Vain neljä miestä _Halfmoonin_ miehistöstä oli saanut surmansa aluksen
tuhoutuessa. Kaikki olivat olleet tunkeutuneina keulaan laivan
katketessa kahtia, ja kun valtava aalto eli paiskannut kuunariprikin
riutalle ja seuraava laine sysännyt keulapuolta poukamaan päin, olivat
miehet sinkoutuneet kauas eteenpäin ja päässeet turvallisesti uimaan
rantaan paitsi niitä neljää, jotka olivat joutuneet hylyn alle.
Larry Divine, joka pahimman toivottomuuden aikana oli istunut itkemässä
tuhoon tuomitun aluksen kannella, oli saavuttanut jälleen tasapainonsa.
Vähäksi aikaa masentunut laivuri Simms alkoi pian ylvästellä entiseen
tapaansa.
Hän vaati Theriereä tilille _Halfmoonin_ haaksirikosta.
»Jos vielä kerran pääsemme sivistyneeseen satamaan», hän ärjyi, »niin
panen teidät syytteeseen, te senkin maakrapu! Mennä haaskaamaan
komein alus, joka milloinkaan on uhmaillut myrskyjä! Jollette te
olisi kapinoinut minua vastaan, niin minä olisin tuonut sen vaaratta
poukamaan menettämättä ainoatakaan parhaissa voimissaan olevaa miestä.»
»Hillitkää toki kieltänne!» kehoitti Theriere vihdoin. »Typerä
kerskailunne ei voi verhota sitä koristelematonta totuutta, että te
pakenitte paikaltanne vaaran hetkellä. Nyt olemme maissa, muistakaa se,
eikä teillä enää ole laivaa komennettavananne, joten teidän sijassanne
valitsisin sanojani puhutellessani parempiani.»
»Mitäs tuo on?» kiljui laivuri. »Parempiani? Te kurnuttava törkimys!
Kyllä minä teille näytän! Tänne, miehet; napsauttakaa tuo vintiö
rautoihin! Minä opetan hänet käsittämään, että minä yhä vieläkin olen
tämän miehistön kapteeni.»
Theriere nauroi hänelle vasten kasvoja. Mutta Ward ja pari muuta
miestä, joita laivuri ja ensimmäinen perämies olivat pitäneet
suosikkeinaan, lähestyivät ranskalaista uhkaavasti.
Theriere oli silmänräpäyksessä selvillä tilanteesta. Nyt, kun oltiin
maissa, ei häntä enää pidetty tarpeellisena, ja joutavien osakkaiden
karkottaminen pantiin alkuun.
No hyvä; selvitys voitiin yhtä kernaasti suorittaa nyt kuin
myöhemminkin.
»Vartokaa hetkinen!» sanoi Theriere, nostaen kättään. »Te ette saa
minua vangiksi elävänä, enkä luule teidän sitä tahtovankaan. Jos
yritätte tappaa minut, niin myöskin teistä kuolee joitakuita. Parasta
on tämän seurueen nyt kerta kaikkiaan jakautua.»
Senjälkeen hän kääntyi Billy Byrnen puoleen.
»Oletko sinä tovereinesi minun puolellani vaiko minua vastaan?» hän
kysyi.
»Olen Simmsiä vastaan», selitti sakilainen vältellen.
Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco, Wilson ja kaksi muuta
vetäytyivät Billy Byrnen taakse.
»Me kaikki olemme Billyn puolella», ilmoitti Blanco.
Divine ja Barbara Harding seisoivat hieman syrjässä. Tapahtumien
kehityksessä sattunut uhkaava käänne huolestutti heitä kumpaakin.
Seurueen jäsenistä olivat aseistettuja vain Simms, Ward ja Theriere.
Kullakin heistä oli vyöllään revolveri. Kaikki olivat vielä likomärkiä
äskeisestä merikylvystään.
