»Niin, Barbara, minä se olen», sanoi Divine; »ja Jumalan kiitos, että
olen täällä voidakseni tehdä, mitä ihminen voi, tehdä murhanhimoista
merirosvojoukkuetta vastaan.»
»Mutta, Larry», huudahti tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena, »kuinka
olet sinä joutunut tähän laivaan? Miten olet täällä? Mitä tekemistä
sinulla on tämänkaltaisten joukossa?»
»Olen vanki», vastasi mies, »aivan kuten sinäkin. Luullakseni aiotaan
meistä vaatia lunnaita. He saivat minut kynsiinsä Friscossa. Iskivät
minut tainnuksiin ja raahasivat minut alukseensa lähtönsä edellisenä
iltana.»
»Minne he aikovat viedä meidät?» kysyi Barbara.
»En tiedä. Mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut heidän
keskusteluistaan, lienee heillä mielessä joku kaukainen saari syrjässä
vilkasliikkeisiltä kauppareiteiltä. Tyynellämerellä on tuhansia
sellaisia, joissa aluksia käy tuskin kertaa kymmenessä vuodessa.
Siellä he säilyttävät meitä, kunnes voivat lähteä laivallaan johonkin
sellaiseen paikkaan, josta pääsevät yhteyteen Yhdysvalloissa olevien
asiamiestensä kanssa. Kun lunnaat on näille asiamiehille maksettu,
palaavat he noutamaan meitä ja siirtävät meidät jollekulle toiselle
saarelle, josta ystävämme meidät löytävät, tai jättävät meidät sinne,
missä olemme, ja ilmaisevat olinpaikkamme niille, jotka suorittavat
lunnaat.»
Tyttö oli keskustelun aikana katsellut Divineä tarkkaavasti.
»He eivät ole voineet kohdella sinua varsin huonosti, Larry», hän
huomautti. »Sinä näytät olevan yhtä hyvässä asussa ja yhtä hyvässä
voinnissa kuin milloinkaan.»
Miehen kasvoille lehahtava heikko puna pani tytön hieman ihmettelemään,
mutta ei lainkaan herättänyt hänessä epäluuloja.
»Oh, ei», ehätti Divine vakuuttamaan, »he eivät ole kohdelleet minua
huonosti, ei millään tavoin — miksi he niin tekisivät? Jos kuolisin,
niin he eivät saa minusta lunnaita. Samoin on sinun laitasi, Barbara,
joten sinun ei mielestäni tarvitse ollenkaan pelätä tylyä kohtelua.»
»Toivon sinun olevan oikeassa, Larry», virkkoi Barbara, mutta hänen
toivoton ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut saavansa osakseen mitään
muuta kuin pahaa ollessaan _Halfmoonin_ päällikköjen ja miesten
kaltaisten olentojen vankina.
»Tuntuu niin merkilliseltä», hän jatkoi, »että sinä olet vankina
samalla aluksella. En jaksa sitä käsittää. Katsos, vain muutamia päiviä
sitten oli seurassamme eräs ystäväsi, joka toi kirjeen sinulta isälle —
kreivi de Cadenet.»
Taaskin levisi juoruava puna miehen poskille. Hän kiroili mielessään
huonoa itsehillintäkykyään. Tyttö saisi selville koko salaisuuden
puolen tunnin kuluessa, jollei hän olisi varovampi.
»He pakottivat minut tekemään sen», hän selitti, heilauttaen peukaloaan
laivuri Simmsin hytin suunnalle. »Kenties he juuri sitä varten
ottivat minut mukaansa. Kreivi de Cadenet on Theriere-niminen vintiö,
tämän aluksen toinen perämies. Hänet lähetettiin ottamaan selkoa
suunnitelmistanne: milloin oli aikomuksenne lähteä Honolulusta ja minne
päin. He ovat kaikki konnia ja roistoja. Jollen olisi totellut heidän
käskyään, niin he olisivat tappaneet minut.»
Tyttö ei lausunut mitään huomautuksia, mutta Divine näki hänen
kasvoistaan kuvastuvan halveksumisen.
»En aavistanut, että heillä oli tällaista mielessä, muutoin
olisin kuollut mieluummin kuin kirjoittanut», hän lisäsi kehnoksi
puolustuksekseen.
Tytön kasvot kävivät äkkiä hyvin murheellisiksi. Hän ajatteli
Billy Mallorya, joka oli kuollut koettaessaan pelastaa häntä. Kun
hän mielessään vertaili Mallorya ja Divineä, ei tulos ollut kovin
imarteleva viimemainitulle herrasmiehelle.
