Billy Byrne oli Chicagon suuren Länsipuolen katujen ja kujien tuote.
Halstedilta Robeylle ja Grand Avenuelta Lake Streetille oli
tuskin ainoatakaan kapakkatarjoilijaa, jota Billy ei tuntenut
ristimänimeltään. Ja heidän lukumääräänsä verraten, joka on melkoista
vähäisempi, hän tunsi passipoliisit ja etsivät yhtä hyvin — joskaan ei
niin mieluisalta kannalta.
Hänen lastentarhakasvatuksensa oli alkanut erään ruokalan takakujassa.
Siellä oli vanhempien poikien ja miesten tapana tulla koolle silloin
kun heillä ei ollut muuta hommanaan. Kun Bridewellin pakkotyölaitos oli
ainoa paikka, jossa he konsaan työskentelivät kahta peräkkäistä päivää
enemmän, kykenivät he melkoisesti luovuttamaan aikaa koollaoloon.
He olivat taskuvarkaita ja tiirikkamiehiä, valmiita ja kehittymässä.
Kaikki olivat sakilaisia, kerkeitä ahdistamaan ensimmäistä ohikulkevaa
naista tai haastamaan riitaa minkä hyvänsä vieraan kanssa, joka ei
näyttänyt liian vantteralta.
Öisin he harjoittivat todellisia ammattejaan, päivisin istuskelivat
ruokalan takakujassa ja joivat olutta lommoisesta peltikannusta.
Ei ollut vaikea ratkaista, kenen oli viitsittävä vaivautua viemään
tyhjä kannu kadun poikki kapakkaan ja tuomaan se täysinäisenä takaisin,
kun saapuvilla oli naapuriston ihailevia ja kateellisia pikkupoikia,
jotka silmät suurina ja innosta värähdellen värjöttivät näiden
lapsuudénsankariensa lähettyvillä.
Kuusivuotiaana lennätteli Billy Byrne tämän jalon joukkueen sarkkaa,
samalla poimien elämäntuntemuksensa muruja ja kasvatuksensa alkeita.
Hänen ylpeytenään oli tietoisuus, että hän oli »Eddie» Welshin tuttavia
ja että hän oli omin korvin kuullut »Eddien» kertovan sakille, kuinka
hän puhdisti erään miekkosen West Lake Streetillä viidenkymmenen metrin
päässä kahdeksannenkolmatta piirin poliisiasemalta.
Lastentarhakautta kesti Billyn kymmenenteen ikävuoteen. Sitten hän
alkoi napata messinkihanoja tyhjillään olevista rakennuksista ja myydä
niitä eräälle salaajalle, joka piti viinikauppaa Lincoln Streetillä,
Kinzien lähellä.
Tältä mieheltä hän sai vihjauksen, joka korotti hänet korkeampiin
asioihin, niin että hän kahdentoista iässä rosvosi tavaravaunuja Kinzie
Streetin ratapihalla. Samoihin aikoihin hän alkoi tuntea mielihyvää
lähimmäisensä leukapielen joutumisesta kosketuksiin nyrkkinsä kanssa.
Hänellä oli ollut poikamaisia nahistelujaan toveriensa kanssa tuolloin
tällöin koko muistinsa aikana; mutta ensimmäinen oikea tappelu tapahtui
hänen täytettyään kaksitoista. Hän joutui sanaharkkaan entisen
kumppaninsa kanssa jonkin tavaravaunusaaliin rahallisten tuloksien
jaosta.
Joukkue oli kokonaisuudessaan saapuvilla, ja sanojen piankin
syrjäytyessä iskujen tieltä, niinkuin niille helposti käy muutamissa
Länsipuolen osissa, muodostivat miehet ja pojat jonkunlaisen kehän
kiistaajien ympärille.
Ottelu oli pitkällinen. Nuo kaksi kierivät kujan tomussa aivan yhtä
usein kuin olivat jalkeilla vaihtamassa iskuja.
Heidän menetelmissään ei ollut mitään rehtiä peliä tai säällisyyttä
taikka järjestelmällistä. He sohivat ja purivat ja reutoivat. He
käyttivät polvia ja kyynäspäitä ja jalkoja, ja jollei Billy Byrnen
hyppysiin olisi kestävyyden huippuhetkenä osunut parahiksi tiilikiven
kappale, niin hän olisi sortunut nöyryyttävään häviöön. Näin ollen
kellistyikin toinen poika, ja viikon ajan oleili Billy erään sakilaisen
kätkössä odotellen tietoa sairaalasta.