Laivuri Simmsin ja Wardin takana seisoi viisi miestä, mutta sillä
riitapuolella oli kaksi revolveria. Äkkiä Ward kääntyi Divineen päin.
»Onko teillä asetta, herra Divine?» hän tiedusti.
Divine nyökkäsi myöntäen.
»Sitten teidän on parasta lyöttäytyä meihin — näyttää siltä, että
tarvitsemme apuanne kukistaessamme tätä kapinaa», jatkoi Ward.
Divine empi. Hän ei osannut arvioida, kumpi puoli todennäköisesti
voittaisi, ja tahtoi olla varma siitä, että joutuisi voittoisalle
puolelle.
Äkkiä hän sai mielijohteen.
»Tämä asia on yksinomaan laivan päällystön järjestettävä, hän virkkoi.
»Minä olen vain vanki. Nimittäkää minua matkustajaksi, jos haluatte!
Minua ei koko juttu liikuta vähääkään, enkä aio siihen lainkaan
sekaantua.»
»Kyllä te sekaannutte», jupisi Ward hiljaa, mutta uhkaavasti. »Teillä
on tässä hommassa liian paljon osuutta koettaaksenne nyt jättää meidät
pulaan. Jollette tue meitä, niin selviydyttyämme kapinoitsijoista
kohtelemme teitä yhtenä heistä, ja voitte itse varsin hyvin arvata,
miten heille käy.»
Divine oli vastaamaisillaan, ja hänen vastauksensa laadun saattoi
aavistaa sen nojalla, että hän oli jo astunut muutamia askelia Simmsin
ryhmää kohti, kun hänen taaksensa jääneen Barbara Hardingin hiljainen
ääni pysähdytti hänet.
»Larry», puhui tyttö, »tiedän kaikki — tunnen koko osallisuutesi tähän
vehkeeseen. Jos sinulla on hiventäkään kunniantuntoa ja miehuutta
jäljellä, niin teet vähäisen voitavasi sovittaaksesi minulle ja
isälleni tekemäsi vääryyden. Et ikinä saa minua vaimoksesi. Vakuutan
sinulle kunniasanalla, että surmaan itseni, jollen muulla tavoin voi
tehdä sensuuntaisia aikeitasi tyhjiksi. Ja kun et niin ollen voi saada
omaisuuttani käsiisi, niin on sinun mielestäni parasta koettaa pelastaa
minut tästä kauheasta asemasta, johon ahneutesi on minut syössyt. Voit
alkaa heti, Larry, siirtymällä toiselle puolelle ja tarjoutumalla herra
Therieren käytettäväksi. Hän on luvannut auttaa ja suojella minua.»
Miehen kaulalle ja kasvoille levisi tumma puna. Hän ei vilkaissutkaan
tyttöön, jolle hän oli tehnyt niin katkeraa vääryyttä, ja ei olisi
kuolemakseenkaan voinut kohdata Barbaran katsetta. Hitaasti hän kääntyi
ja meni Therieren luokse silmät maahan luotuina.
Ward oivalsi heti tapahtuneen käänteen ja tajusi, että se antoi
ylivoiman Therierelle, jonka käytettävissä nyt oli kaksi revolveria ja
yhdeksän miestä, kun taas heidän puolellaan oli kaksi revolveria ja
seitsemän miestä.
Hänestä oli myöskin ilmeistä, että tyttö luonnollisesti kallistuisi
toiselle puolelle, koska hänen vanha tuttavansa Divine oli liittynyt
sinne; eikä myöskään neiti Hardingin ja Therieren välinen, yhä
läheisemmäksi muuttunut seurustelu ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
Ward tiesi Simmsin auttamattomaksi pelkuriksi, eikä hän itsekään
ollut kovin kärkäs ryhtymään mieskohtaiseen käsikähmään, joka
välttämättömästi olisi välittömänä seurauksena, jos hän puolestaan
koettaisi säilyttää Simmsin arvovaltaa tai vaatia tyttöä heidän
huostaansa.