»He tappoivat Billy-paran», sanoi Barbara vihdoin. »Hän yritti suojella
minua.»
Silloin Divine oivalsi, mitä uraa hänen ajatuksensa olivat
kulkeneet. Hän koetti etsiä jonkunlaista puolustusta teolleen, mutta
ymmärtäessään, kuinka paljoa raukkamaisempi ja petollisempi se oli kuin
tyttö edes aavistikaan, hän käsitti, kuinka turhaa hänen oli yrittää
lievennellä sen kehnoutta. Hänelle selvisi, että hänen loppujen lopuksi
olisi pakko turvautua väkivaltaan tai uhkauksiin voittaakseen Barbaran
käden.
»Billyn olisi ollut parasta alistua välttämättömään, kuten minäkin
tein», huomautti hän. »Elävänä voin minä nyt auttaa sinua. Jos olisin
kuollut, en olisi voinut estää heitä toteuttamasta aikeitaan sen
enempää kuin Billykään voi enkä olisi nyt ollut täällä sinua tukemassa
samoin kuin hänkään ei ole. Mielestäni ei hänen tekonsa hyödyttänyt
sinua kovinkaan paljoa, niin uljas kuin se olikin.»
»Muisto siitä ja hänestä tukee minua aina», vastasi Barbara tyynesti.
»Se auttaa minua uljaasti kestämään kaikki, mitä minua kohdanneekaan,
ja kun aika tulee, kuolemaan uljaasti, sillä muistan aina, että
toisella puolella odottaa minua uskollinen, urhea sydän.»
Mies oli vaiti.
Hetkisen kuluttua puhkesi tyttö uudelleen puhumaan.
»Haluaisin mieluummin olla yksin, Larry. Olen hyvin suruissani ja
hermostunut. Kenties saisin nyt unta.»
Divine kumarsi, kääntyi ja poistui hytistä.
Viikkokausia _Halfmoon_ purjehti jatkuvasti samaan suuntaan, hieman
etelän puolelle lännestä. Aluksella olevien henkilöiden keskinäisissä
suhteissa ei tapahtunut minkäänlaisia olennaisia muutoksia.
Huomatessaan, ettei häntä vaivattu, suostui Barbara Harding vihdoin
Divinen uudistettuihin rukouksiin — yksinäisyys ja pelko olivat
pakottaneet hänet seurustelemaan tämän miehen kanssa — ja näyttäytyi
usein kannella päiväsaikaan.
Siellä hän eräänä iltapäivänä joutui vastakkain Therieren kanssa
ensimmäisen kerran senjälkeen, kun hänet oli ryöstetty. Perämies nosti
hattuaan nöyrän kohteliaasti; mutta tyttö vastasi jälleentuntemista
odottavaan katseeseen kylmällä, ilmeettömällä tuijotuksella, joka
suuntautui hänen lävitseen ja ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut
pelkkää ilmaa.
Miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän jatkoi hetkisen matkaansa,
ikäänkuin olisi sopeutunut Barbaran torjuvaan käyttäytymiseen; mutta
astuttuaan askeleen tai pari hän äkkiä pyörähti ympäri ja meni tytön
eteen.
»Mademoiselle Harding», hän lausui kunnioittavasti, »en voi moittia
teitä niistä epäluottamuksen tunteista, joita teillä täytyy olla minua
kohtaan; mutta oikeuden nimessä pitäisi teidän mielestäni kuulla minua,
ennen kuin langetatte lopullisen tuomionne.»
»En voi kuvitella», vastasi Barbara kylmästi, »mitä voitte esittää
puolustukseksenne.»
»Työnantajani ovat pettäneet minua perinpohjaisesti», alkoi
Theriere, ehättäen käyttämään hyväkseen tytön vastaukseen sisältyvää
äänetöntä lupaa. »Minun annettiin ymmärtää, että koko temppu oli
vain leikillinen kepponen, jonka herra Divine aikoi tehdä vanhoille
ystävilleen Hardingeille ja näiden vieraille. Sitä ennen kuin he
rikkoivat _Lotuksen_ hylyn ja jättivät sen oman onnensa nojaan keskelle
valtamerta, ei minulla ollut aavistustakaan, että mitään muuta oli
mielessä, vaikka minusta jo ennen sitäkin tapausta tuntui, että asia
ajettiin jokseenkin pitkälle pilaksi.
— Minulle selitettiin», hän jatkoi, »teidän ennen lähtöään toivoneen,
että joutuisitte johonkin todella jännittävään seikkailuun — että
teitä kyllästytti kahdennenkymmenennen sataluvun unelias elämä —
harmittelitte romantiikan katoamista meriltä.
