Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti
myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka
se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen
kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.
Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut
äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin
Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä
_Halfmoonin_ ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti
kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan
päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.
Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut
heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman
tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko
viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin _Halfmoonin_ toinen
perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen
tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään
osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän
tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.
Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa
näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän
myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden
kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa
sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti
muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan
perämiestoveriaan.
Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa
selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren
mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa
seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä
odottavasta tehtävästä.
Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen
mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena
piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista
suuresti.
Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin
petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat
kolminkertaisiksi.
Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa
»Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat
kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.
Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset
hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja
Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin
ihastuneita.
Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa
miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi
Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.
Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön
jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla
kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen
savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.
Heti muutettiin _Halfmoonin_ suunta melkein suoraan luoteiseen, niin
että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan
höyrylaivan kulkureitille.
Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti
voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin
lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen.
Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun
tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut
siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin
huvipursi _Lotus_.
Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen
hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän
tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen
kun _Halfmoon_ oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot
paljaina, huomasi sen _Lotuksen_ tähystäjä.
»Purjealus paikallaan länsilounaassa», hän huusi. »Mastossa hätälippu!»
Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen
esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä
pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.
Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja
kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.
»Voitteko saada siitä selvää?» kysyi omistaja.
•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa,
on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on
hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä,
sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan
suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä,
ja autamme heitä, jos voimme.»
»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän
hyväkseen!»
Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan
saamiansa laihoja tietoja.
»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se
ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo
sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta
herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa
vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan
ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»
»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja»,
tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta
kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä
— hautaustoimitsijaa ja pappia.»
»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin,
etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat
meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»
Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä
häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.
»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa.
Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.
Ja totisesti, kun _Lotuksen_ omistaja sai kuunariprikin jälleen
kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua
kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka
oli _Halfmoonin_ kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti
öljyistä riepukimppua rautapadassa.
►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on
vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen
sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin
kanssa.
»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin
tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt
panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille
määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos
kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»
»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä
ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin
tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»
»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding.
»Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti
pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja
että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»
»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi
laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä
pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin
todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa
muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata
päätään etukäteen.»
Sikäli kuin _Lotuksella_ saatettiin arvata, olivat _Halfmoonin_
päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita
alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta
kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli
hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies
Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat
hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.
Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne,
sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti
uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää
kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen
rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän
_Lotuksen_ matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja
apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä
kumppaneitaan.
Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella
Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän
tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen
heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he
silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.
»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina
ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja
saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»
»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä,
perämies.»
Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin
hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona.
Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan
vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti
saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen
kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa,
niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi.
Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi
suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli
täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea
Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme
panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.
Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä
tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta _Lotus_ voitaisiin vallata
joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman
huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos
Theriere tunnettaisiin _Lotukselle_ mentäessä, jolloin heitä kaikkia
alettaisiin heti epäillä.
He tiesivät varsin hyvin, että _Lotuksen_ kaltaisessa huvipurressa
oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä
vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä,
ja todennäköisesti se onnistuisikin.
Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara
Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin
hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan
epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin
komean näköinen.
Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana,
kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle
syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä
ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin
unohtunut häväistysjuttu.
Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut
oman kuolemantuomionsa.
Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut
vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi
_Lotuksen_ kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.
»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta',
Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen,
ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää
parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä
tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä
niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä
lähempänä laivastamme.»
»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.
»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni.
»Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin
dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa.
Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai
ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta,
vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa —
minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten
kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä
murhamiehiä, sir?»
»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris»,
vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella
tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme
tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä
alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»
»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.
»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.
_Halfmoonin_ päällystö ja miehet parveilivat _Lotuksen_ kupeita myöten
kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.
»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy
Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen
yli ja nousi kannelle.
»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.
»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy.
»Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan
ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit
heistä, muistanet.»
»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin
tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin
sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»
»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla
on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»
»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.
»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että
sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»
»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä»,
huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina,
ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»
»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten
rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.
»St! Joku voi kuulla sanasi.»