Kavalat juonittelut olivat enemmän Wardin mielen mukaisia, ja niinpä
hän ehättikin kerkeästi muuttamaan sotasuunnitelmaansa, niin pian kun
kävi ilmeiseksi, että Divine oli päättänyt tukea vastustusryhmää.
»Minun mielestäni», sanoi hän kohdistamatta huomautustaan kenellekään
erikoisesti, »olemme kaikki olleet liian hätäisiä tässä asiassa,
sillä olemme olleet kuumenneita kestämiemme kokemusten jännityksestä.
Kun niin ollen otetaan huomioon, että herra Theriere todella teki
parhaansa pelastaakseen laivan ja että me kaikki olemme suunnattoman
onnellisia selviydyttyämme haaksirikosta hengissä, tuntuu minusta, että
meidän pitäisi antaa menneen olla mennyttä — ainakin toistaiseksi ja
ponnistaa kaikki voimamme korjataksemme hylystä, mitä voimme, etsiä
raikasta vettä, leiriytyä ja järjestää olomme mahdollisimman mukavaksi
kinastelematta ja jupakoimatta keskenämme.»
»Tehkää mielenne mukaan!» tokaisi Theriere. »Meistä se on aivan
samantekevää.» Se seikka, että hän käytti monikon ensimmäisen persoonan
pronominia, tuntui lopullisesti vahvistavan hänen ryhmänsä esiintymisen
erillisenä, jyrkästi rajoitettuna puolueena.
Simmsillä, joka oli vuosikausien kokemuksen nojalla oppinut tuntemaan
ovelan perämiehensä, oli tapana tyytyä kaikkiin Wardin esityksiin,
vaikka hänellä ei ollutkaan kylliksi järkeä aina käsittääkseen,
mihin Wardin ehdotukset tähtäsivät. Nytkin hän senvuoksi nyökkäsi
hyväksyvänsä Kierosilmän puheen varmana siitä, että mitä hyvänsä Wardin
mielessä lieneekin ollut, se todennäköisesti edistäisi laivuri Simmsin
etuja paremmin kuin joku laivuri Simmsin oma harkitsematon toimenpide.
»Jos», jatkoi Ward, »annamme kahden teikäläisen ja kahden meikäläisen
herra Divinen johdolla kiivetä poukaman perällä kohoaville kallioille
etsimään vettä ja leiripaikkaa, niin on meillä muilla yllin kyllin
tekemistä pelastustyössä.»
»Olkoon menneeksi!» myönsi Theriere. »Miller ja Svensson seuratkoot
herra Divineä!»
Ward määräsi puolestaan kaksi miestä, ja viisimiehinen seurue aloitti
vaivaloisen kiipeämisen kukkuloille.
Korkealla heidän yläpuolellaan tarkkaili heitä tiheän pensaikon takaa
pieni, ruskeaihoinen mies, jonka mustat silmät kiiluivat kapeista,
paksuluomisista raoista. Kummallinen, keskiaikainen aseistus ja kaksi
tuhoisan näköistä miekkaa antoivat hänelle perin sotaisen näön.
Hänen ohimonsa ja leveä, melkein kiireeseen ulottuva viiru hänen
päälaessaan olivat paljaiksi ajellut. Jäljelle jätetty tukka oli
liitetty palmikoimattomaksi kimpuksi, joka oli sidottu tiukalle
takaapäin ja jonka latva oli käännetty otsan yläreunaan. Kypäri oli
maassa hänen jalkojensa juuressa.
Kun seurue lähestyi jyrkänteen harjaa, katosi tähystäjä takanaan
olevaan metsään.
