Ensimäinen kuvaelma.
Juliana-herttuan holvikatolla ja seinäpilastereilla varustettu sali
Turun linnassa. Perällä suurempi ovi, jonka yläpuolella herttuakunnan
vaakuna; sivuilla ovet molemmin puolin, oikealla Flemingin, vasemmalla
Stenbockin vaakunat. Seinillä uhkeat seinäverhot ja Kustaa Vaasan,
Erik XIV:n, Juhana III:n ja Sigismundin kuvat, kruunuilla varustetuissa
puitteissa. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä tukeva kirjoituspöytä,
kirjoitusneuvoineen sekä tammen värinen kirjoitustuoli; vasemmalla
(etualalla) korkeaselkäinen, nahkalla päällystetty nojatuoli, sen
vieressä uuni, jossa takkavalkea palaa. Uunin edessä kabden-istuttava
rahi.
Pari Flemingin väreihin puettua palvelijaa; peräoven molemmilla puolen
pari hilporeilla varusteltua huovia, jäykkinä ja juhlallisina. Nuori
vänrikki Pietari Paavalinpoika Juusten istuu uunin edessä olevalla
rahilla tuijotellen äänetönnä valkeaan.
Aika: päivällisen tienoissa.
ENS. PALVELIJA (puoliääneen):
No, mitä luulet Hornin hyötyvän
sä tästä matkastansa, veikko?
TOINEN PALVELIJA (samoin):
Hm,
lie rauta kovempaa kuin sarviluu. --
ENS. PALVELIJA (samoin):
Mut tuiki uljas mies on Kankaan herra,
niin ylväs katse ja niin hieno käytös!
TOINEN PALVELIJA (samoin):
Niin, totta kyllä; mutta liian hienot
on hällä sarvet marskin rautakouriin;
sen äsken oivalsin, kun hanhensulkaa
sain Ribbingille teroitella.
ENS. PALVELIJA (samoin):
Hm,
niin luulen minä myös; -- mut lempo soi,
ois toista sentään moista ylimystä
kai palvella kuin meidän karhuamme.
Vai kuinka luulet?
TOINEN PALVELIJA (vilkaisten arasti Juusteniin):
Hiljaa helkkarissa!
Vois sulle kalliiks käydä moiset mietteet:
ei sovi palkkaorjan arvostella.
PIETARI JUUSTEN (havahtuen):
Sä mitä supatat kuin juoruämmä?
Kuin kauvan luulet, että kokous kestää?
TOINEN PALVELIJA:
On kohta ruoka-aika, jalo herra,
ja siksi päättynee kai istunto.
PIETARI JUUSTEN:
Ja kuinka näyttää käyvän lähetystön?
Min näköinen on herra Kankaisten?
TOINEN PALVELIJA:
Viel' äsken tyynnä istui hän ja kuuli,
kun puhui Laukon Kurki.
PIETARI JUUSTEN:
Entäs muut?
Kai Kurjen lauluun yhtyi Teijon herra?
TOINEN PALVELIJA:
Hän äänetönnä niinkuin muutkin istui.
PIETARI JUUSTEN:
Ja marski itse?
TOINEN PALVELIJA:
Niinkuin ukkospilvi,
hän pöydän päässä punoi viiksiänsä.
PIETARI JUUSTEN:
Vai punoi viiksiään, siis jyrähtää
myös kohta ukkonen, siit' olkaa varmat.
(Kovaa ääntä kuuluu perältä).
Kas, nyt mä marskin äänen selvään tunnen,
se soi kuin tykkein jymy kaukainen
ja sanat kuulia on kanuunain.
Ei kestä niitä Louhisaaren linnat,
ei kuulu Kurjen kukerrukset silloin
ja sarvet nilelleen käy Horninkin, (kuuntelee).
Kas niin, nyt: "ulos!" huutaa marski --
"pois käsken linnasta ma kuninkaan
nyt teidät Kaarlo herra Kankaisten!"
Voi saakeli! (kuuntelee) Ei kuulu hiiskahdusta!
Ei kenkään tohdi häntä puolustaa --
nyt herttua sai kerran sarven täyteen --
Ahaa, jo kuulen jonkun askeleita.