»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman
tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole
siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka
auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan
puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin —
hyvä Jumala, mitä tuo on?»
»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He
ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»
Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra
Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan _Lotuksen_ miehistöä,
temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen
kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.
»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä
vahingoiteta.»
»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa
mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»
Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa
siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva
kauhistunut tyttö.
Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia.
Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin
takana.
Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa
tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut
olla kukaan muu kuin Barbara Harding.
Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä
hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen
tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa
tarkoituksen eikä puhuisi totta.
»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän
uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?
»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon
huudahdus. »Keneksi te —»
»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä
tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä
olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»
Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.
Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen
käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.
_Lotuksen_ miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia
heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa
elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka
vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi
liipaisinta.
Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan
miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja
ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat
sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan
kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa
kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa»
ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen
taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.
Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta
ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli
ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden
jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa
venekunnassa.
Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli
suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli
säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut
Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä
olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä
joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory
oli kunnianmies.
Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli
Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut
puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi
samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle
sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen
potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton
suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.
Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt
yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään
musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin,
päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme
kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti
kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!
Tyttö, joka kauhun lamauttamana oli painautunut kaidetankoa vasten,
näki puolustajansa hoippuvan taaksepäin ja olevan vaipumaisillaan
kannelle. Sitten Mallory teki uljaan, epätoivoisen hyökkäyksen
kyyristyen eteenpäin ikäänkuin tuskan kouristamana ja koettaen päästä
käsiksi edessään olevaan raakalaiseen.
Taaskin alkoi sakilainen mukiloida uhriansa, antaen hänelle nopeita,
rajuja sivalluksia leukaan, niin että Malloryn pää heilahteli puolelta
toiselle, ja sitten uudelleen petomaisen iskun vatsaan.
Mutta itsepäisesti kuin verikoira ponnisteli Mallory saadakseen kiinni
vihollisestaan, ja vihdoin hänen, Byrnen kaikista tempuista huolimatta,
onnistui tarttua sakilaiseen ja kiskoa tämä kannelle.
Miehet kierivät ja myllersivät, Byrne purren, sohien ja potkien,
samalla kun Mallory pinnisti kaikki nopeasti vähenevät voimansa
saadakseen sormensa vastustajansa kurkkuun.
Mutta sakilaisen hirvittävät kolhaisut nujersivat hänet vihdoin,
ja kun Byrne tunsi toisen ponnistusten heikkenevän, kiskaisi hän
itsensä osittain irti, nousi toisen kätensä varaan ja löi nyt melkein
tiedottoman vihollisensa kasvoihin puolikymmentä kauheata iskua.
Kirkaisten kääntyi Barbara Harding poispäin kammottavasta näystä, kun
Billy Malloryn veriset ja pöhöttyneet silmät muljahtivat ylöspäin ja
sulkeutuivat samalla kun sakilainen sysäsi hervottoman ruumiin raa’asti
luotaan. Tytön muistiin välähti Malloryn äskeinen vakuutus, jota hän
silloin oli pitänyt vain rakastuneen miehen tyhjänä turhamaisena
kerskauksena: Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja
olisin iloinen, jos saisin sen tehdä!»
»Poika-raukka! Kuinka pian hän saikaan siihen tilaisuuden ja kuinka
kamalan!» valitti tyttö.
Sitten laskeutui käsi tylysti hänen käsivarrelleen.
»Vielä tässä!» kiljaisi karkea ääni hänen korvaansa. »Mitä uikutatte ja
töllistelette?» Samalla häntä raa’asti tempaistiin portaita päin.
Vaistomaisesti tyttö piti vastaan, mutta silloin sakilainen uskollisena
kasvatukselleen, uskollisena itselleen väännälsi hänen kättään, mikä
puristi tuskaisen parahduksen hänen kalpeilta huuliltaan.
»No, alkakaa laputtaa sitten», ärjäisi Billy Byrne, »ja jättäkää
silleen nuo apinanmetkut! Muuten kierrän evänne kokonaan irti.»
