Myrsky, jonka kynsiin _Halfmoon_ joutui, tuli aivan yllätyksenä. Se
näytti puhjenneen taivaan ollessa ihan kirkkaana. Sekä tähystäjä että
ruorimies olivat valmiita vannomaan tarkastaneensa taivaanrantaa
korkeintaan puoli minuuttia sitä ennen, kun toinen perämies Theriere
juoksi keulapuolelle, kiljuen »kaikki miehet kannelle» ja käskien yhden
matruusin ilmoittaa kapteeni Simmsille uhkaavasta vaarasta.
Ennen kuin laivuri ennätti kannelle, oli Theriere jo komentanut koko
miehistön mastoihin käärimään purjeita kokoon; mutta vaikka miehet
työskentelivät epätoivoisen kiihkeästi, oli heidän ponnistuksillaan
vain osittainen menestys.
Taivas ja meri olivat muuttuneet sairaloisen kellertäviksi,
lukuunottamatta valtavaa, mustaa pilveä, joka kiiti alusta kohti
lähellä vedenpintaa. Myrskyn ensimmäistä merkkiä seurannut hiljainen,
valittava ääni oli paisunut pahaenteiseksi kohinaksi.
Äkkiä sitten iski vihuri _Halfmoonin_ kimppuun, riipaisten mukaansa sen
jäljelläolevat purjeet ikäänkuin ne olisivat olleet silkkipaperia, ja
lepattavien purjeiden, raakojen ja köysistön mukana meni isomasto, joka
katkesi noin kolmen metrin korkeudella kannesta ja paiskautui ylähangan
puolista laitaa vasten, niin että sen aiheuttama pauke ja räiske kuului
voimakkaampana kuin myrskyn mylvinä.
Hyvinkin puolet _Halfmoonin_ miehistöstä joko putosivat särkyneen
takilan mukana mereen tai musertuivat kannelle rysähtäneen maston alle.
Laivuri Simms syöksähteli edestakaisin, kirkuen kirouksia, joista
kukaan ei välittänyt mitään, ja komennuksia, joita tottelemassa ei
ollut ketään.
Omin päinsä piti Theriere huolta kannen alle johtavista aukkoluukuista.
Apunaan kourallinen kirveillä varustettuja miehiä koetti Ward hakata
poikki taittuneen maston kiinnitysköysiä, sillä sen epätasainen tyvipää
jyskähteli laivan kylkeä vasten niin ankarasti, että se nähtävästi
tarvitsisi vain muutamia sekunteja puhkaistakseen laivan.
Äärimmäisiä vaikeuksia voittaen saatiin hätäankkuri kyhätyksi ja
_Halfmoonin_ keinuvasta keulasta lasketuksi ärjyville aalloille, jotka
kasvoivat joka minuutti yhä jättiläismäisemmiksi.
Heikko turvatekele, joka enintään kykeni pitämään laivan keulaa tuulta
vasten ja estämään sen heti paikalla hautautumasta aallonpohjaan,
tuntui Therierestä vain surkealta keinolta pidentää tuskallista
jännitystä odotettaessa välttämätöntä loppua.
Toinen perämies uskoi varmasti, ettei heitä voinut mikään pelastaa,
eikä se vakaumus ollut yksin hänellä. Eivät ainoastaan Simms ja Ward,
vaan _Halfmoonin_ kaikki kokeneet merimiehet tunsivat, että aluksen
tuhoutuminen oli enää vain tuntien, kenties minuuttien kysymys, kun
taas vähemmän kokeneet olivat yhtä varmoja siitä, että jokainen uusi
aalto merkitsisi sekä laivan että sen miehistön elämän loppua.
Kannella, jolla nyt melkein yhtä mittaa kohisi tonnittain rajusti
virtaavaa vettä, kun vuorenkorkuiset aallot toinen toisensa
jälkeen huuhtelivat sitä pitkin pituuttaan, oli liikkuminen käynyt
mahdottomaksi. Vaivaloisesti koettivat miehet aaltojen väliaikoina
päästä alas suojiin. Kurin viimeisetkin rippeet olivat höltyneet.
