Kun Barbara Harding Miller edellään ja Svensson jäljessään oli lähtenyt
astelemaan saalista kantavan joukkueen perässä, ilmestyi metsästä
seitsemän hämyistä, kuulumattomasti liikkuvaa varjoa, jotka alkoivat
seurata heidän kintereillään.
Noin puoli kilometriä eteni seurue häiritsemättä kaitaista polkua
pitkin. Theriere oli jättäytynyt jälkeen, vaihtanut tytön kanssa
muutamia sanoja ja kiiruhtanut sitten jälleen jonon etupäähän.
Miller oli vajaan kymmenen metrin päässä lähinnä edellään olevasta
miehestä, ja neiti Harding ja Svensson seurasivat Milleriä vain kolmen
tai neljän askeleen pituisin välimatkoin.
Äkkiä kaatuivat Miller ja Svensson ilman minkäänlaista varoittavaa
merkkiä raakalaisten keihäiden lävistäminä; samalla hetkellä tartuttiin
Barbara Hardingiin jäntevin sormin, ja hänen suulleen painautui käsi,
vaimentaen hänen huutonsa.
Ei ollut kuulunut mitään muuta ääntä kuin merimiesten varovaiset
askeleet. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ja helposti, ettei tyttö
muutamiin minuutteihin käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut.
Metsän pimeydessä hän ei voinut selvästi erottaa ryöstäjiinsä vartaloja
eikä piirteitä, ja hän päätteli, kuten oli aivan luonnollista, että
laivuri Simmsin ryhmä oli huomannut juonen ja koetti tällä tavoin tehdä
sen tyhjäksi ainakin osittain. Mutta kun hänen vangitsijansa kääntyivät
suoraan metsän sokkeloihin, alkoi hän ensin kummastella ja sitten
epäillä.
Kun he sitten pian joutuivat pienelle aukeamalle, jossa kuunvalo osui
heihin, ei häntä lainkaan hämmästyttänyt nähdessään, ettei hänen
vartijoittensa joukossa ollut ainoatakaan _Halfmoonin_ miehistöstä.
Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä
kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka
muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut,
ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan
ihmetyttämään häntä.
Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet
olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia
sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin
kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet.
Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat
voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja
Svenssonin päät.
Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa
mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin
kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa
sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi
tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen
_Halfmoonilla_, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.
Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja
äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden
vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.
Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan
sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista
metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja
oli siellä täällä asuntojen seassa.
Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä
oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia
naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä
viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia,
koiria, sikoja ja kananpoikia.
Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat
ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.
Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana
olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda
Yorimoton ja tämän perheen seurassa.
Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö
irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti
vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.
Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa,
sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli
ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Tule!» käski mies japaninkielellä, joka oli siksi suuressa määrin
samanlaista kuin nykyisen Nipponin kieli, että Barbara Harding sitä
helposti ymmärsi. Samalla hän veti tyttöä huoneen toisessa päässä
olevaa koroketta kohti. Hänen irstaissa, kiiluvissa silmissään oli
himokas ilme.
Käsittäessään, että Barbara Harding oli poissa, johtui Theriere siihen
luonnolliseen päätelmään, että Ward ja Simms olivat huomanneet hänen
heille tekemänsä kepposen kylliksi hyvissä ajoissa saavuttaakseen
tyttöä saattavat Millerin ja Svenssonin ja viedäkseen Barbaran takaisin
pääleiriin.
Muut miehet olivat taipuvaiset uskomaan samoin, vaikka sakilainen
murahtikin, että se »kuulosti kummalta.» Joka tapauksessa palasivat
he kaikki hiljaa hiipien kallion rinnettä myöten rannalle, varoen
joka hetki saavansa kimppuunsa vahdit, joita he luulivat Wardin
varmasti sijoittaneen, odottaen kapinallisten kääntyvän takaisin heti
huomattuaan, että tyttö oli heiltä riistetty.
Mutta kaikkien ihmeeksi he pääsivät poukamalle häiritsemättä ja
lähestyttyään varovasti nukkujia näkivät, että nämä kaikki olivat
sikeässä unessa samoin kuin heidän lähtiessään muutamia tunteja sitten.
Äänettömästi poistui seurue samaa tietä takaisin vuorelle. Theriere ja
Billy Byrne olivat viimeisinä.
»Mitä arvelet tästä, Byrne?» kysyi ranskalainen.
»Jos tahdotte kuulla sen suoraan, perämies», vastasi sakilainen, »niin
luulen teidän tietävän asiasta koko joukon enemmän kuin soisitte meidän
aavistavan.»
»Mitä tarkoitat, ystäväni?» huudahti Theriere ällistyneenä Billyn
sanoista. »Suu puhtaaksi!»
