Turhaa liika kiire.
Jos näät ei Gottschalk häntä rakastais?
KLAUS FLEMING:
On yhtäkaikki -- poikanulkin täytyy;
ei rakkautta tunne kirjatoukat.
Se olkoon päätetty; ja Juhana?
No, ehk' on hovi hälle hyvä koulu.
(Torven ääni kuuluu).
Ken torvin tulostansa ilmoittaa
kuin ois hän ruhtinas tai sota-airut?
EBBA FLEMING:
Siis jompikumpi varmaankin hän lie
ja arvon mukaan vastaanotto olkoon.
Ma tulta tuon, mut vartijat sä kutsu! (Pois).
HOVIPOIKA (tulee):
On Puolast' tullut viesti kuninkaalta,
hän kysyi kohta teidän ylhäisyyttä.
KLAUS FLEMING:
Ken on hän? Missä merkki kuninkaani?
HOVIPOIKA:
On Lindorm Bonde nimensä ja tässä (antaa sormuksen)
hän merkin lähettää.
KLAUS FLEMING:
Vai Lindorm Bonde --
häll' linnahan on pääsy aina vapaa.
(Hovipoika pois, Fleming menee ovelle).
Hoi, Pekka Juusten!
PIETARI JUUSTEN (astun heti sisään):
Tässä, jalo marski!
KLAUS FLEMING (komentavasti, lyhyesti):
On arvon mukaan vastaanotto viestin,
hän saapuu asioissa kuninkaan.
(Pietari Juusten. Palvelijat valaisevat huoneen upeilla
haarakynttilöillä. Fleming istahtaa nojatuoliin. Torven
ääni ja rumputus kuuluu pihalta. Kohta avautuu ovi, kaksi
hovipoikaa sisään ilmoittaen: Lähettiläs kuninkaalta,
jalosukuinen herra Lindorm Kaarlenpnika Bonde; hovipojat
asettuvat molemmin puolin Flemingin nojatuolia; kohta
heidän perässään Pietari Juusten, paljastettu säilä kädessä
ja neljä huovia, jotka seisahtuvat molemmin puolin ovea
muodostaen kujan, jota myöten rientää):
LINDORM BONDE (komeassa ratsuväen puvussa ja nahkainen kotelo vyöllä):
Ma Majesteetin tervehdykset teille
tuon Warsovasta; käskyt kuninkaan
tää salkku sisältää. (Antaa salkun).
KLAUS FLEMING (on Bonden tullessa noussut ylös):
Siis tervetulleeks
ma teidät Turkuun lausun, jalo herra!
(Viittaa istumaan).
Kai vieraaksemme linnahan te jäätte,
on matka Warsovasta tänne pitkä!
LINDORM BONDE:
Mun tänään vielä täytyy Tukholmaan,
myös herttualle kirjeitä on mulla.
Vaan anteheks jos suotte, jalo marski,
ma ehkä tunnin verran levähtäisin.
(Ebba Fleming tulee).
KLAUS FLEMING (esittää):
Mun puolisoni Ebba! Lindorm Bonde!
EBBA FLEMING (jonka kättä Lindorm Bonde rientää suutelemaan):
Ma toivomuksenne jo kuulla ehdin,
mun teille tietä näyttää suvaitkaa.
(Ebba Fleming ja Lindorm Bonde pois perälle; Fleming
viittaa Juustenia poistumaan, samoin hovipoikia,
jotka kaikki menevät).
KLAUS FLEMING (yksin; menee kirjoituspöydän ääreen ja avaa salkun,
lukee kirjeen tarkasti ja väliin hyväksyvästi hymähdellen):
Ahappas nyt, te viekkaat neuvokset,
ja sinä kruununahnas herttuani --
täss' onkin purra teille karvas tatti!
Nyt valtakirja mull' on Suomenmaahan
kuin herttualla Ruotsin ohjaksiin --
ja molemmilla yks on kuningas.
Mut valtaa kuninkaan jos uhataan,
niin väkivaltaa käsketään mun käyttää,
Mua Turunlinnaan pääsemästä estää
sa käske vielä nuoren herra Klaun --
ja Kurjen käsiin siirtää sotavoimat
sä koita toiste, "moukkain kuningas!"
Nyt voit sa tulla kohta itsekin
ja vaikk: ois henkivahtis helvetistä,
niin korvennan ma heidät sittenkin.
(Lukee jälleen, miettii).
Hm, lisäys tuossa on kuin puussa pahka --
sen täytyy pois, jos rungon suoraks tahtoo,
Mun sotavalmiin' olla käsketään
ja sentään huotaa kuormaa talonpoikain
Se ei käy laatuun; heidän täytyy kestää,
nyt juuri _täytyy_, vaikka kynsillään
ois jyvät maasta heidän pengottava.
Luo herttuan ei saisi heitä päästää --
no, sen vaivan heiltä kyllä koitan säästää.
Vaan merkillistä, aina vain mun mieleen
tuo unen kauhu myrkyn lailla kiertää;
se mitä tiennee? missä viipyy noita?
HOVIPOIKA (tulee oikealta):
Tääll' lähetystö taas on talonpoikain.
KLAUS FLEMING (äkisti kääntyen):
Keit' ovat he ja mistä kaukaa tulleet?