Kun tuli sana, että potilas jäisi eloon, tunsi Billy suunnattoman
taakan kohoavan hartioiltaan, sillä hän pelkäsi pidätystä ja joutumista
lain kouriin, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut ivaamaan
ja vihaamaan. Tosin hän täten menetti sen arvovallan, joka olisi
luonnollisesti tullut hänen osalleen; jos häntä olisi voitu osoitella
»poikana, joka nitisti Sheehanin» mutta ei ruusua piikitöntä, ja Billy
vain huokasi ja ilmestyi esille väliaikaisesta yksinäisyydestään.
Se tappelu sai Billyn ajattelemaan, ja sen henkisen toiminnan tuloksena
oli päätös oppia käsittelemään kintaitansa tieteellisesti — Länsipuolen
asujaimilla ei ole käsiä; luonto on heidät varustanut kintailla ja
näpeillä. Muutamilla on käpälät ja evät.
Useaan vuoteen ei hänellä ollut tilaisuutta uuden unelmansa
toteuttamiseen; mutta hänen ollessaan seitsemäntoista korvilla
muuan naapurinpoika ihmetytti pikku maailmaansa äkkiä kehittymällä
tuntemattomasta kuorma-ajurista paikallisesti kuuluisaksi keveänsarjan
edustajaksi.
Tätä nuorta miestä ei ollut koskaan otettu sakiin, hänen
vaakunakilpeänsä kun tahrasi vakinaisen työpaikan maine. Billy ei ollut
senvuoksi tiennyt mitään naapurinsa saamasta nyrkkeilyopetuksesta eikä
hänen harjoittelustaan kaupungilla Larry Hilmoren voimistelulaitoksessa.
Mutta vaikka uusi keveänsarjan mies olikin sakin lumotulle piirille
outo, tunsi hänet Billy jokseenkin hyvin heidän kotoisten takapihainsa
likeisyyden johdosta, ja nyrkkeilyllisen menestyksen sädekehän
kirkastaessa nuorta miestä ei siis Billy siekaillut paistatella itseään
hänen kunniansa heijastavassa loisteessa.
Hän tapasi uutta sankariaan paljonkin pitkin koko seuraavaa talvea,
saatellen häntä moneen nujakkaan, ja eräänä ihanana kertana hän sai
lavalla istuutua tulevan mestarin nurkkaukseen. Nyrkkeilijän ollessa
kiertomatkalla Billy yhä kurkkaili. Hilmoren harjoittelupaikalla,
juosten välillä asioilla ja toimittaen satunnaisia tehtäviä, ja melkein
vaistomaisesti hän sai nyrkkeilytietoutta ja kisahenkeä tämän urheilun
tieteellisen puolen alkeiden ja hienompien temppujen ohella.
Sitten hänen kunnianhimonsa muuttui. Hän oli varemmin havitellut
revolverimiehen mainetta; nyt hän päätti sukeutua nyrkkeilijäksi. Mutta
vanha saki tapasi häntä vielä paljon, ja hän oli tuttu maleksija Grand
Avenuen ja Lake Streetin kapakkapiirissä.
Tähän aikaan Billy löi laimin Kinzie Streetin tavaravaunut osittain
syystä, että hän tunsi kelpaavansa parempiarvoiseen puuhaan ja
myöskin sen johdosta, että rautatieyhtiö oli lisännyt ratapihojen
vahtimiehistön kaksinkertaiseksi. Mutta toisinaan hän tunsi vanhaa
jännityksen ja seikkailun kaipuuta.
Nämä tovit tavallisesti osuivat yhteen Billyn rahallisen aseman
arveluttavan kiristymisen kanssa. Silloin hän lähti liikkeelle
yön hiljaisina hetkinä pari kelpo kaveria mukanaan ja järjesti
katukaappauksen tai kapakkarahastuksen.
Erään tällaisen välivaiheen jatkona oli tapaus, joka sittemmin kokonaan
muutti Billy Byrnen elämänuran.
Länsipuolella vanhemmat sakit pitävät närkkäästi kiinni oman alueensa
rauhoituksesta. Sivulliset eivät iltikseen saa tunkeutua rajojen
sisäpuolelle.
Halstedilta Robeylle ja Lakelta Grandille levisivät Kellyn sakin
laajat metsästysmaat; siihen joukkueeseen voisi Billyn sanoa melkein
syntyneen. Kelly omisti ruokalan, jonka takana saki oli vuosikausia
vetelehtinyt, ja vaikka hän itse oli arvossapidettävä liikemies, oli
hänen nimensä siirtynyt sille joutiojoukolle, joka oleksi hänen talonsa
takalistolla, se kun oli helppo keino pysyttää sen jäsenet tavattavissa
ja tunnettavissa.