»Varmasti puhunkin suuni puhtaaksi. Ette kai pidä minua ujona,
vai mitä? Miksi panitte nuo kaksi karkulaista, Millerin ja
Svenssonin, vartioimaan tyttöheilakkaa, jollette olisi hautonut omia
suunnitelmianne? He eivät ole tähän asti olleet meikäläisiä, ja juuri
sentähden te heidät valitsitte. Oli helppo lahjoa heidät livistämään
letukan kanssa; ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahdatte
te heidän jäljessään, ja me saamme pitkän nenän. Uskoitte voivanne
jutkauttaa meitä näppärästi, vai mitä? Te niljäinen ankerias!»
»Byrne», virkkoi Theriere, ja selvästi näki, että hän säilytti
malttinsa vain ankarasti ponnistamalla tahtoaan, »sinulla lienee
syytä epäillä kaikkien _Halfmoonin_ yhteydessä olevien henkilöiden
vaikutteita. En voi moittia sinua siitä; mutta toivon sinun painavan
mieleesi, mitä nyt sinulle puhun. Yhteen aikaan aioin todellakin
jutkauttaa sinua, kuten sinä sanoit — se oli ennen sitä, kun sinä
pelastit henkeni.
— Sen jälkeen olen ollut rehellinen sinua kohtaan, en ainoastaan
teoissa, vaan myöskin ajatuksissa. Vakuutan sinulle sellaisen miehen
sanalla, jonka sana aikoinaan merkitsi jotakin — nyt olen vilpitön
sinua kohtaan muutoin paitsi yhdessä suhteessa ja ilmoitan sinulle,
mikä se on. En tiedä, missä neiti Harding on ja mitä hänelle,
Millerille ja Svenssonille on tapahtunut. Se on niin totta kuin elän.
Ja sitten se asia, josta juuri mainitsin.
— Äskettäin ovat aikomukseni neiti Hardingiin nähden muuttuneet. Minä
halusin rahaa kuten kaikki muutkin — sen myönnän vapaasti. Mutta nyt
en enää sitä tahdo. Olin aikonut käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa
tilaisuutta toimittaakseni neiti Hardingin takaisin sivistyneeseen
maailmaan vahingoittumattomana ja tarvitsematta maksaa kellekään yhtään
penniä.
— Mielenmuutokseni syy on oma asiani. Todennäköisesti sinä et uskoisi,
että vaikuttimeni ovat vilpittömät ja kunnialliset, jos ilmaisisin ne
sinulle. Kerron sinulle tämän kaikki vain sentähden, että syytit minua
petollisuudesta enkä halua sellaisella miehellä, joka pelasti henkeni
oman henkensä uhalla, olevan vähimmässäkään määrin syytä epäillä
rehellisyyttäni häntä kohtaan. Olen ollut turmeltunut mätämuna, Byrne,
hyvin monta vuotta; mutta, _pardieu_, kokonaan piloilla en vielä ole.»
Byrne oli vähän aikaa ääneti. Myöskin hän oli äskettäin mielessään
päätellyt, ettei hänkään kenties ollut lopullisesti turmeltunut, ja
tuntenut epämääräistä, hänelle itselleenkin vain puolittain selvää
halua päästä antamaan siitä näytteen.
Niinpä hän alttiisti myönsikin toiselle sen, mitä hän vaati
itselleenkin.
»Puheenne tuntuu olevan paikallaan, perämies», hän lausui vihdoin, »ja
olen valmis luottamaan sanaanne, kunnes saan tietää, että asianlaita on
toisin.»
»Kiitos!» vastasi Theriere iloisesti. »Ja nyt meidän on yhdessä
koetettava löytää neiti Harding. Mutta mistä hitosta alamme?»
»Tietysti sieltä, missä hänet viimeksi näimme», sanoi sakilainen.
»Juuri täältä jyrkänteen reunalta.»
»Sitten emme voi tehdä mitään, ennen kuin päivä sarastaa», pahoitteli
ranskalainen.
»Emme kerrassaan mitään, ja aamun koittaessa panevat nuo hyvin
luultavasti meidät aika tiukalle.» Sakilainen heilautti peukaloaan
poukamaan päin.
»Minun mielestäni», ehdotti Theriere, »olisi meidän uhrattava tunti
aseistautuaksemme kepeillä ja kivillä. Meillä on hyvä asema, jota
voimme helposti puolustaa alhaalta tehtäviä hyökkäyksiä vastaan.
Jos valmistaudumme, niin voimme torjua heitä jonkun aikaa ja sillä
välin etsiä täältä ympäristöstä jälkiä siitä, mihin neiti Harding on
joutunut.»
Seurue ryhtyi siis työhön; läheisistä puista katkottiin vankkoja
sauvoja ja sopiville kohdille vuoren laelle koottiin kiviä. Käskipä
Theriere vielä luoda rintasuojuksen polun yläpään poikki, josta
vihollisten piti kiivetä päästäkseen kukkulalle.