HOVIPOIKA:
On Ilkka toisen nimi, Kontsas toisen,
he Ilmajoelta hiihtäen on tulleet.
KLAUS FLEMING:
Siis Pohjanmaalta. Miltä näyttää miehet?
HOVIPOIKA:
On puku moukan, mutta katse ylväs
kuin sen, jok' käskemään on tottunut.
KLAUS FLEMING:
No, no, se nähdään, kuka käskee täällä.
Tuo sisään miehet!
(Hovipoika pois).
Hm, ma pidän siitä,
ett'ei he laukkaa luona herttuan.
(Jaakko Ilkka ja Yrjö Kontsas, talonpoikaistamineissaan tulevat,
lakit kädessä; ovensuuhun he pysähtyvät kumartaen marskille,
joka on noussut ylös ja istahtanut uunin edessä olevalle rahille).
JAAKKO ILKKA:
Jumalan rauha teille, riikin marski!
KLAUS FLEMING (selin tulijoihin):
Myös terve teille, kunnon pohjolaiset!
Kai sato parempi on nyt siellä saatu
kuin viime vuonna? Sitä tarvis onkin,
kun talvi siellä täytyy huovein viettää --
ja kuka tietää, ehkä lisää saatte.
JAAKKO ILKKA:
On kato tullut yli Pohjanmaan,
me silkkaa pettua jo syödä saamme
ja tietköön Luoja, kuinka talvi päästään.
KLAUS FLEMING:
Tuon vanhan virren ennestänsä tunnen
mut anna tulla, virtes loppuun laula!
JAAKKO ILKKA:
Nyt jalkamies jo kolmen talonpoian
ja huovi kuuden miehen niskoill' on.
Ei säily omaisuus, ei ihmishenki,
kun Kurjen joukkoon kotihuovitkin
on liittyneet ja uusi knaappivalta
jo elämöi kuin Suomen aatelisto
ja maata ryöstää virkamiesten kanssa.
KLAUS FLEMING:
Sa jätä rauhaan Suomen aatelisto --
mut mitä tahdotte te multa?
JAAKKO ILKKA:
Te, armollinen herra, hallitsette
nyt Suomenmaata; myöskin Pohjanmaalla
on teillä tuomarina ylin valta --
siks tultiin etsimähän turvaa teiltä;
jos helpoitusta ei, niin oikeutta
ja vapautusta ryöstövallan alta.
KLAUS FLEMING (ivallisesti):
On kieles liukas niinkuin jouruämmän
ja lailla rasvan virtaa voivotukset;
tuo onko kieltä aimo pohjolaisen,
joit' ylistetty miehiksi on mulle
kuin sotasankareita kaikki ois.
Min kestää Suomen miehet nurkumatta,
sit' eivät kestä pohjolaiset -- ämmät!
JAAKKO ILKKA (ylpeästi):
Min sallii oikeus taikka käskee laki,
sen kestänyt on aina Pohjan mies,
Mut vääryyttä ei pohjolainen kärsi
ja vapaus kalliimp' on kuin henki hälle.
KLAUS FLEMING (vihastuneena ylös hypähtäen):
Sä käytät kieltä, mies, ja suutas soitat
kuin oisit aatelissa opin käynyt --
sä olet moukka, paina mielees se,
tai kalliin vapautes voi pahoin käydä.
JAAKKO ILKKA:
Niin, pelkkä moukka vain ja talonpoika,
mut orja en, en edes kuninkaan,
kun Ruotsin lait ma kerran noudatan.
KLAUS FLEMING (polkaisten jalkaa):
Suus kiinni, mies! Näät sinun lakikirjas
on käsky kuninkaan ja minun, marskin!
Kun käsken minä, tahto kuninkaan
on siinä teille. Turva valtakunnan
ja Ruotsin hallitsijaa voidellun
on kalliimpi kuin teidän leipäkyrsät
ja kymmenkunnan ruikuttajan henki.
Mut vapaus palkka vain on aatelin,
ei talonpoian; tää on vapaa silloin,
kun täyttää käskyt, jotka herra antaa --
ja herra tässä maassa olen minä.
JAAKKO ILKKA:
Siis teidän luvallanne ryöstää huovit?
KLAUS FLEMING:
Sä kutsut ryöstöks, mitä veroks minä.
JAAKKO ILKKA:
Ja tätä ryöstöaikaa kestää vielä?
KLAUS FLEMING:
Niin vaatii turva isänmaan ja kruunun.
JAAKKO ILKKA:
Ei kuormaa raskaampata kestä kansa,
ja muualta siis etsii oikeuttansa --
KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Vai niin, ja mistä sitten?
JAAKKO ILKKA (tyynesti):
Herttualta,
jos suoraan haastaa saan.
KLAUS FLEMING (uhkaavana):
Niin, anna tulla!
JAAKKO ILKKA:
Häll' onkin toinen mieli rahvahasta --
KLAUS FLEMING (yhä uhkaavammin):
Vai on. Ja sitten?
Jaakko ILKKA:
Hän on kansan mies
ja noudattaa hän tahtoo Ruotsin lain
ja oikeuden. --
KLAUS FLEMING (kiivaasti):
Sä tiedät kyllä, mies,
voi moinen puhe sulle henkes maksaa,
ja sentään uskallat! Siis takanas
on varmaan voima sua mahtavampi --
JAAKKO ILKKA:
Niin on.