Hän oli Oda Yorimoto ja polveutui _shogunien_ Ashikaga-hallitsijasukuun
kuuluneesta mahtavasta _daimiosta_, joka oli paennut Japanista
uskollisten _samuraittensa_ seurassa lähes kolmesataaviisikymmentä
vuotta sitten, senjälkeen kun Ashikagan suku oli syösty valtaistuimelta.
Tässä syrjäisessä Japanille kuuluvassa saaressa, jonka rannoille
vieraita harvoin saapui, olivat maanpakolaiset säilyttäneet koko
keskiaikaisen sotaisen hurjuutensa, ja sitä oli yhä lisännyt
heidän kanssansa aviollisesti sekaantuneilta, pääkallo-metsästystä
harrastavilta alkuasukkailta peritty rajuus. Pienessä siirtokunnassa
eivät taiteet eikä kirjallisuus olleet suinkaan päässeet kehittymään,
vaan siirtokunta oli päinvastoin vaipunut siihen liittyneiden villien
alkeellisen syvään tietämättömyyteen. Vain aseissa ja varustuksissa,
sotilaallisessa kasvatuksessa ja kurissa ilmeni vielä siirtolaisten
sivistyneiden esivanhempien vaikutusta.
He olivat julmia, kavalia, neuvokkaita villejä, puettuja hautaan
vaipuneen menneisyyden pukuihin ja aseistettuja esi-isien teräaseilla.
Heillä ei ollut edes heihin sulautuneiden malaijilaisten yksinkertaista
uskontoa, jollei vimmaksi yltynyttä pääkallo-metsästyksen halua voida
kunnioittaa uskonnon nimellä.
Tällaisten olentojen sääliväisyyden ja armon varaan oli' _Halfmoonin_
haaksirikkoiset todennäköisesti määrätyt, sillä mitäpä mahtaisi
kuusitoista miestä, joilla oli ainoastaan neljä revolveria, lähes
tuhannelle yltiöpäiselle samuraille?
Theriere, Ward, Simms ja rannalle jääneet merimiehet puuhasivat
uutterasti, korjaten talteen _Halfmoonin_ hylyn kappaleita ja
muita tavaroita, jotka olivat aaltojen mukana ajautuneet poukaman
loivasti viettävään pohjukkaan. Siellä oli vesitynnyreitä,
korppunassakoita, vaatetarpeita, säilykepurkkeja ja muita sentapaisia
haaksirikko-kapineita.
Tämä rasittava työ vei suurimman osan iltapäivää, ja vasta sen
päätyttyä palasi Divine seurueineen retkeltään.
He kertoivat löytäneensä raikasvetisen lähteen, joka sijaitsi noin
viiden kilometrin päässä itäänpäin poukamasta ja lähes kilometrin
päässä rannikosta, mutta päätettiin, ettei pelastettua tavaraa eikä
seuruetta yritettäisikään siirtää uuteen leiripaikkaan ennen kuin
seuraavana aamuna.
Theriere ja Divine kyhäsivät Barbara Hardingille karkeatekoisen
suojuksen aivan kallion juurelle ja niin kauaksi vedestä kuin
mahdollista, Oda Yorimoton katsellessa ylhäältä heidän hommiaan
kiiluvin silmin. Nyt kyyrötteli hänen vierellään puolikymmentä hurjaa
samuraita.
Miekkojen lisäksi oli viimemainituilla villin äitiheimon alkeelliset
keihäät.
Oda Yorimoto tarkasteli rannalla olevia valkeita miehiä. Myöskin
tyttöä hän tähyili — kenties tutkivammin kuin miehiä. Hän näki, kuinka
suojusta rakennettiin, ja sen valmistuttua hän näki tytön menevän sinne
ja arvasi sen olevan yksin häntä varten.
Oda Yorimoto imi huuliaan, ja hänen silmänsä kävivät vielä soukemmiksi
kuin luonto oli ne aikonut.