Melkein kaikki olivat ulvovia, sadattelevia, kauhun valtaamia eläimiä,
tapellen luukkujen ääressä niiden kanssa, jotka olisivat tahtoneet
pitää niitä suljettuina, aina kun vesi uhkaavana vyöryi niitä kohti.
Ward ja laivuri Simms olivat ensimmäisten joukossa pyrkineet epävarmaan
turvaan kannen alle. Koko päällystöstä oli ainoastaan Theriere
pysynyt tehtävissään viimeiseen saakka, ja nyt hän jännitti kaikki
kykynsä pelastaakseen niin monta miestä kuin mahdollista ja samalla
säilyttääkseen laivan tuhoutumasta.
Isoon kajuuttaan voitiin mennä vain laineiden väliaikoina, kun taas
kanssin luukkua oli tyyten luovuttu käyttämästä, sitten kun se vaivoin
oli saatu jälleen paikoilleen kolmen miehen paettua laivan siihen osaan.
Billy Byrne seisoi Therieren vieressä, kun viimemainittu aaltojen
lähestyessä tyrkki takaisin miehiä. Se oli Billyn ensimmäinen
tämänlaatuinen kokemus. Koskaan ei kuolema ollut ennen uhannut häntä
tässä rohkeutta jäytävässä muodossa, jota säälimätön surmanenkeli
käyttää kutsuessaan hillittömiä luonnonvoimia täyttämään kaameita
käskyjään.
Sakilainen näki kanssin raakojen, rähisevien rehentelijöiden muuttuneen
kalpeiksi, uliseviksi raukoiksi, jotka kynsin hampain yrittivät kiivetä
toistensa ylitse vähemmän vaaralliseen kajuuttaan, samalla kun perämies
torjui heitä, päästäen heitä ohitseen vain silloin, kun katsoi voivansa
sen tehdä. Hän yksin oli kylmä ja peloton.
Byrne seisoi paikallaan, ikäänkuin olisi ollut kokonaan syrjässä
vaarasta ja toveriensa hermostuneesta rimpuilusta. Vilkaistuaan
kerran häneen päin Theriere arveli mielessään, että hänen näennäinen
horrostilansa johtui kurjan pelkuruuden aiheuttamasta lamaannuksesta.
»Miehellä on hätä housuissa», tuumi ranskalainen. »En arvostellut
häntä väärin — kuten kaikki hänen kaltaisensa, on hänkin pohjaltaan
pelkuriraukka.»
Sitten tuli iso aalto aavistamatta heti toisen, pienemmän kintereillä.
Theriere ei osannut varoa sitä; se paiskasi hänet kannelle, kiidätti
häntä kolhien ja murjoen kannen yli ja sinkosi hänet vertavuotavana ja
huumautuneena valuaukkoon.
Seuraava aalto heittäisi hänet laidan yli.
Vapautuneina valvonnasta työntyivät jäljelläolevat miehet toisiaan
tuuppien kajuuttaan — vain sakilainen jäi ulkopuolelle, tuijottaen
ensin pitkänään viruvaan perämieheen ja sitten kajuutan avonaiseen
luukkuun.
Jos joku olisi tarkkaillut Byrneä, niin hän todennäköisesti olisi
luullut, että miehen mieli oli hämmennyksissä sekavasta ajattelusta
ja pelosta, mutta asianlaita ei ollut sinne päinkään. Billy odotteli
nähdäkseen, tointuisiko perämies kylliksi kyetäkseen palaamaan kannen
poikki, ennenkuin seuraava aalto vyöryisi aluksen ylitse. Se oli hyvin
mielenkiintoista — hän aprikoi, minkähänlaisen vedon O’Leary olisi
suostunut lyömään siitä.
Seuraavalla hetkellä olisi aalto kannella. Billy vilkaisi avoimeen
luukkuun. Se ei millään ehdolla sopinut — kajuuttaan tulvahtaisi vettä
tonnimääriä, jos luukku olisi auki seuraavan aallon tullessa. Billy
sulki sen.
Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa
tajuihinsa — ja aalto lähestyi.
Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet
toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä
tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand
Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.
Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin,
ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan
luukulle.
Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi
hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja
paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.
Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen
luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja
tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja
rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan
syleilyynsä.
Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun
_Halfmoon_. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen
veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain
laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen
kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti
kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.
Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja
äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle
hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto
huuhteli _Halfmoonia_.
Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä
vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia.
Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän
viimemainittua hämmästyneenä.
»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.
»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.
»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.
»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.
Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan
pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna»,
jota hänen sieti hävetä.
Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki,
joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun
yhteiskunnan »kermaan»!
Billy oli kiukuissaan itselleen.
Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä
miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi.
Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren
kiitollisuudenvelkansa.
Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä
saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja
liittolaisenaan.
Kolme päivää heittelehti _Halfmoon_ avuttomana hurjasti myllertävän
meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä
ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus
selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla
olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että _Halfmoonin_ miehet
uskaltautuivat kannelle.
Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä
pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä.
Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut
rannikolle.
Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä
pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon
kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.
Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut _Halfmoonin_
— hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa
onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä
kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen
onnettomuuden omaksi edukseen.
Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon
kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin
väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan
läheisyys teki varsin todennäköiseksi.
Tuulen vaimennuttua keinui _Halfmoon_ ankarasti maimrigeilla, mutta
sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa
hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta
ilmaa.
Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja
riensi hänen luokseen.
»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä
teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän
puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman
ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset
päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää
ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»
»_Hyvin_?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen
_Halfmoonin_ kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin
emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei
veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän,
ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka
veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.
— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa,
saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle
päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden
juurella.»
»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi
epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on
otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen,
joka huojentaisi raskaita huolianne.
— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon
noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu,
kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon
kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja
purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät,
voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa,
joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja,
kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa
jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään
pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»
»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta
sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään
hyvässä turvassa kuin olen ollut _Halfmoonissa_. Kun nämä miehet
vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla
hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka
kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on
minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista
myrskyä, jossa äsken olimme.»
»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa,
neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan
selvästi osoittaa pitäväni _Halfmoonista_ poistuttuamme itseäni
teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen.
Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme
varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen
puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes
saamme apua.»
Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan.
Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen
häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli
ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta,
joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa
alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui
kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen
romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti
Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.
Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren
silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin,
jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden.
Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se
seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen
luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.
Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi
antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, _Halfmoonin_ toisen
perämiehen, suojelukseen.
»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki
järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen
olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette
tehnyt hyväkseni?»
Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka
tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin
kuin valtavan lujan tahdon voimalla.
Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet
ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta,
eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.
»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä
ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»
Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen
tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän
malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:
»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten
puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja
niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat _Lotuksen_
onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile
minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon
olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä
hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja
turvallisuudeksenne.»
»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen,
»sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen
ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta
kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat
yhteydessä _Halfmoonin_ kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta
nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten!
välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te,
ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding
kätensä Therierelle.
Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen
arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja
ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä,
joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin.
Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.
Äkkiä sitten _Halfmoonin_ toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa.
Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla,
ruskealla kädellään.
»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää.
En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta
joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan
pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut.
Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon,
neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.»
Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä
luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois
kuin luontaista rikollisuuttakin.
Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän
katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä
vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä
Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen
nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara
Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka
sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan
hänen poskilleen.
Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran,
vihaisen silmäyksen.
Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan
ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä
kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin
kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän
nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen
sankaruudestaan.
Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.
Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen
tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden
ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle
ominaisten mittapuiden mukaan.
Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän
oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui
perämieheen suopeasti.
Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön
osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet
vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi
voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki
ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta
sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.
Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen
mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut
koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua
varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja
senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.
Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia
sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.
Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli
Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut.
Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti
siten hänen henkensä.
Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen
sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen
askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn
synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.