KLAUS FLEMING (vilkkaasti):
Ahaa, siis tunnustuksen vihdoin
saan, herttua, sun vehkeistäsi. -- Puhu,
jos henkes kallis on. Siis teitä tänne
on yllyttänyt kuka?
JAAKKO ILKKA (lujasti):
Tieto varma,
ett' onpi puolellamme lait ja oikeus.
KLAUS FLEMING (raivostuu)
Sä lieruhäntä kettu luikerrat
ja ilmitotuuttakin peittää aiot,
kun selvään tiedän juonet saatanan,
joill' onkii teitä Kaarlo verkkoihinsa,
Mut siitä leikistä mä lopun teen
ja kautta perkeleen, sun tunnusteille
ma kohta saada voin -- (ottaa askeleen):
Hoi, Juusten, tänne!
PIETARI JUUSTEN (ilmestyy heti ovelle):
Täss' olen, marski!
(Ebba rouva on myös kiiruhtanut sisään perältä).
KLAUS FLEMING (kuohuksissaan):
Tuota talonpoikaa
kuin koiraa ruoskia sa huovein anna,
hän kunnes tunnustaa. Jos se ei auta,
niin vaatteet paitaan hältä riisukaa
ja sitten tornikuoppaan, mars!
(Juusten empii).
KLAUS FLEMING:
Sä etkö kuullut? miksi töllistelet?
PIETARI JUUSTEN (hämillään):
On lunta maassa, kylmä ulkoisalla
ja kuopan täyttää vielä ruumislöyhkä?
KLAUS FLEMING (Ilkkaan kääntyen);
Sa kuulet itse. Miksi tollotat
kuin mykkä nyt, vaikk' äsken kieles lauloi?
Siis teitä käski --?
JAAKKO ILKKA (Lujasti):
Usko oikeuteemme.
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Vie ruoskittavaks mies ja tornikuoppaan --
ois hälle liika armo hirsipuu!
Sa kuulit käskyn?
PIETARI JUUSTEN (viittaa kaksi huovia eteisestä):
Sitokaa tuo mies!
JAAKKO ILKKA (on sisällisessä kuohustilassa, vaikka ulkonaisesti
tyynenä seisonut eteensä tuijottaen; nyt oikaisekse hän suoraksi,
panee sinisen lakin päähänsä ja lausuu Flemingiin tuijottaen):
Voi Ilkka kuolla oikeuden tautta,
(Osoittaa sormellaan marskia).
mut Herra kostaa sulle kansan kautta!
(Huovit vievät Ilkan. Juuston jää katselemaan Kontsasta,
joka koko ajan on äänetönnä sivummalla seisonut).
KLAUS FLEMING (sävähtäen Ilkan sanoista ja poispäin kääntyen; itsekseen):
Nuo laihat kasvot ... niin, ja sinilakki
ja katse kamala kuin haudan alta...
ne olen ennen nähnyt. Missä? missä?
Haa, uni kauhea ne näytti mulle!
(Huomaa Ebba rouvan).
Mut miss' on Juhana ja missä noita?
EBBA FLEMING:
Käy myrsky ulkona, ei kuulu heitä --
ma huoviparven etsimään jo laitoin.
KLAUS FLEMING (tyynempänä):
Se hyvä On.
(Huomaa Juustenin jääneen)
Sa mitä varrot vielä,
kun kerran käskyn sait?
PIETARI JUUSTEN (viittaa Kontsaaseen):
Tuo mieskö myöskin
saa saman kohtalon kuin kumppalinsa?
KLAUS FLEMING (kummissaan):
Ken on hän!
(Kontsahalle)
Mitä tahdot täältä sinä,
kun suut' et auki saa? Sä ootko mykkä
tai mielipuoli? Mutta asias
jos sama on kuin hurjan kumppalisi,
niin tiedät tuomios! Ma käsken, puhu!
YRJÖ KONTSAS (astuu totisena ja lujana esille):
Niin, kumppalina hälle
(Viittaa ovelle, josta Ilkka vietiin).
tänne läksin,
kun muut ei Turkuun tulla tohtineet --
KLAUS FLEMING (naurahtaen):
Vai eivät tohtineet? Siis pelkäsivät?
YRJÖ KONTSAS:
Ja turhaks sanoivat he reissun tänne.
KLAUS FLEMING:
Se onkin turha.
Yrjö KONTSAS:
Sen nyt mä näin
ja uskoin ennenkin. En niillä teillä
kuin Ilkka käy.
KLAUS FLEMING:
Vaan mitä tahdot sinä?
YRJÖ KONTSAS:
Ma Herran teillä käyn.
KLAUS FLEMING (ivallisesti):
Vai pappi siis,
vaikk onkin puku halvan talonpoian?
Jo täysi vastus tääll' on entisistä
enk' ole uskonriitaisella päällä;
siis kotiis käy ja hoida Jumalas
kuin katsot parhaaks, sit' en kiellä sulta.
YRJÖ KONTSAS:
En ole pappi --
KLAUS FLEMING (paremmalla tuulella):
Etkä pippi, hyvä;
siis pappein elkehistä valitat!
