Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan
tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen
muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.
Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä
kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.
— Jo on tämä Friscon pomppa ylettömän tuimaa! — ajatteli Billy.
Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin
pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti
nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan
alas.
Billy sulki silmänsä. Yhä se ilkeä tunne.
Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen,
ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa
tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.
Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä
makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä
huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.
Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti
edestakaisin.
Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään
huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt
käsittänyt ollenkaan.
Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi
lampun heiluvan niinkuin ennenkin.
Varovasti luisui hän makuulaverilta lattialle. Hän pysyi vaivoin
jaloillaan, mutta se saattoi kuitenkin olla vain viinaksien vika.
Viimein hän tavoitti kiinni pöydän laidasta tuekseen ja kurkotti toisen
kätensä lamppuun.
Ei ollut enää epäilemistä. Lamppu nytkähteli edestakaisin kuin ison
kellon kolkkare.
Missä hän olikaan? Billy etsi ikkunaa. Hän näki huoneen toisella
puolella muutamia pieniä ympyriäisiä lasipeitteisiä reikiä lähellä
matalan katon rajaa. Vain uskaltautumalla satutuksen vaaraan hän sai
ryömityksi tuollaisen valoaukon ääreen.
Ojentuessaan katsomaan ulos hän tyrmistyi silmiensä eteen avautuvasta
näystä. Niin kauas kuin katse kantoi levisi aaltoileva ulappa.
Silloin hän tajusi mitä hänelle oli tapahtunut.
»Ja minä kun aioin huiputtaa sitä jehua!» jupisi hän avuttomassa
ällistyksessään. »Minun piti veijata häntä, ja katsos mitä se otti ja
teki minulle!»
Samassa tulvahti ylhäältä valovirta, kun luukku kohotettiin, ja Billy
näki kookkaan miehen raajojen ilmestyvän tikkaille. Kun tulija pääsi
lattialle ja kääntyi katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Billyn
katseen, ja jälkimmäinen tunsi hänet edellisen illan kestitsijäksi.
»No, junkkari, kuinkas jaksellaan?» kysyi vieras.
»Näppäränlainen jetku», huomautti Billy.
»Mitä tarkoitat?» tivasi toinen rypistäen kulmiaan.
»Noh, noh», sanoi Billy, »tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä
olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua
kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja
minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»
Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut
käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli
varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja
hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.
Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin
kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen
kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi
herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.
Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen
tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin.
Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin
ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä
yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen
nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta
kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa
pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin
heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä
surkea olento kuin viheliäinen piski.
Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa
Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi
jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen
rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.
Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen
tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa
paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin
edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja
lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja
naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina,
kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta
Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja
ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja
— ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa
siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä
henkensä uhallakin.
Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt
haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.
Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä
sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo
löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä
oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta
hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen
syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja
samalla luopumaan varovaisuudesta.
»Pamppua sinä tarvitset», ärjyi perämies, astuen Billyyn päin, »ja
oikein kelpo tavalla. Se auttaa sinua muistamaan, että olet vain pelkkä
lokainen maakrapu ja että sinun on parempiesi läheisyydessä...»
Se, miten Billyn olisi pitänyt käyttäytyä parempiensa läheisyydessä,
jäi kuolleena syntyneeksi ajatukseksi perämiehen mielikuvitukseen sen
johdosta, mitä Billy todella teki paremmalleen, kun tämä arvonherra
äkkiä suuntasi rajun iskun sakilaisen kasvoihin.
Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten,
raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut
todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti
tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt
niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi,
kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne
iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta
ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan
vastustajansa alempiin kylkiluihin.
Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin
vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain
lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi
miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen
pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.
Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita
myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään
viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen
kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.
Vielä hetkinen, ja murhatyö olisi ollut täydellinen.
»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan
huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan,
Billyä takaraivoon.
Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän
olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.
Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi
häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän
oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa
merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.
Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät
rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat
muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja
vertavuotavaksi lihaläjäksi.
»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa.
»Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi
kerralla häntä puhuttelee.»
Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia,
ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen
ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento
— olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei
ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään
muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta
rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.
Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy
nilkutteli _Halfmoonin_ kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta
laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa
shanghaijattu miehistön jäsen.
Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan
kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko
siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen
laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä
Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei
siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.
He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan
koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa
aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta,
jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet
toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.
Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan
löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin
suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja
vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn
merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa
ruumiillisessa kunnossa.
Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen
elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden
vaikutus.
Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle
tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten
verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen
kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat
olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen
elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta
saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin
jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän
toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand
Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.
Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän
yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä
oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja
pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen
antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»
Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta,
että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen
kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita
kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen
johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä
_Halfmoonilla_ siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen
Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä
olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa
yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.
Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun
hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin
henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan
kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista
kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi
mieskohtaiseksi kamppailuksi.
Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta
laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista
merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen
todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen
sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta
lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä,
joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.
Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan
vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli
aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei
ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.
Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan.
Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi
riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen
taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja
auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia
laakereja.
Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen
kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat
järkähtämättä hänen olla rauhassa.
Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle
juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana
näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä
työstä ja huvittelusta.
Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se
oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että
mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut
kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen
vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä
selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi —
herrasmieheksi.
Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen
sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään
kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka
oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia.
Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate
härästä.
Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain
yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista
heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja
miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.
Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut
hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän
lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään
miehekkyyden tunnusmerkki.
Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman
siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä
aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.
Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla»
saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin _Halfmoonissa_, ja häntä
kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut
tosimiesten seuraan.
Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin
hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean
näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen
ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden
tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota
häntä olentona, johon ei voinut luottaa.
Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi
riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä
osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon,
toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen
»merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti
pukenut sanoihin.
Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui
kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta
keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä
oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin
jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu
Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.
Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että
_Halfmoonin_ purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken
oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia
myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku
toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten
saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.
Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta
kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy
itse. Niinpä _Halfmoon_ saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin
sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä
kukaan muu kuin _Halfmoonin_ päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut
viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.