Kiroten syöksähti Anthony Harding eteenpäin suojellakseen tytärtään,
mutta isku Wardin pistoolinnupista kaatoi hänet tajuttomaksi kannelle.
»Ole maltillinen, Byrne!» karjaisi laivuri Simms. »Ei ole mitään syytä
vahingoittaa letukkaa — ruumis olisi meille tyyten arvoton.»
Mykkänä kauhusta antoi tyttö nyt taluttaa itsensä alakannelle. Ripeästi
hänet laskettiin odottavaan veneeseen.
Sitten laivuri Simms komensi Wardin tarkastamaan purtta ja ottamaan
pois kaikki ampuma-aseet. Senjälkeen hänen oli purjehdittava aluksella,
johon jätettiin sen oma miehistö puolenkymmenen _Halfmoonin_ aseistetun
hirtehisen vartioimana.
Saatuaan kaiken tämän järjestykseen palasi Simms _Halfmooniin_, vieden
mukanaan tytön ja loput omasta miehistöstään sekä lisäksi kuusi
_Lotuksen_ miestä toimimaan kuunariprikissä niiden sijalla, jotka oli
jätetty huvipurren valtauspäällystöksi.
Kuunariprikin purjeet olivat pian ylhäällä ja oikeassa asennossa ja
puolen tunnin kuluttua se kiiti vinhaa vauhtia etelää kohti _Lotuksen_
seuraamana. Tähän suuntaan jatkettiin matkaa neljäkymmentäkahdeksan
tuntia; sitten oli Simms varma siitä, että oltiin kaukana valtameren
säännöllisistä kulkureiteistä.
Koko tämän ajan oli Barbara Hardingia pidetty kannen alla pieneen,
siivottomaan hyttiin suljettuna. Hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin
ison neekerin; tämä toi kolmasti päivässä hänelle ruokaa, jonka hän
aina palautti melkein koskemattomana.
Nyt _Halfmoon_ käännettiin vastatuuleen ja jätettiin siihen seisomaan
lepattavin purjein. Laivuri Simms palasi _Lotukseen_ mukanaan kaksi
päivää sitten kuunariprikiin tuomansa kuusi purren miestä ja yhtä monta
omaansa.
_Lotukselle_ saavuttua pantiin uudet tulokkaat ja siellä jo ennestään
olleet työhön.
Purren peräsin irroitettiin ja pudotettiin mereen; tulet sammutettiin;
koneita kolhittiin moukareilla, kunnes ne olivat melkein pelkkää romua.
Ei saanut jäädä mitään mahdollisuuksia ajaa pian takaa _Halfmoonia_ tai
ottaa selvää sen määräpaikasta. Vieläpä purressa olleet kivihiiletkin
syydettiin kaikki veteen.
Aluksen ylimääräiset mastot ja varapurjeet saivat seurata hiiliä ja
peräsintä, joten se, laivuri Simmsin ja ensimmäisen perämiehen Wardin
poistuttua kaikkine miehineen, ei ollut juuri muuta kuin ajelehtiva
hylky, jossa olivat Harding, hänen vieraansa ja sen miehistö.
Hyttinsä ikkunasta oli Barbara Harding nähnyt, kuinka hänen isänsä
huvipurtta hillittömästi turmeltiin. Kun se oli tehty ja kuunariprikin
miehistö palannut alukseensa, tunsi hän laivan liikkeet, kun se lähti
jälleen matkalle.
Pian jäi _Lotus_ taaksepäin hänen pienen ikkunansa näköpiirin
ulkopuolelle. Toivottomuudesta ja kauhusta valittaen vaipui hän
pitkäkseen kovalle vuoteelle, joka täytti hänen vankikoppinsa töisen
pään. Hänen isänsä oli jätetty kohtalonsa varaan.
Äkkiä hän heräsi siihen, että hänen hyttinsä ovea avattiin. Kun
hän hypähti pystyyn valmiina puolustautumaan uutta vaaraa vastaan,
jonka hän luuli itseään uhkaavan, menivät hänen silmänsä levälleen
hämmästyksestä tuijottaessaan mieheen, joka seisoi oviaukossa.
»_Sinä_!» hän huudahti.