Sä puhu vain! Ne lemmon mustahännät
kai tahtoo vanhat kirkonmenot muuttaa?
YRJÖ KONTSAS:
Niin, kirkonmenot toisiks tahdotaan --
KLAUS FLEMING (hyvillään);
Ahaa, ma arvasin! Kas siksi juuri
on teihin suuttunut myös taivaan Herra
ja näljän kauhuilla nyt rankaisee.
Mut syy on pappein, piispan, arkkipiispan!
YRJÖ KONTSAS (kummissaan):
Ei meillä mitään muuttaa papit tahdo.
KLAUS FLEMING (myöskin kummastuneena):
Mut kukas piru siellä räiskää sitten?
Vai oisko miehet viekkaan herttuan
jo senkin aseeksensa vainunneet?
YRJÖ KONTSAS (rohkeasti):
Niin oikein, piru häll' on mielessänsä,
jos kyllä joskus kieli mettä keittää.
KLAUS FLEMING (uteliaana):
Kas niin! Ken on hän? Kyllä marski Fleming
sen konnan keittää, usko pois se, mies!
YRJÖ KONTSAS (iloissaan):
Siis siinä turhaan teitä pelkää kansa;
sep' oivaa, silloin loppuu käskyvalta
myös vouti Abram Melkiorinpoian!
KLAUS FLEMING (nolona hämmästyksestä):
Häh, mitä hourit?
YRJÖ KONTSAS:
Se on uusi vouti,
jonk' kesä kiusaksemme meille toi;
hän kehui suosiosta Sigismundon
ja marski Flemingin; mut valehdellut
se onkin, konna! Viekas jesuiitta
ja kansan syöpä, nyt hän kiikkiin joutuu.
KLAUS FLEMING (vakavana, käskevänä):
On tässä erehdys; tuo uusi vouti
on tullut sinne kautta kuninkaan
ja minun myöskin. Hän on kelpo mies
ja kirjat häll' on itse kuninkaalta.
YRJÖ KONTSAS (ihan hämmästyksissään):
Se on siis totta sittenkin --
KLAUS FLEMING (kuten äsken):
Niin on.
Ja nyt kun tahdon tiedät kuninkaan
ja minun, tiennet kai sä itses käyttää
ja muita ojentaa, jos tarvis vaatii.
Kuin niille käypi, jotka uhkailee,
sä äsken näit, se kerro kotonas.
Ja nyt saat mennä!
YRJÖ KONTSAS (hämmennyksissään):
Kiitos armostanne,
mut vielä tahtoisin --
KLAUS FLEMING (kiivaammin):
Ma sanoin: mene!
ei uskonriitoihis mull' ole aikaa!
YRJÖ KONTSAS (menee Juustenin lykkäämänä, mutta ovella
hän kääntyy ja huudahtaa):
Sen sanon, minkä sanoakin vannoin:
"tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"
PIETARI JUUSTEN (hänet ulos lykäten):
Mars! sanon minä. (Menevät).
KLAUS FLEMING: (nauraa):
Hahhahhaa, tuo raukka
on tuhma pässi, siksi saa hän mennä!
EBBA FLEMING (lempeästi):
Hän talonpoik' on yksinkertainen,
mut uskostaan on arka tuhmakin;
ma siitä iloitsen, kun raukan päästit.
(Tulee lähemmäs, laskee kätensä nojatuolissa
istuvan marskin olkapäälle).
Vaan toinen raukka, laske hänkin pois,
näät onhan vaimo, lapset hälläkin.
KLAUS FLEMING (jäykästi):
Sä ällös sekautuko näihin, Ebba;
ma tiedän, miksi häntä rankaisen:
näät hän on toista maata, luja luonne
ja mieleltänsä röyhkeä ja uljas
kuin kaikki pohjalaiset nuijapäät.
Hän varmaan yllyttäjä kansan on
tai lienee suoraan Kaarlon kätyreitä.
On viisain se, ken vaaran vangitseepi.
EBBA FLEMING (ylpeästi):
Niin kauvasko on todellakin tultu,
ett' yhtä moukkaa pelkää marski Fleming?
KLAUS FLEMING:
Ei yhtä sataakaan, mut kansakuntaa,
ei kansaa myöskään, mutta ruhtinasta.
EBBA FLEMING (viekkaasti):
Ja miehet tärkeimmätkö tänne Turkuun
hän lähettäis, kun marski Klaun hän tuntee?
Niin tuhma ei hän liene, Kustaan poika!
KLAUS FLEMING (epäillen):
Hm, totta kyllä; mutta säilyttää
ma hänet tahdon, kunnes noita-akka
on mulle selvityksen antanut.
EBBA FLEMING (iloisemmin):
Mut kuoppatorniin hänt' ei tarvis heittää,
se tieto unen veisi multakin --
kai muukin tyrmä raukalle jo riittää?
KLAUS FLEMING (leppoisemmin):
No, olkoon menneeks, sinun tähtes, Ebba!
Hoi, Juusten!
(Juusten ilmestyy ovelle).
Tuo lurjus äskeinen,
voi tällä kertaa helpommalla päästä.
Sä ymmärrät?
PIETARI JUUSTEN (iloisesti):
Oi kyllä, jalo marski! (Pois).
KLAUS FLEMING:
Ja kuink' on viestin laita? Nukkuu vielä?