Barbara Hardingille varatun yksinkertaisen asumuksen edustalla paloi
nuotio, ja toinen isompi rovio räiskyi sadan metrin päässä siitä
länteen, minne miehet olivat keräytyneet Blancon ympärille. Hän koetti
parhaillaan saada kokoon ateriaa niistä varastonsa sekalaisista
tarvikkeista, jotka meri oli heittänyt rannalle.
Nyt näkyi vain hyvin vähän merkkejä siitä, että seurue oli jakautunut
kahteen toisilleen katkeran vihamieliseen ryhmään, mutta syötyä kutsui
Theriere miehensä Barbaran suojuksen ja pääleirin nuotion keskivälille.
Sinne hän käski heidän sijoittua yöksi parhaan taitonsa mukaan ja
laittaa itselleen oman tulen, jos halusivat, sillä pimeän tultua teki
troopillisen yön viileys nuotion varsin mieluiseksi.
Kaikki olivat lopen uupuneet, joten oli tuskin ennättänyt pimetä, kun
jo koko leiri näytti vaipuneen uneen. Mutta Oda Yorimoto samuraineen
istui yhä kukkulan laella välkkyvät silmät suunnattuina tulevaan
saaliiseensa.
Kokonaisen tunnin hän istui siten liikkumatta, mutta sitten hän oli
varma siitä, että alhaalla kaikki nukkuivat, nousi pystyyn, kuiskasi
joitakuita ohjeita ja alkoi laskeutua jyrkännettä myöten poukamalle.
Mutta tuskin hän oli lähtenyt liikkeelle, sotilaittensa kiemurrellessa
yksinkertaisena jonona hänen jäljessään, kun hän jo äkkiä pysähtyi,
sillä alhaalla tytön suojuksen ja päänuotion välisessä leirissä oli
eräs hahmo varovasti noussut seisomaan toveriensa seasta.
Se oli Theriere. Hän hiipi meluttomasti läheisen nukkujan luokse ja
pudisteli häntä hiljaa, kunnes hän heräsi.
»St, Byrne!» varoitti ranskalainen. »Se olen minä, Theriere. Auta minua
herättämään toiset — pidä huolta siitä, ettei synny hälyä!»
»Mitä on tekeillä?» tiedusti sakilainen.
»Poistumme täältä ja sijoitumme uuteen leiripaikkaan, ennen kuin nuo
toiset heräävät», supatti Theriere vastaukseksi. »Ja», hän lisäsi,
»otamme mukaamme pelastetut tavarat ja tytön.»
Sakilainen virnisti mielissään.
»Sepä jotakin!» hän virkkoi. »Totisesti on täällä rannalla
huomenaamulla murheellinen joukko.»
Seurueen muiden jäsenien herättämiseen kului vain muutamia minuutteja,
ja kun suunnitelma selitettiin heille, näyttivät he kaikki riemastuvan
laivuri Simmsille ja Kierosilmälle tehtävän kepposen toiveista.
Ensi kerralla päätettiin viedä ainoastaan muonatavaroita, ja vasta
toisella käynnillä, jos se ehdittäisiin tehdä ennen päivänkoittoa,
anastettaisiin vedestä korjatut vaatteet, purjekankaat ja köydet.
Miller ja Svensson määrättiin joukkueen loppupäähän auttamaan neiti
Hardingia kiipeämään jyrkkää rinnettä. Divinen oli toimittava oppaana
mentäessä uudelle leirille, kun taas Theriere aikoi olla pienen
kulkueen komentajana, aina tarpeen mukaan avustaen jyrkännettä
kapuavia, saalista kantavia miehiä.
Seurueen muut jäsenet paitsi Divineä, Milleriä ja Svenssonia
hiipivät varovasti vähäiselle varastoröykkiölle, joka oli kasattu
noin viidentoista metrin päähän Simmsin nukkuvasta ryhmästä. Kolme
jäljellejäänyttä meni äänettöminä Barbara Hardingin suojukselle.
