»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo
kadonnut näkyvistä tiheään metsään.
Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen
perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan,
mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.
Punainen Sanders seisahtui.
»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa
mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.
»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi
toinen.
»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme
päämme tuohon tiheikköön, niin kohta _mekin_ olemme vainajia. Huh!
Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille
oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»
»Kyllä», kuiskasi Wilson, katsahtaen äkkiä taakseen.
Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne
hänen toverinsa oli katsonut.
»Mitä se oli?» hän ynisi. »Mitä sinä pelästyit?»
»Olin näkevinäni jotakin siellä liikkuvan», vastasi Wilson.
»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta
kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin
pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin
asemapaikkaa kohti.
Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan
vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi
kuulemaan heidän sanomiaan.
»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte
kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»
»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi
punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller,
Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet
heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän
kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin
tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi
toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me
luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»
»Luuletteko heidän ajavan teitä takaa?» tiedusti Divine.
Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten
pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti
alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat
sinne, nähden siellä rajua liikettä.
Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja
elintarpeiden varkaus.
Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka
ukkosen lailla kiirivät kallioille.
Äkkiä Ward näki vilahdukselta vuoren harjalla olevat miehet.
»Tuolla ne ovat!» hän kirkaisi.
Laivuri Simms katsahti sinne päin.
»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät
tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät
opetan!»
»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu
taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään.
Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten
teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle
miehistä.»
Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin
näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun
uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon
tehokkaampi.
Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän
käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi
heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä
riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin
Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.
He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä
olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen
seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein
sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.
Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut
yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan
synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien
villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.
»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät
jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»
Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä.
Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä
pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen
korvissa.
L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren
rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan
vatsallaan pitkin pituuttaan.
Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä.
Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.
Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman
miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.
Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan
olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään
jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.
Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan
kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi
toistaiseksi.
»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun
laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.
»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco.
»Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos
te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä
olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti
ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne,
näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»
Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset
eivätkä moitteet.
»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei
olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon
Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille,
jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan,
aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle.
Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka
loppumaan!»
»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää
kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko
villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»
»En minä liioin!» yhtyi Punainen Sanders.
Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut
vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi
päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta
hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin,
vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.
Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin
etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa,
sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen
muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka
välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.
»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän
kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun
tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset
ehdot saamme Kierosilmältä.»
»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene
vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»
Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen,
ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen
kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.
Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan
yläpuolelle.
Heti kuului alhaalta luikkaus. Se oli Wardin ääni.
»Antaudutteko, häh? Tulette järkiinne, mitä?» mylvi perämies.
Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti
hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.
»Meillä on teille ilmoitettavaa, herra Ward», hän huusi.
»Antakaa tulla sitten! Minä kuuntelen», vastasi toinen.
»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin,
herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.
Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa
pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.
»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi.
»Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne
itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties
hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa _te_ totisesti kaunis kokoelma
pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen
hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja
samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.
Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan,
ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.
»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään
syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki
sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä
keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.
— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä
kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere
kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka
tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse
suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni
puolustaaksemme itseämme.
— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki
yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa
sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita
ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se
on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne
lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»
Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä.
Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän
voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä
tarvinnut.
»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne
laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.
»Se on selvä», vastasi Luiseva Sawyer.
Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin
päin.
»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on
yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette
pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja
yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte
tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»
»Teidän on paras livistää, herra», neuvoi Punainen Sanders.
»Teidät varmasti hirtetään.»
Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen
tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi
hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi
melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.
Mies lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä perämieheen päin.
»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut
vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin
kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät
hirtettäisiin sen tähden.»
»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät
toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette
te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet
lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja
keititte kelpo rokan meille kaikille!»
»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen
saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana
päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana
sivistyneeseen satamaan.»
Ward nauroi hänelle vasten kasvoja.
»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän
pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta
lähtöämme.»
»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä
olen rikas!»
»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa
nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin
kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta
meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille
uskollisina?»
»Kyllä», vastasi perämies.
Blanco astui askeleen Divineen päin.
»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri
tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää
polkua pitkin poukamalle.
Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L.
Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta,
josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä
purjehtinut.