Tämän suuren piirikunnan poliisit ja porvarit olivat Kellyn sakin
luonnollisia vihollisia ja riistaotuksia, mutta niinkuin entisen ajan
kuninkaat suojelivat laajojen metsiensä hirviä salakytiltä, samoin
tunsi Kellyn saki asiakseen turvata itselleen, mitä he jumalallisen
oikeuden nojalla pitivät omalle saalistukselleen kuuluvana. On
epäiltävää, tokko he ajattelivat asiaa aivan tältä kannalta, mutta
tulos oli sama.
Kun siis Billy Byrne aamun pikkutunneilla yksikseen vaelsi kotia
kohti, tyhjennettyään vanhan Schneiderin kapakan kassalaatikon ja
lukittuaan niiskuttavan Schneiderin hänen omaan jääkaappiinsa, tunsi
hän syvää mielenkarvautta ja suuttumusta siitä huomiosta, että kolme
kerrassaan ulkopuolelle kuuluvaa Kahdennentoista kadun hulikaania antoi
passipoliisi Stanley Laskylle päihin hänen omalla kartullaan, yrittäen
samanaikaisesti takoa jykevillä saappaillaan hänen kylkiluitansa kasaan.
Eihän Lasky ollut mikään Billy Byrnen ystävä, mutta järjestyksenvalvoja
oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa tässä poliisipiirissä ja kuului
kahdeksannellekolmatta Lake Streetin poliisiasemalle, niin että hän oli
sakin luonnollisen hallintaoikeuden alainen. Billystä tuntui varsin
säälliseltä kurmottaa sinelliniekkaa, kunhan rajoitti ponnistuksensa
omaan poliisipiiriin, mutta että jotkut ryökäleet Kahdennentoista kadun
eteläpuolelta pyrkivät saamaan toimeksi tuollaista karkeata työtä
_hänen_ maillansa, — se ei käynyt laatuun!
Vähemmän kokenut pelastajasankari kuin Billy Byrne olisi draamallisen
ponnekkaasti rynnännyt keskelle tuoksinaa ja kaiken todennäköisyyden
mukaan saanut naamansa mojautetuksi niskapuolelle, sillä
Kahdennentoista kadun pojat eivät olleet mitään hurei-veikkoja — he
olivat Pahoja Miehiä, nimitys isolla alkukirjaimella tehostettuna.
Mutta Billy hiipi varkain varjossa, kunnes oli ihan lähellä pukareita
ja heidän takanaan. Matkalla hän oli kadun graniittipinnasta siepannut
käteensä näpsän pikku nupukiven, jota kovempi ei ole maailmassa mikään,
ei Kahdennentoista kadun reuhaajakallokaan.
Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin
perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti
katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon
pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»
Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy
siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja
pökerryttävän sivalluksen.
Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi
reiän vasemman olkapään läpi.
Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun,
mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen
jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen.
Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli
sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä
toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.
Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin
voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin
sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen
vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut
tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.
Seuraus oli tyrmistyttävä — Kahdennentoista kadun käpälöitsijälle.
Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty
hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi
harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja
korjaantumattomaan kuntoon.
Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri
parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli
tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota
hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi
sitten avustamaan Billyä.
Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin
reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.
»Jätä hänestä jotakin poliisitutkintoon», pyysi Lasky.
Sairasvaunujen saapuessa Billy oli kadonnut, mutta Lasky oli tuntenut
hänet, ja senjälkeen nuo kaksi nyökkäsivät sävyisästi tervehdykseksi,
milloin sattuivat tapaamaan toisensa kadulla.
Kului kaksi vuotta sen tapauksen kehittymiseen, joka ilmeni
käännekohdaksi Billyn elämässä. Tällävälin olivat hänen olonsa pysyneet
hyvinkin ennallaan.
Hän oli perinyt mitä hänelle oli tulevaa huolettomilta ja vähemmän
rotevilta kansalaisilta. Hän oli ollut mukana puolenkymmenen
kapakankassan tyhjentämisessä. Hän oli ryöstänyt kahden ilmarata-aseman
yövartijat ja ollut nyt jonkun aikaa erään vaalipiiripäällikön
palkkalistalla, toimitellen tappeluraivausta viidestäkolmatta
dollarista viikolta.