Siellä Divine raapi oveksi kiinnitettyä purjekangaskaistaletta, kunnes
sai sisällä nukkuvan tytön heräämään. Ja ylhäällä Oda Yorimoto tähysti
rannalla olevien puuhia tarkkaavasti ja silmää räpäyttämättä.
Katkonaisesta unesta herännyt tyttö tuli kehnon asumuksensa oviaukolle
levottomana tästä öisestä hälytyksestä.
»Täällä olen minä, Larry», kuiskutti Divine. »Oletko pukimissa?»
»Kyllä», vastasi Barbara ja astui kuutamoon. »Mitä tahdot? Mitä on
tapahtunut?»
»Me aiomme saattaa sinut pois Simmsin luota — Theriere ja minä»,
selitti mies, »ja järjestää oman turvallisen leirimme, jossa he eivät
voi meitä ahdistaa. Theriere meni muiden kanssa noutamaan ruokavaroja,
ja heti heidän palattuaan lähdemme nousemaan vuoristoon. Jos sinun on
vielä tehtävä joitakin muita valmistuksia, Barbara, niin joudu, sillä
meidän on suoriuduttava täältä mahdollisimman nopeasti. Jos Simmsin
väestä joku herää, niin varmasti saamme taistella.»
Tyttö palasi suojukseen säälimään kokoon joitakuita hylystä
pelastettuja vaippoja.
Pelastetulla tavarakasalla olivat Theriere, Byrne, Luiseva Sawyer,
Punainen Sanders, Blanco ja Wilson valitsemassa niitä tarvikkeita,
jotka tahdottiin viedä mukaan. Huomattiin, että ruokavarojen noutamista
varten oli välttämättä tehtävä kaksi retkeä, minkä vuoksi Theriere
lähetti sakilaisen kutsumaan Milleriä ja Svenssonia.
»Viemme niin paljon kuin kaikki kahdeksan jaksamme vuoren laelle»,
määräsi hän, »piilotamme sen sinne ja tulemme takaisin hakemaan
loppuja. Myöhemmin sitten voinemme siirtää kaikki sieltä leiriin,
jollemme ehdi tänä yönä kahdesti käydä siellä asti.»
Toisten odottaessa Byrnen ja molempien muiden paluuta, alkoi yksi
Simmsin leirin nukkujista liikkua.
Heti laskeutuivat kaikki kuusi ryöstäjää äänettömästi laatikkojen
ja tynnyrien taakse piiloon. Vain Theriere piti silmiään heidän
suojapaikkansa yläreunan tasalla, pitäen silmällä vihollisen liikkeitä.
Mies nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Hän oli Ward.
Hän kohosi verkkaisesti pystyyn ja lähestyi tavararöykkiötä. Theriere
veti revolverinsa esiin ja piti sitä kädessään kaiken varalta. Jos
ensimmäinen perämies vilkaisisi Barbara Hardingin suojukseen päin, niin
aivan varmasti hän näkisi siellä kuutamossa odottavat neljä henkilöä.
Theriere käänsi omaa päätään suojuksen suuntaan ottaakseen selkoa,
kuinka hyvästi miehet näkyivät. Hänen riemukseen ei ketään ollut
näkyvissä. Joko he olivat havainneet Wardin tai varmuuden vuoksi
siirtyneet teltan vastaiselle puolelle.
Ward oli nyt aivan lähellä laatikoita, joiden takana öiset rosvot
kyyröttivät. Therieren sormi hapuili revolverin liipaisinta. Hänellä
oli se vakaumus, että perämiestä oli häirinnyt leiristä kuulunut liike
ja että hän oli lähtenyt tarkastamaan.
Ranskalainen ei uskonut tutkimuksen rajoittuvan röykkiön vastaiselle
puolelle — pian olisi Ward heidän luonaan. Hän oli pahoillaan — ei
Wardin tähden — vaan sen vuoksi että hän oli suunnitellut suorittaa
kaikki hiljaisesti, ja häntä harmitti, jos asia piti sotkea surmaamalla
joku.
