta enemmän Byrnen kuin Therieren varaan.
Mutta nyt hän oli jylhän saaren sydämessä hiipivien, murhanhimoisten
raakalaisten ympäröimänä seuranaan vain kaksi kuolevaa valkoista miestä
ja ruskeaihoinen panttivanki.
Oda Iseka käsitti tilanteen. Voitonriemusta virnistäen hän kajahdutti
äänekkään luikkauksen.
»Tulkaa reippaasti, soturini!» hän huusi. »Molemmat valkoiset miehet
ovat kuolemaisillaan.»
Heidän alapuoleltaan metsästä kuului vastaushuuto:
»Me tulemme, Oda Iseka, Yokan valtias! Uskolliset samuraisi tulevat!»