EBBA FLEMING:
Hän pyys jo äsken päästä hyvästille.
KLAUS FLEMING:
Ei varrottaa saa sanaa kuninkaan. (Ebba-rouva pois).
Hoi, Juusten! (Juusten ilmestyy).
Lindorm Bonde lähtee,
siis ratsu hälle -- sekä kunniaa!
(Juusten viittaa huoveille, jotka asettuvat samaan asemaan
kuin tuonottain. Hovipojat niinikään marskin nojatuolin
taa; Lindorm Bonde tulee perältä Ebba rouvan saattamana).
EBBA FLEMING:
Ma jalon vieraan tuon; mut häll' on kiire!
KLAUS FLEMING (juhlallisesti):
Te anteeks suokaa mulle, jalo herra,
jos teitä viivytin; niin mielellänsä
tää linna kauvan teitä kestitsis,
sen kunnian jos meille sallisitte.
LINDORM BONDE:
Mä kiitän tarjouksesta, marski Fleming,
mut viestit kuninkaan on pääskyn laiset.
KLAUS FLEMING:
Ma huomaan, ett' on oikein Majesteetti
taas miehen valinnut.
LINDORM BONDE:
Siis kiitokset
ja hyvästit ma lausun. Aika rientää
ja mua vartoo Kaarlo herttua. (Hyvästelee).
KLAUS FLEMING (puoli-ivallisesti):
Mun nöyrät terveiseni herttualle!
(Lindorm Bonde poistuu huovien kunniaa tehdessä. Mutta
ennenkuin nämä ovat ehtineet pois, tulee Juhana lykäten
vahtikujaa myöten edessänsä takkutukkaista, harvahampaista,
repaleista ja pelonalaista noita-akkaa, jonka tieltä
sotamiehet säikähtäen väistyvät syrjään).
JUHANA FLEMING (iloisesti):
Kas tässä noita saapuu kunnialla
kuin ruhtinas tai viesti kuninkaan!
KLAUS FLEMING (antaa huoveille ja hovipojille merkin poistua).
JUHANA FLEMING:
Mut lujass' oli akka; väkisellä
mun täytyi tuoda hänet; huoviraukat,
nuo jotka tuleen syöksyis lampahina,
ei tohdi eukkopahaan kiinni käydä.
Ma ruojan yksin toin ja siksi viivyin.
KLAUS FLEMING:
Ma sua kiitän. Pojaks Flemingin
tää mielen uljuus sinut taaskin näyttää.
NOITA:
Niin, Fleming on hän, raaka, rautakoura
kuin isävainaasikin, kansan peikko
ja kiusa rahvaan, ahnas Eerik herra.
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Sä kitas kiinni pidä, herjauksistas
saat muuten roviolle käydä, noita!
(tyynemmin) Mut tällä kertaa taitos tarvitsen,
jos voinet selvittää sä unennäyt.
NOITA (nauraa ilkeästi):
Hahaa, vai noitaan turvaa rautamarski --
sit' ei sun isäs tehdä tarvinnut.
KLAUS FLEMING:
On sama mulle. Koittaa nyt ma tahdon,
jos Pohjanmaalta lappalaisten taidon
sa omistat kuin kaikki kansa väittää.
Sä voitko selvitellä unennäyt?
NOITA (viekkaasti):
Jos unes hyväks on, ei taito riitä,
ma voimat pimeyden vain hallitsen.
KLAUS FLEMING (synkästi):
Lie hyväks taikka pahaks, sit' en tiedä.
Mut kauheaa se oli; hapset pystyyn
mun nousee vieläkin, kun muistelen.
NOITA:
Sen kuulla tahdon, mutta kahden kesken
ja pimeämpi täällä olla täytyy,
jos mieli unten hengen sikiöineen
mun käytettäväks säilöistänsä tulla.
JUHANA FLEMING (isällensä):
Tuon noidan juoniin, lempo soi, en luottais;
hän vihaa meitä, tahtoo turmaa meille.
KLAUS FLEMING:
Ken rakastaa, hän valhetella voi,
vain vihamiehet lausuu totuuden.
Ma tahdon totuutta, en mairitusta --
ja munan neuvoja ei kanan tarvis.
Te poistukaa ja (huutaa) Juusten!
(Juusten ilmestyy).
Valot pois, yks tuohus riittää!
(Ebba Fleming ja Juhana menevät, palvelijat vievät kynttilät,
paitse yhden, joka jää uunin reunalle. Fleming ja noita
jäävät kahden kesken, edellinen istuen nojatuolissa, niin että
hän on varjossa, noita oikealla, matalalla rahilla, jotta hänen
vilkkaat kasvonsa tulevat selvästi näkyviin).
KLAUS FLEMING:
Ma nukuin --
NOITA (keskeyttäen):
Yölläkö?
KLAUS FLEMING:
Ei, päivällistä.
Sen aikaa, minkä sotaratsu juo,
kun janoissansa palaa taistelusta,
ma lienen nukkunut; ja unissani
ma vastaan vihollista ratsastin
ja huovijoukot riensi jäljessäni. --
NOITA:
Ken oli vainolainen?
KLAUS FLEMING;
Sit' en tiedä
ja tiedon siitä juuri tahdonkin,
Mut loppuun kuule! -- Yöksi leirit teimme
ja kaikki nukkui, paitse vahtimiehet.