Ward pysähtyi vesitynnyrin ääreen. Hän kallisti sitä, täyttäen
tinakauhan, joi pitkän siemauksen, laski kauhan takaisin tynnyrin
päälle ja palasi samaa tietä jälleen makuuhuovilleen.
Therieren teki mieli syleillä itseään. Mies ei ollutkaan epäillyt
mitään. Hän oli ainoastaan ollut janoissaan ja tullut juomaan —
seuraavalla hetkellä hän olisi jälleen sikeässä unessa.
Ja tosiaan, ennen kuin Byrne palasi mukanaan Miller ja Svensson, kuuli
Theriere ensimmäisen perämiehen kuorsaavan.
Ensimmäisellä vuoren laelle tehdyllä retkellä kantoi kahdeksan miestä
raskaita taakkoja. Divine oli jäänyt Barbara Hardingin turvaksi.
Toinen retki kävi yhtä joutuisasti ja vaarattomasti. Vihollisleiristä
ei kuulunut mitään muuta ääntä eikä liikettä kuin nukkuvien miesten
hengitystä.
Toisella kerralla kantoivat sekä Divine että Theriere kumpikin
taakkansa rinnettä ylöspäin, Millerin ja Svenssonin seuratessa perässä,
saattaen Barbara Hardingia. Seurueen lähestyessä pujahti Oda Yorimoto
samuraineen metsän pimentoon, että heidän uhrinsa menisivät ohitse
mitään huomaamatta.
Theriere piilotti suurimman osan saaliista kallion rotkoon vuoren
laelle. Kätkö peitettiin maata peittävästä upeasta troopillisesta
kasvillisuudesta revityillä pensailla.
Kaikki oli saatu suoritetuksi vaarattomasti ja joutumatta ilmi.
Alhaalla oleva leiri lepäsi vielä hiljaisuuden vallassa.
Heti lähdettiin Divinen opastamana marssimaan uudelle leiripaikalle.
Palatessaan vettä etsimästä oli Divine osunut selvälle polulle, joka
kulki pitkin jyrkänteen reunaa lähteen kohdalle; siitä vei toinen polku
suoraan lähteelle.
Tietämättömyydessään hän oli pitänyt niitä eläinten liikkumateinä,
mutta todellisuudessa ne olivat pääkallo-metsästäjien polkemia.
Niitä myöten saattoivat kapinalliset verrattain nopeasti ja mukavasti
päästä määräpaikkaansa, mutta polku oli niin kapea, että Theriere pian
havaitsi mahdottomaksi liikkua edestakaisin pitkin jonon sivua.
Kerran hän sitä koetti, mutta se haittasi ja hidastutti raskaasti
kuormattuja miehiä siinä määrin, että hän luopui yrityksestään ja
jäi kulkueen keskipaikkeille siihen asti, kunnes saavuttiin uudelle
leirille.
Siellä oli laajahkon aukeaman keskellä lähde, josta kumpusi runsaasti
kirkasta, vilpoisaa vettä. Vain siellä täällä kasvoi joitakuita
pensaita ruohoisella kentällä, jota melkein joka taholla ympäröi tiheä,
läpitunkematon viidakko.
Miehet olivat laskeneet taakkansa maahan, mutta Theriere seisoi yhä,
odottaen seurueensa jälkipäätä — Milleriä, Svenssonia ja Barbara
Hardingia.
Mutta heitä ei kuulunut.
Kun koko joukkue levottomana lähti takaisin heitä etsimään, palasivat
he samaa tietä sen rinteen harjalle saakka, jota myöten päästiin
poukamaan, ennen kuin he voivat uskoa omia silmiään.
Barbara Harding ja molemmat hänen seurassaan olleet merimiehet olivat
kadonneet.