Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa
vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä
niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien
piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.
Hetkisen seisoi Byrne tuijottaen häneen ja puhkesi sitten puhumaan.
»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi,
»ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua,
ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa
kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi
tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne.
Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää
mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton
tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että
tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te
—» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.
Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä.
Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli
värähtämättä suunnattu miehen silmiin.
Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.
»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te
olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja.
_Lotuksella_ murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän
todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa,
rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai
uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain.
Luuletteko minun pelkäävän tuollaista _oliota_ kuin te olette — petoa,
jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä
kasvoihin?
— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette
kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen;
mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua
näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän
miehuudenihanteenne.
— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia
kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska
minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät
yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'.
Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt
ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä
siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen
— kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»
Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä,
että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.
Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti
jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen
näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle,
minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.
Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat
ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen
häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti,
hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä
esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä
halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen
perin kouraantuntuvaksi.
Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan
ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen.
Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen
häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi
Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän
kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä
toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa
merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet
suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki,
mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka
urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.
Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi
hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä —
ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä
ketään muutakaan naista.
Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli
niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.
Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere
oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet
uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta _Halfmoon_
voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi
valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.
Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje
hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja _Halfmoon_ alkoi raskaasti
liikkua maata kohti.
»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms
Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin
kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.
»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward;
»ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin
talon seinustalla.»
Ja _Halfmoonin_ lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan
kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada
jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.
Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin
laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi
laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti
tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin
laskea.
Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen
paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos _Halfmoon_ painuisi
noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon
sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi
joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.
Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella
lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea,
mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan,
samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat
vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista
vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.
_Halfmoon_ oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan
päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen
pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi
tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja
korkealle räiskyvä vaahto.
Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut
mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja
oliko siinä kylliksi syvää _Halfmoonille_, vaikka sinne vyöryvistä
laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli
melkoisen syvä.
Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms
tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten.
Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa
viimeisetkin rippeet.
Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen
kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia
palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.
Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin
suurimpaan osaan miehistöä, niin että _Halfmoonin_ kerskurit ja
rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon
valtaamaksi laumaksi.
Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä.
Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten
itkevän ja ulisevan peloissaan.
Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies
aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen
pelastautua sen turvissa, kun _Halfmoon_ paiskautuisi rantaa vasten,
sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle,
aluksen merenpuoliselle laidalle.
Larry Divine kyyrötti kajuutan seinustalla ja itki.
Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat
miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi _Halfmoonin_
keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet
kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.
Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria.
Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä
hän yksin yritti aluksen pelastamista.
Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli
todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.
Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa
kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä
oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.
Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt
Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle
ruumiillista apua, mikäli voi.
Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.
»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta,
_pardieu_, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat
koirat.»
Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin
ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan
kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin
lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja,
mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.
»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»
Theriere nyökkäsi.
»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.
»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»
»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies
peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»
Alakannella juoksenteli _Halfmoonin_ miehistö edestakaisin sillä
puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat
keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.
Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli
kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella
puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun,
kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.
Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.
Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna
pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa
villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme,
samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara
Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun
päin. Hän oli sakilainen.
Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut
lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.
Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa
juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui
tyttö lähemmäksi Theriereä.
Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen
vierellään.
Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski
kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.
»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»
Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli
tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin
ääreen.
»Sepä miehen työ, Byrne!» huudahti Theriere. »Kaipasin apuasi kipeästi.»
»Miksi ette sitä sitten ennen sanonut?» ärähti toinen.
Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat _Halfmoonin_
keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti
kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin
silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin
likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi
suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten
myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.
Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen
kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti
heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama,
jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet
aallot vierivät talttuneina.
»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi
Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on
hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä
ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti,
ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä
on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»
»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen
vastaus.
Therieren poistuttua peräsimestä astui Barbara Harding sakilaisen
vierelle.
»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme
kaikki tarjona olevat voimat.»
»Tiehenne!» murahti mies. »En siedä hameita vastuksinani.»
Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä,
joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.
Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli
kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.
Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi
pidätti sen uuteen asentoonsa.
Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle.
Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja
seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.
Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja
syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.
»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät
suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»
Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli,
kaataen hänet alleen kannelle.
Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei
kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti
tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei
mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse
mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli
pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman
ahdasta suuta, mitä kohti _Halfmoon_ painui yhä vinhempää vauhtia.
Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta,
joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman
mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään
uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat,
mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman
ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se
onnistuisi.
Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä,
hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä
odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja
Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.
Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista
ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka
joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja
seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt
miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä
leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen
piirteensä olivat säännölliset ja hienot.
Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman
Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän
kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.
Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle,
mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin
hukkuva.
_Halfmoon_ nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen
keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että
alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut
ennustaa kumpaa — kohti?
Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti
tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski
keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus
katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä
oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.
Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten
kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain
perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen
myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä
ajatellakaan.
Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa,
että asemamme on toivoton, mutta _pardieu_, minä sorrun taistellen.» Ja
se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua
taistellen.
Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka
kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon
kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan
temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän
mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.
Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli
Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen,
ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut
suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina
_Halfmoonilla_.
Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja
aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä
tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän
melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.
Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja
heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni
pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi
aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita
minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta
häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti
ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.
Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding
silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.