Ma kuulen huutoja -- ja kalvakkaana
mun Aksel Kurjen huovi herättää
ja sanoo tulleen viime tuomiomme,
kun taivas palaa, kuolleet ruumiit veisaa
ja tulten liekit koko ilman täyttää.
Ma syöksen ulos, miekka huotrasta
ja valmiin' itse perkelettä vastaan.
Se totta oli: Herran taivaat lieskas
ja puiden latvat pohti, lumi puunti
ja tahmas hurme lanttopaikat täytti;
mut kinoksista tuhat silmää kiilsi,
kuin kissansilmät kiiluu pimeässä
ja tuhat laihaa kättä, suonikasta
sielt' ojensivat luiset sormipiinsä
kuin kotkan kynnet koukkuiset ja käyrät.
Mut yli muiden, lumikummun päältä
näin laihan miehen, päässä sinilakki,
ja silmät kauhun lieskaa syytäväiset --
ja suunsa musta veisas Herran virttä
ja noista silmistänsä myrkkynuolen
hän ampui rintaani, mun voimat petti
ja lailla akkain vaivuin tainnuksiin.
Mut tainnuksissa virren äänen kuulin,
se paisui, paisui Herran pasuunaksi --
ja kylmään hikeeni ma heräsin.
(Äänettömyys).
NOITA:
Tuon unen taivaan Herra itse laittoi!
KLAUS FLEMING (äskeisissä mietteissään):
Niin merkillistä: siitä herätessä
ma tosiaankin virren veisuun kuulin.
NOITA (vilkkaasti):
Se mistä tuli?
KLAUS FLEMING:
Hämäläinen moukka
vain vankityrmässänsä lukkaroi!
(Äänettömyys).
NOITA (joka hetken on istunut silmät kiinni ja laihat kädet
suorina polvien välissä riippuen, ikäänkuin itsekseen):
Se nuoli sisäpuolelt' ammuttiin
ja omantunnon myrkkykärjen kantoi!
KLAUS FLEMING:
Sa mitä höpöttelet, vanha noita?
Jos kielt' et selvempää sä osanne,
niin tarpeeton on moinen koru sulla!
NOITA:
Siis tahdot tietää, mitä henget haastaa
ja salavoimat korvan kalvoon kuiskii?
KLAUS FLEMING:
Ma tahdon totuuden; jos sen sa tiennet,
se kerro, vaikka karvas ois se mulle!
NOITA:
Siis syytä itseäs, sä marski Fleming:
kun sinun tähtes verta syyttömäin
jo hanget hohtaa, purot purppuroi,
kun aidanseipäät kasvaa ihmispäitä
ja vesi maljassasi hurmeeks muuttuu,
kun ratsus ruumiisihin kompastuupi
ja maa kuin kuollut lepää jalkais alla,
kas, silloin mainees oot sa kukkulalla --
mut suistut nuolesta, min itse ammut!
(Noidan puheen aikana on valo vähennyt,
niin että huoneessa on melkoisen pimeä).
KLAUS FLEMING (ylös kavahtaen):
Suus kiinni, hurja, harvahammas noita,
sun kieles ilman saastuttaa kuin myrkky,
se nostaa sielussani mustat voimat
ja kynnet kasvattaa kuin tiikerille,
(Vetää miekkansa).
Sun tapan ensiks, niinkuin kuppa lutkan,
sa rovioltai ilman myrkyttäisit!
(Yrittää noitaa kohti, joka parkaisten
pakenee nurkkaan ja huutaa sieltä)
NOITA:
Jos tapat mun, et totuutta voi tappaa!
KLAUS FLEMING (yhä säilä pystyssä):
Sun kurkkuus kuitenkin sen telkeän!
(Samassa syöksee sisään Ebba-rouva,
Juhana ja Juusten tuohusten kanssa).
EBBA FLEMING:
Et naisen vereen säilääs saastuttane!
KLAUS FLEMING (ärjästen);
En naisen, en, vaan epäsikiön,
mi perkeleelt' on helvetistä päässyt,
ma tahdoin herrallensa palauttaa.
Mut jääköön tekemättä; roviolle
sun piispan rengit kyllä toimittaa
ja sanas syöt kuin koira silloin, lutka!
NOITA:
Ei pala totuus rovionkaan päällä!
KLAUS FLEMING:
Mut toki itse palat, koiran ruoka --
Vaan piispallekin oisit liika riemu!
ja siks sun säästän! Mutta ilman korpit
sun riettaat silmäs nokkii elävältä;
ja kieles leikkautan kuin varvaskänsän,
jos siitä hiiskahdat, mit' olet kuullut.
(Juustenille).
Vie pois tuo saatana mun silmäin eestä
tai ruoskin rutkaleelta itse hengen!
(Juusten viittaa huoveille, jotka vievät
noidan pois, itse seuraa hän jäljessä).
JUHANA FLEMING:
Ma sanoin äsken, isä: varo noitaa --
hän meitä vihaa, sen hän itse myönsi.
KLAUS FLEMING:
Sun neuvojas en tarvitse, en kysy --
sa laita kapinees, sun Puolaan täytyy.
