Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen
japanilaisen toistavan komennuksensa:
»Tule!»
Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön
vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut
näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut
amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda
Yorimoton kodissa.
»Mitä tahdotte minusta?» huusi säikähtynyt tyttö japaninkielellä.
Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö
oppinut puhumaan hänen kieltään?
»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani.
Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»
»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee
minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän
maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana
palautettaisiin hänelle.»
Oda Yorimoto pudisti päätään.
»Kaksikymmentätuhatta kokua!» huudahti tyttö.
Yhä pudisti daimio epäävästi päätään.
»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle
pahaa!»
»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle,
joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse
täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on
kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä
olet naiseni. Tule!»
»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden
naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella
seinällä olevaan oveen päin.
Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu,
hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.
Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien
paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen
vyötään.
Vihdoin saapui Oda Yorimoto pitkän huoneen toiseen päähän.
»No?» hän virkkoi, tarttuen Barbaraa olkapäihin.
»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa
tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen
kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa
lävistänyt hänen kurkkunsa.
Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen,
vaipui daimio hiljaa lattialle.
Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen
ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä
hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle
lattialle kuolleen vihollisensa viereen.
Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli
nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta
kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.
Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen;
häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi
kauemmaksi siitä.
Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi
oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi
istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.
Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina.
Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.
Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko
hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin
hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin
mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.
Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli
kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista
kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään
komeroon, josta hän oli juuri tullut.
Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti
liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan
tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.
Barbara arvasi hänen alkavan valmistaa aamiaista.
Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven
varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin
raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.
Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea
kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan
sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan
käsiksi kammottavaan vainajaan?
Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla
naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan
jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin
hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon,
pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.
Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin
liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat
miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.
Taaskin kuten silloin, kun hän _Halfmoonin_ haaksirikon jälkeen
rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:
»Mutta, _pardieu_, minä sorrun taistellen!»
Niin, siten hänkin!
Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän
erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat
japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.
Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan
olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden
tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta
pienestä aukosta.
Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman
itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.
Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan
työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän
mahtunut siitä lävitse.
Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja
isäntäänsä aamiaiselle.
Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa
molemmin käsin koholla päänsä päällä.
Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi
äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.
Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain
vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi
päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei
ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.
Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän
toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.
»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei
häntä häiritä.»
Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui,
jupisten jotakin itsekseen.
Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan
armonaikaa ennen kuolemaansa.
Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa
päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei
saanut syntyä melua.
Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta
kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.
»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä
häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»
Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken.
Hän jäi paikalleen.
»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja
pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot»,
jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme
saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa
tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää
nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.»
Samassa hän työnsi ovea.
Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara
piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen
sen kiinni.
»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos
herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»
Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon
naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan
varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.
Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan
huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan
valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.
Päästämättä ääntäkään hän tupertui kuolleena lattialle.
Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku
kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata
oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän
pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli
tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.
Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki
riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he
huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa
saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.
Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi,
että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa
oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.
Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda
Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti
miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä
joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.
* * * * *
Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja,
ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.
»Oletko vielä jäljillä?» hän huusi edellään kiiruhtavalle miehelle.
»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt
olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä
voi harhautua jäljiltä.»
»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut
ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle,
ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä,
jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä
voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos
umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»
Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti
noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima,
joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli
selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi
hänestä ollut liian hidas.
Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan
pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen
hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen
lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi
tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen
leijonanosan saaliista.
Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko _Halfmoonin_
miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan
mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen
ryöstäjiään.
»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti
ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan.
»Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon
enemmän kuin kaksi.»
»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja
jatkoi itsepäisesti matkaansa.
Puolen tunnin kuluttua he joutuivat äkkiä alkuasukkaiden kylän näkyviin.
Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja
»tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti
jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen
oli oikeassa.
»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on
täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän
koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme
pelastaa hänet. _Sacré nom d'un pipe!_ Mitä arvelet tuosta?»
»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt
kaivelee?»
»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen.
»He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää
kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet
seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät
ole pääkallometsästäjiä.»
»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja
olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa
ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne.
Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja
poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»
»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse!
Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.»
Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.
He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön
välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää
kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.
Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen
kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta.
Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.
»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja
vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»
»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen.
»Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»
»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?»
arvasi Theriere.
»Niin on.»
Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että
jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman
päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä
varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi
vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan
itämaalaisen valheen.
»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä
tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.
»Kuinka voisi poika tuntea isänsä aikomuksia?» vastasi nuorukainen.
»Onko hän vielä elossa?» jatkoi Theriere.
»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta
tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli
edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»
»Etkö nähnyt häntä omilla silmilläsi?» kysyi Theriere.
»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana
he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään
polttopuita», oli pojan vastaus.
»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt
sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.
»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere
myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä
sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa
synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»
Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään,
jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt
häntä.
»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti.
»Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja
kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti
ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta
henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä
palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava
niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»
»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän
käsitti Therieren olevan oikeassa.
»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. —
päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten
huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan
miettiä, miten menettelemme.»
»Entä tämä?» Byrne osoitti peukalollaan Oda Isekaa.
»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä
irti.»
»Miksi ei nitistää häntä?» ehdotti Byrne.
»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta
poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme
surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»
»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi
sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen
murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen
omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma
häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja
pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja
akkamaisemmaksi.
Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän
pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta.
Byrne seurasi heidän kintereillään.
He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle
kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän
lehvistön takaa.
»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty
varmaankin juuri sinne.»
»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän
on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa;
sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»
Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä
sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen
suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä
suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.
»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen
eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»
»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te
vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään
pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten
tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko
hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät
panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella
niitä.»
»Sillä tavoin joutuisi koko vaara _sinun_ osallesi, Byrne», vastusti
Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»
»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti
sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on
koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte.
Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei
siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän
pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen
saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä
hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin
mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää
nekin.»
»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle
puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun
meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin
päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.
— En _minäkään_ halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni
mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut
avullisena. Minä — minä — Byrne, _mon ami_, minä rakastan häntä. Sitä
en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen
puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut
saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän
likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa
katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan
ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.
— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä
jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle
sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et
osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta
anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut
viime hetkellä.
— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan
tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän.
Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»
»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja
juuri siitä syystä teidän _ei_ pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen
märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi
lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»
Theriere kopeloi housuntaskuaan ja sai hyppysiinsä hopeisen
kymmensenttisen.
»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan
kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.
»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla
on?»
Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli
äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen
Oda Yorimoton majalle.
»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä
lähden — näkemiin!»
Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman
poikki Oda Yorimoton majan taakse.