Päivisin hän oli kaikenlaisten askareitten hoitelijana Larry Hilmoren
nyrkkeilyopistolla, ja tuon tuostakin koetti Hilmore saada hänet
heittämään juomisen ja elämään siivosti, sillä hän näki nuoressa
jättiläisessä suuren raskaansarjan miehen edellytykset. Mutta Billy ei
kyennyt jättämään ryypiskelyä, ja niinpä hän ei päässyt sen parempaan
kuin satunnaisesti viidenteen erään, esiintyessään alkuotteluissa
kolmannen ja neljännen luokan raskaitten ja entisten kanssa. Kolmen
vuoden aikana niin paljon oleksiessaan Hilmoren laitoksella hän
oli kuitenkin kadehdittavassa määrin tutustunut itsepuolustuksen
miehekkääseen taitoon.
Sinä iltana, jolloin asioita alkoi todella tapahtua Billy Byrnen
elämässä, tämä arvoisa kansalainen vetelehti Laken ja Robeyn kulmassa
olevan kapakan edustalla.
Sinne keräytyi öisin apuriväkeä erään vaikutusvaltaisen politikon
suojeluksessa, joka omisti paikan, ja heitä alkoi juuri tulla koolle.
Billy tunsi heidät kaikki ja nyökkäsi tulijoille heidän mennessään
hänen ohitseen.
Hän huomasi ihmetystä useankin kasvoilla, kun he näkivät hänen seisovan
siinä. Hän puolestaan kummeksui sitä ja päätti seuraavalta mieheltä,
joka näytti mitenkään oudostelevan, kysyä mikä hänen sisuksiaan kaivoi.
Sitten Billy näki sinelliniekan astuskelevan idästä päin. Se oli Lasky.
Billyn havaitessaan Laskynkin silmät suurenivat ja tullessaan ihan
lähelle sakilaista hän kuiskasi tälle jotakin, vaikka pitikin katseensa
tähdättynä suoraan eteenpäin niinkuin ei olisi Billyn läsnäolosta
mitään tiennyt.
Kuiskattua kehoitusta noudattaen Billy piankin siirtyi kulman taakse
Walnut Streetille päin, mutta kääntyi äkkiä kapakan takakujalle.
Sadan metrin päässä kujalla hän tapasi puhelinpylvään varjossa Laskyn.
»Mitä pentelettä _sinä_ täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä,
että Sheehan on lorunnut?»
Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista
ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun
oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat
ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.
Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut
milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut
kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.
Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan
sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.
»Niin sanoo.»
»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään»,
vastusti Billy.
»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi
sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä
joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna
minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi
sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota
nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia
suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»
Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln
Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy
suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.
Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti
pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän
oli San Franciscossa.
Hänellä ei ollut rahaa, mutta ne menetelmät, jotka kotipuolessa
olivat niin useasti täyttäneet hänen tarpeensa, kelpasivat kai samaan
tarkoitukseen täälläkin.
Outona 'Friscon' oloille ei Billy tiennyt, missä parhaiten
työskennellä. Mutta sattumalta osuessaan kadulle, jonka varrella oli
useita ilmeisesti merenkulkijoiden suosimia kapakoita, tunsi hän
mielensä kirkastuvan. Mikä saattoi hänelle soveltua mukavammin kuin
päihtynyt merimies?
Hän pistäytyi erääseen kapakkaan ja seisoi katsellen kortinpeluuta, tai
ainakin hän näytti kohdistaneen huomionsa siihen. Todellisesti hänen
silmänsä vaanivat valppaina, tähystellen ympäri huonetta, missä vain
joku maksoi laskunsa, jotta ilmaantuisi lihava lompakko esille.
Huolellista tarkkailua palkitsikin pian näky, joka täytti hänen
mielensä hartaalla halulla.
Otollinen mies istui pöydän ääressä vähän matkaa Billystä. Hänen
seurassaan oli kaksi muuta. Maksaessaan täysinäisestä lompakostaan
tarjoilijalle hän vilkaisi Billyyn ja kohtasi hänen katseensa.
Humalaisesti hymyillen hän viittasi sakilaista yhtymään heihin. Billy
tunsi kohtalon ylenmäärin suopeaksi eikä siekaillut noudattaa kutsua.
Seuraavana hetkenä hän istui noiden kolmen merimiehen pöydässä ja oli
tilannut napauksen.
Vieras, joka oli huomattavassa määrin kierosilmäinen, oli hyvin aulis
kestitsijä. Hän tuskin odotti, että Billy ennätti lasin tyhjentää, kun
jo tilasi toisen, ja kun Billy oli kerran hetkeksi poistunut pöydästä,
tapasi hän palatessaan jälleen lasillisen valmiina — hänen isäntänsä
oli sillävälin kaatanut sen hänelle.
Se viimeinen sekoitus toimitti asian.