JUHANA FLEMING (hämmästyen):
Mun Puolaan? Nytkö?
KLAUS FLEMING (lujasti):
Nyt tai kohta, niin.
EBBA FLEMING (hämmästyen hänkin):
Mut mitä kummaa kertonut on noita?
KLAUS FLEMING:
Ma tiedän sen ja sentään yksi liikaa
jo siitä tietää.
(Juhanalle).
Käske Gottschalk tänne!
(Juhana yrittää sanomaan jotakin, vaan tyrehtyy
marskin katseesta, kumartaa ja menee).
EBBA FLEMING:
Et ennen salannut sä mitään, Klaus,
kun kysyi Ebba. Mutta nyt? --
KLAUS FLEMING (tylysti):
Sen teen --
ei naisten tarvis ole kaikki tietää.
Lien kertonut jo liiaksikin sulle.
EBBA FLEMING (ylpeästi):
Tuot' en ma uskois, jollen itse kuulis.
Ma oonko koskaan marskin pettänyt?
KLAUS FLEMING:
En puhu siitä nyt.
EBBA FLEMING:
Vaan minä puhun;
ma tahdon tietää, miksi juuri nyt
sa laittaa Puolaan aiot Juhanan?
Tuo lemmenjuttu, sekö mieltäs painaa?
KLAUS FLEMING:
Ma hänen lempijutuistansa viis,
mut hän on vesa suvun viimeinen
ja turvaan parempaan ma hänet tahdon.
EBBA FLEMING:
Siis pelkäät sotaa taikka onnettuutta?
KLAUS FLEMING:
Sa elä kysy, mit' en itse tiedä;
mut paha enne vaivaa sieluani.
(Gottschalk tulee).
GOTTSCHALK FLEMING:
Sa mua kutsuit, isä!
KLAUS FLEMING:
Niin ma tein --
sun mieltäs, tietojas ma tarvitsen.
(Ebballe).
Sa jätä meidät kahden kesken, Ebba!
EBBA FLEMING:
Kuin arvoitus on mulle marski Fleming! (menee).
KLAUS FLEMING (viitaten Gottschalkia istumaan):
Sa tunnet Aunen, Pentti herran tytön?
GOTTSCHALK FLEMING (säikähtäen):
Siis tiedät senkin, isä!
KLAUS FLEMING:
Mitä tiedän?
Ma tunnen Aunen, hän on kaunis tyttö --
GOTTSCHALK FLEMING:
Niin onkin.
KLAUS FLEMING:
Kaunis, hyväluontoinen --
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja lämmin niinkuin päivä sydämeltään.
KLAUS FLEMING:
Ahaa, vai niin, sa tunnet sydämenkin,
siis häntä rakastat?
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma luulen niin.
KLAUS FLEMING:
Ja Aune, tietääkö hän tunteistasi?
GOTTSCHALK FLEMING:
Ne juuri tänään hälle ilmaisin.
KLAUS FLEMING:
Ja hän?
GOTTSCHALK FLEMING:
Mua lempii niinkuin minä häntä.
KLAUS FLEMING (naurahtaen mielihyvästä, itsekseen):
Kas, lempo vie, kuin hyvin kaikki käypi!
(ääneen) Ken rakastaa, se halaa naimisiin,
sa ennen kevättä saat häitä viettää.
GOTTSCHALK FLEMING (iloisesti):
Kuin voisin kiittää sua, isä rakas!
KLAUS FLEMING:
Ei kiittämistä, (mietteissään) Onni on se mulle,
jos edes jonkun onnelliseks tehnen.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut Pentti herra?
KLAUS FLEMING:
Suostuu, takaan minä.
GOTTSCHALK FLEMING (yrittää nousta).
KLAUS FLEMING:
Ei vielä. Yhtä seikkaa kysyn sulta,
(Lyhyt äänettömyys).
Sa seuraat sydäntäs, ma järkeäni,
sa elät tunteissas, ma elämässä,
mut elämässä sentään joskus tuntuu
kuin pettäis pohja. Harvoin marski Fleming
on vielä empinyt. Min käski tunne,
sen järki myönsi; minkä järki käski,
sen myönsi tunne. Neljää kuningasta
tää käsi, sydän, nyt jo harmaa pää
on aina kunnialla palvellut.
Ma olen suora mies, en hoviherra,
min häntä heiluu ruo'an antajalle.
Ken kerran voideltu on kuninkaaksi
ja kelle kuuluu valtakunnan kruunu,
sit' olen seurannut kuin varjo miestä.
Mut vallan ahnas, vaikka ylhäinenkin
jos kurkkii kruunuun, sen ma maahan lyön.
Se onko oikein, Gottschalk?
GOTTSCHALK FLEMING (kummastellen):
Varmaan, isä!
KLAUS FLEMING:
Niin uskon itsekin. Mut riita syntyy
mun tunteen välillä ja kylmän järjen,
jos täytyy kansaa oman synnyinmaani
mun lyödä maahan niinkuin sutten laumaa,
kun hätää ruikuttain he niskuroi
ja uhkaa minua ja kuningasta.
Sa Gottschalk, kuinka tästä selviäisit?
GOTTSCHALK FLEMING:
On synnyinmaa ja kansa rakas mulle.
KLAUS FLEMING:
Se onko rakkaampi kuin kuningas
ja kuninkaalle tehty hengenvala?