— Herra Divine, sanottiin minulle, oli hyvin varakas nuori mies, jonka
kanssa te olitte kihloissa ja joka saattoi helposti uhrata tähän meidän
muka suoritettavaamme, tavattomaan pilaan tarvittavat suuret kulungit.
Minusta ei ollut millään tavoin paha olla siinä mukana, erittäinkin
kun en tiennyt mitään retken oletetustakaan tarkoituksesta, ennen kuin
juuri Honoluluun saapuessamme. Sitä ennen oli minulle uskoteltu, että
herra Divine aikoi vain huvikseen pistäytyä Tyynenmeren eteläosissa.
— Kuten näette, mademoiselle, on minua petetty yhtä pahasti kuin
teitäkin. Ettekö salli minun sovittaa erehdystäni olemalla ystävänne?
Vakuutan teille, että tarvitsette ystävää keskellä laivantäyteistä
roistojoukkoa.»
»Ketä minun on uskottava?» huudahti tyttö. »Herra Divine väittää, että
myöskin hänet on pakotettu mukaan tähän puuhaan, mutta kuoleman uhalla
eikä petoksella.»
Therieren kasvot saivat kaunopuheisen, pisteliään epäilevän ilmeen.
»Entä se suosituskirje, jonka toin herra Divineltä isällenne?» kysyi
hän.
»Hän kertoi, että hänet revolverin suu otsallaan pakotettiin
kirjoittamaan se», vastasi tyttö.
»Tulkaa mukaan, mademoiselle Harding!» pyysi perämies. »Luulenpa
voivani sanoa teille, ettei herra Divine ole niin pahoissa väleissä
kapteeni Simmsin kanssa kuin hän olisi, jos hänen kertomansa juttu
olisi tosi.»
Niin sanoen hän alkoi kävellä päällystön hytteihin vieville portaille.
Niiden yläpäässä jäi Barbara Harding empimään.
»Älkää pelätkö, mademoiselle!» rauhoitti Theriere häntä. »Muistakaa,
että olen ystävänne ja että vain pyrin todistamaan sen täysin
tyydyttävästi. Teidän on itsenne tähden mahdollisimman pian otettava
selkoa, ketkä tällä laivalla ovat ystäviänne, ketkä vihollisianne.»
»No niin», virkkoi tyttö. »En saata olla yhtään pahemmassa vaarassa
täällä toisessa paikassa kuin toisessakaan.»
Theriere opasti hänet suoraan omaan hyttiinsä, kohottaen etusormeaan
varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. He astuivat pieneen komeroon
äänettömästi kuin varkaat. Sitten Theriere kääntyi sulkemaan ovea,
kiertäen sen meluttomasti lukkoon.
Barbara tarkkaili häntä; tytön sydän sykki rajusti pelosta ja
epäilyksistä.
»Tännepäin!» kuiskasi Theriere, viitaten vuodettaan kohti. »Minusta
on edullista tietää, mitä tämän väliseinän takana puuhaillaan.
Päänalusen kohdalta, noin jalan verran sen yläpuolelta löydätte pienen,
pyöreän reiän. Painakaa korvanne sitä vasten ja kuunnelkaa! Divine on
luullakseni parhaillaan siellä.»
Vaikka tyttö olikin vielä säikähdyksissään ja pelkäsi miehen aikeita,
noudatti hän kuitenkin kehoitusta.
Aluksi hän ei erottanut väliseinän takaa mitään muuta kuin sekavaa
äänten sorinaa ja lasin kilahduksen, ikäänkuin pullon kaula olisi
sattunut pikarin reunaan.
Hetkisen hän pysyi hiljaa ja jännittyneenä, korva painettuna pientä
aukkoa vasten. Sitten hän kuuli selvästi laivuri Simmsin äänen.
»Sanon teille, mies», puhui tämä, »ettei mitenkään muutoin voinut
menetellä ja että minua kiusaa hemmetisti kuunneltuani pitkin matkaa
teidän moittivan minua siitä, että muka hoidan virheellisesti tätä
pikku hommaa.»
»En minä moiti, Simms», vastasi toinen, jonka tyttö heti äänestä
tunsi Divineksi, '»vaikka minusta oli erehdys tehdä _Lotus_ hylyksi
sillä tavoin kuin te teitte. Emmehän sinä ilmoisna ikinä voi palata
sivistyneeseen maailmaan, jos se alus tuhoutuu. Jos sitä olisi
vahingoitettu vain vähän ja sillä tavoin, että he olisivat saaneet sen
korjatuksi, niin sekin viivytys olisi antanut meille kylliksi etumatkaa
päästäksemme turvaan. Ja kun neiti Harding mentyämme avioliittoon
olisi reippaana ja terveenä palautettu isälleen, niin olisivat he
niin ilostuneet jälleennäkemisestä, että isä olisi helposti saatu
taivutetuksi antamaan asian painua.