Kun valmistukset oli suoritettu, olisi kolme miestä kyennyt pitämään
siinä puoliaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan.
Sitten he paneutuivat nukkumaan, jättäen Blancon ja Divinen vahtiin,
sillä oli päätetty, että nämä kaksi ja Luiseva Sawyer jäisivät
seuraavana aamuna puolustamaan vuoren lakea, kun taas toiset lähtisivät
etsimään Barbara Hardingin jälkiä. Heidän olisi yön aikana oltava
vahdissa vuorotellen.
Heti kun päivän ensi sarastus valaisi itäistä taivasta, herätti Divine,
jolla silloin oli vahtivuoro, Therieren. Toiset herätettiin tuota
pikaa, ja käytiin kiireisesti noutamassa ruokatarpeita kätköltä.
Jano vaivasi seuruetta, mutta lähteelle oli siksi pitkä matka, ettei
tahdottu uhrata aikaa kipeästi kaivatun veden noutamiseen. Ne, joiden
oli tunkeuduttava viidakkoon, toivoivat löytävänsä sitä saaren
sisäosista, ja Luiseva Sawyer päätettiin lähettää lähteelle noutamaan
vettä niille, joiden oli jäätävä vahdeiksi kukkulan laelle.
Aamiaiseksi nautittiin hätäisesti laivakorppuja. Theriere ja hänen
seuralaisensa sulloivat niitä taskunsa täyteen, ja hetkistä myöhemmin
oli etsintä käynnissä.
Aluksi miehet menivät polkua pitkin lähteelle päin saadakseen selville,
millä kohdalla Barbara Harding oli eronnut heistä. Tytöllä oli
ollut jalassaan korottomat pukinnahkaiset kengät silloin, kun hänet
ryöstettiin _Jaotuksesta_, ja ne jättivät vähän tai ei ollenkaan jälkiä
kovaksi poljetulle kapealle polulle.
Mutta huolellisesti ja tarkoin tutkittuaan Theriere vihdoin havaitsi
yhden ainoan pienen jalanjäljen noin sadan metrin päässä siitä
paikasta, jossa he olivat tulleet polulle, noustuaan jyrkänteelle.
Tähän saakka oli Barbara ainakin ollut mukana.
Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen
Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi
Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.
Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten
huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.
»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja
ovatpa he kamalasti silvottuja!»
Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden
kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.
»_Mon Dieu_!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten
aina kiihtyneenä. »_Mais, c’est atroce_!»
»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen
epäluuloisesti sakilaista.
»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä
kohtalo tyttö-raukalle!»
Billy Byrne kalpeni.
»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki _hänen_
nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.
Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä
mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä
eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen,
jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean
kuoleman raakalaisten kynsissä.
»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei
kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä _Halfmoonin_ tylyksi ja
röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.
»Teitä _pelottaa_, etteivät», kertasi Billy Byrne.
»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere.
»Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala
kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»
»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä
äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.
Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan
sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla
häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat
saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista
naisihannettaan.
Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut
todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain
rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei
muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti
oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena,
oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset
rakastavat äitiään.
Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen
raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista
miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen
kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään
muutoin kuin itsepuolustuksekseen.
Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia —
hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia
naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja
kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.
Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä
ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä
luokkaan.
Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön
todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella
teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että
hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan,
jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia
merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.
»Meidän on löydettävä hänet, perämies», huomautti hän Therierelle.
»Meidän on löydettävä tyttö.»
Tavallisissa oloissa Billy olisi räyhäten kerskunut, kuinka hirveästi
hän pitelisi niitä, joihin hänen kiukkunsa oli kohdistunut, saatuaan
heidät käsiinsä; mutta nyt hän oli kummallisen hiljainen. Vain hänen
vankan leukansa luja asento ja harmaitten silmiensä teräksinen väike
olivat merkkinä hänen rautaisesta päätöksestään.
Theriere, joka oli häärinyt sinne tänne ruumiiden lähellä, kutsui nyt
toiset luokseen.
»Tässä ovat jäljet», hän sanoi. »Jos ne ovat yhtä selvät koko matkan,
niin saavutamme heidät ennen pitkää. Tulkaa!»
Ennenkuin hän oli ehtinyt lauseensa puoliväliin, oli sakilainen jo
tunkeutunut viidakkoon samuraiden jättämiä, hyvin näkyviä jälkiä myöten.
»Millaisia ihmisiä luulette heidän olevan?» kysyi Punainen Sanders.
»Malaijilaisia pääkallo-metsästäjiä epäilemättä», vastasi Theriere.
Sandersia puistatti. Tällä nimityksellä oli perin kaamea sointu. Hän
tarttui äkkiä Wilsonin käsivarteen, mutisten jotakin, ja he pysähtyivät
paikalleen.