GOTTSCHALK FLEMING:
Sit' en ma tiedä. Mutta synnyinmaalle
mies antaa valansa jo syntyessä.
Voi maata sortaa julmat tirannit
tai heikkopäiset, silloin nousee kansa
ja suistaa tirannit kuin Kustaa Vaasa.
KLAUS FLEMING:
Mut vanha Kustaa alta vieraan vallan
hän maansa vapautti, se onkin toista.
GOTTSCHALK FLEMING:
Vaan Englannissa Henrik kahdeksannen
löi talonpoiat; samoin Ranskan, Saksan
on kansa tiranneitaan vastaan noussut
tai uskonvapauttansa puolustaissa
on kera pappein käynyt voittoisasti;
on kansan oikeus puoltaa vapauttansa.
KLAUS FLEMING:
Ei ymmärtää voi rahvas vapautta,
sen tuntee yksin vapaa aateli,
mut rahvaan oikeus kuninkaan on käsky. --
(Kävelee edes takaisin).
Sa olet nuori, äitis kansanlapsi
ja siksi harhaan vie sun haavehes.
Ken tarttuu miekkaan vastaan esivaltaa,
hän miekkaan hukkuu. Kurja mies
on se, ken rahvaan luottaa suosioon:
se on kuin ruoko, tuulten häilyttämä,
tai niinkuin puu, min juuret maast' on irti.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut maa on kansa; miehen luopion
voi kansa hartioiltaan luoda pois.
KLAUS FLEMING:
Niin luo, jos voi; mut jos on rautaa mies,
niin ratsumieheen aina ratsu tottuu;
ei olot miestä luo, vaan mies ne luopi.
Ma tahdon siitä olla esimerkki.
PIETARI JUUSTEN (hätääntyneenä sisään syösten):
Voi, jalo marski! --
KLAUS FLEMING:
Mik' on hätä sulla?
PIETARI JUUSTEN (kuten äsken hätäillen):
Tuo vanki, Ilkka, -- viekas pohjolainen
on meidän käsistämme karannut!
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Te lemmon sikiöt! Ken hänet päästi?
PIETARI JUUSTEN:
Ma käskyn jälkeen hänet tyrmään vietin,
en kuoppatorniin; nyt kun illallista
ois vanha linnanvahti tuonut hälle,
niin oli lintu päässyt häkistänsä.
KLAUS FLEMING:
On mahdotonta!
PIETARI JUUSTEN:
Tyrmän ikkunasta
hän vaattehistaan tehdyn riepuköyden
on laskenut ja siitä muurin seinää
on maahan lipunut.
KLAUS FLEMING:
Tuo viekas kettu
ei muiden kaltaiselta näyttänyt;
hän viisas on ja rohkea, se näkyy,
ja hän on siemen, josta myrkky kasvaa.
Hän viel' ei kauvas, konna, ehtinyt --
sa huovit kohta käske satuloihin
ja itse mukaan käy. Hän tänne saata,
jos elävält' et voi, niin kuollehena;
ma hänt' en kynsistäni päästä pois!
(Juuston pois).
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja minkä tehnyt on hän rikoksen?
KLAUS FLEMING:
Hän noit' on rahvaan yllyttelijöitä,
joit' tahtoo kätyreikseen herttuamme
ja aikoo kimppuhumme sitä tietä.
Se otus kallis on, jos oikein näin,
(Synkästi itsekseen).
ja noita vakuutti mun mieltä siitä.
GOTTSCHALK FLEMING (seisoo hetken epäröiden, sitten päättävästi):
Siis lähden jäljillensä minä myös!
KLAUS FLEMING:
Niin, riennä vain sä kanssa Juhanan.
(Kohta kuuluu melua ja aseiden kalsketta pihalta. Torvet
törähtelevät ja rumpu käy. Hetken perästä komennetaan
"mars, täyttä laukkaa!" ja vähitellen palautuu hiljaisuus.
Fleming on metelin aikana mennyt ikkunan luo katsellakseen
lähtöä, mutta palaa sen vaiettua takaisin keskelle permantoa,
seisoo hetkisen mietteissään ja lausuu sitten):
Vapautta rahvahalle! tahtoi hän --
ja sehän onkin ajan sotahuuto,
min nosti Wittenbergin hurja munkki.
Tää myrkky uhkaa koko Eurooppaa,
se saartaa Saksaa, ruhjoo Ranskanmaata
ja yksin Espanjankin rautavalta
jo järkkyy saumoistansa Hollannissa.
Sen Kustaa Ruotsiin toi; ma ammoin jo
näin myrkynsiemenen ja turman taimen.
Näät valtakunnan laivaa rahvasko
vois ajan aallokoissa ohjaella?
Ei, lempo soi, se koht' ois haaksirikko
kuin laiva, jolta puuttuu ruorimies.
Sen oon ma itse nähnyt. Moukkain valtaan
ei valtakuntaa koskaan usko mies.
Ken niskuroi ja kun ei neuvot auta,
niin niskat poikki, se on selvä sääntö.
Se oikein ollut on, sen täytyy oikein olla,
ja siis on mulla oikeus. Muut jos empii,
niin toimistaan ei emmi marski Fleming!
(Esirippu alas).