— Sitten vielä yksi seikka; te aiotte vaatia lunnaita sekä neiti
Hardingista että minusta näytelläksemme johdonmukaisesti, että myöskin
minut oli ryöstetty. Miten voitte sen tehdä, jos herra Harding
kuolee? Ja voitteko hetkeäkään epäillä, ettei neiti Harding säästä
minkäänlaisia uhrauksia saadakseen syylliset vastaamaan teoistaan, jos
hänen isälleen tai tämän vieraille tapahtuu mitään pahaa?»
Tyttö irtautui väliseinästä kasvot kalpeina ja vääntyneinä. Hän nousi
pystyyn ja katsoi Theriereä silmiin.
»Olen kuullut kylliksi; kiitos, herra Theriere.»
»Oletteko siis varma, että olen ystävänne?» kysyi mies.
»Olen varma siitä, että Divine ei ole», vastasi Barbara vältellen ja
otti askeleen ovea kohti.
Theriere seisoi paikallaan silmäillen häntä. Hän oli ehdottomasti
viehättävä. Theriere ei voinut muistaa koskaan nähneensä kauniimpaa
tyttöä. Miehen valtasi voimakas halu sulkea hänet syliinsä.
Theriere ei ollut monesti koettanutkaan hillitä himojaan. Hänen tapana
oli ollut ottaa mitä halusi — väkisin, jos se kävi tarpeelliseksi.
Hän astui Barbara Hardingiin päin. Hänen silmissään välähti liekki,
jota tyttö ei ennen ollut niissä nähnyt, ja Barbara tavoitti nopeasti
ovenripaa.
Theriere oli aivan hänen lähellään, mutta äkkiä hän sitten
hillitsi itsensä, sillä hänen mieleensä muistui kylmästi harkittu
suunnitelmansa, joka perustui siihen tytön isoisävainajan
jälkisäädöksen pykälään, että sen miehen, joka jakoi tytön kanssa
perinnön, tuli saavuttaa sekä hänen itsensä että hänen isänsä
hyväksyminen.
Hänen kannatti odottaa aikaansa ja näytellä ensiksi ritarillista
suojelijaa ja vasta sitten yrittää rakastajan osaa.
Barbara oli hänen lähestyessään puolittain säikähtyneenä kääntynyt
häneen päin — epäillen hänen aikomuksiaan.
»Suokaa anteeksi, neiti Harding», sanoi hän; »ovi on lukittu —
sallikaa minun avata se teille.» Hän teki sen perin kohteliaasti,
heilauttaen oven selkosen selälleen, että tyttö pääsi, ulos. »Pelkäsin
keskeytystä», jatkoi hän sitten selittääkseen oven lukossaoloa.
Äänettöminä he palasivat kannelle. Saatuaan äkillisen intohimoisen
puuskansa hillityksi hallitsi Theriere jälleen täydellisesti ulkoista
olemustaan ja oli taaskin valmis pelaamaan kylmää, harkittua peliä ja
odottamaan, kuten oli päättänyt tehdä.
Osana hänen suunnitelmastaan oli tavata neiti Hardingia juuri parhaiksi
usein ollakseen varma siitä, että hän pysyisi alituisesti tytön
mielessä; mutta ei niin tiheästi, että saattoi tuntua siltä, että hän
tuppautui tytön seuraan. Hän oletti' aivan oikein, että Barbara antaisi
kohteliaalle huolehtimiselle mukavuudestaan ja turvallisuudestaan
silloisissa vaikeissa ahdinko-oloissa suuremman arvon kuin
tungettelevalle seurustelulle, jonka seurauksena saattaisi olla, että
Theriere osoittaisi ihailuaan liian avoimesti.
Ja siksi hän nosti hattuaan ja poistui tytön luota ensin vain
pyydettyään Barbaraa aina kääntymään hänen puoleensa milloin hän voisi
olla avuksi.
Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai
kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen,
että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja
hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin
melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän
rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.
Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa
todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen
kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen
sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?
Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se
tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.
Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni
Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat
hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei
senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen
häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja
kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta
lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.
Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet,
sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys
häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että
tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen
luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä
mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!
Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka
jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja
heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara
ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen
samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen
silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei
kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka
kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin
kasvoihin.
Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies
äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.
»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen
huuliltaan.
Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti
uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.
»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen
silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.