(Tulee etualalle, asettuu suoraksi).
HOVIPOIKA (lyö oven seljälleen, niin että näkyy sali, jossa
Suonien aatelistoa istuu pitkin penkkejä; huutaa):
Jalosukuisen Kankaisten vapaaherran ratsu on satuloitava!
(Odottaa siksi, kunnes hänen jäljessään rientävä Kaarlo Horn
on tullut näyttämölle, jonka jälkeen ovi suljetaan. Yksi
palvelijoista rientää heti ulos ja pihalta kuuluu huuto:
Jalosukuisen Kankaan vapaaherran ratsu tuokaa!)
KAARLO HORN (tulee kalpeana ja kiihkoisana nopein askelin):
Mun hansikkaat ja kypäräni tänne!
PIETARI JUUSTEN (viittaa palvelijoille, jotka heti rientävät oikealle):
Te poisko linnasta jo matkustatte
siis, jalo herra?
KAARLO HORN (istahtaen uuni-rahille, selin Juusteniin):
Niin, mun täytyy rientää --
kai avovettäkään ei kauvan kestä.
PIETARI JUUSTEN (ivallisella kohteliaisuudella):
Sven Maununpoian sekä Ribbingin
kai ratsut satuloida myöskin saa?
KAARLO HORN (jyrkästi):
Ei, ei he toistaiseksi linnaan jäävät.
(Palvelija tuo kypärän ja hansikkaat. Horn panee kypärän
päähänsä ja alkaa, jalkojansa uunin edessä lämmitellessään,
vetää hansikkaita käsiinsä; itsekseen).
Kuin viekas kettu on tuo Suomen karhu --
hän ensin ärsyttäin mun kiivastutti
ja hyödyksensä käytti hedelmät.
Ja mikä häväistys! Mä olen varma:
nuo herrat tuolla meidän kuninkaasta
on kaikki samaa mieltä niinkuin minä.
Ja Fleming myös hän kyllä tyysti tietää,
ei sovi meille heikko Sigismund,
Vaan hän on viekas; hänen oma valta
näät nousee, laskee kanssa kuninkaan
ja siksi vastustaa hän meitä aina.
(Heristää kädellään ovelle päin),
"Nur abzuwarten", sanoo Erik Sparre --
sa makaa talvi, karhu, pesässäs,
mut kevään tullen ehkä katsotaan,
ken täältä lähtee, kuka linnaan jää!
(Nousee ylös).
Te, vänrikki, kai voitte näyttää tien
luo Ebba rouvan?
PIETARI JUUSTEN (ivallisen kohteliaasti):
Kyllä, jalo herra --
tien palvelija tietää lyhimmän!
KAARLO HORN (katsoo tuimasti Juusteniin):
Id verum: _qvalis rex, talis grex_.
Siis, vänrikki, ma sulkeun suosioonne!
(Menee palvelijan opastamana).
PIETARI JUUSTEN (kumartaa ensin syvään, remahtaa sitten nauramaan):
Hah hahhahaa! Ja Ruotsiin terveiset
myös vänrikiltä viekää -- herttualle!
Voi peijakkahan marski! -- kilpaveljen
hän ajoi linnastaan kuin kulkukoiran
ja toisten jäädä antoi. Nöyryytystä
siin' oli kyllin tuolle sarvipäälle.
(Lähestyy ovea).
Ahaa, nyt istunto jo vihdoin päättyy,
siis kohta haarikan myös minä saan.
(Erik Ribbing, Sven Maununpoika. Knut Kurki ja Pentti
Söyringinpoika Juusten tulevat perältä puhellen keskenänsä.
Oven avautuessa nähdään herrojen nousevan istuimiltaan,
toisten keskustelevan ryhmittäin, toisten rientävän pois
eri tahoille).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Siis kaukovieraat Turku menettää
näin heti kohta; meidän halvat ruo'at
ja kehnot juomat armoa kai löydä
ei myöskään edessänne, jalot herrat?
ERIK RIBBING:
On marskin kyökki sekä vanhat viinit
jo kuulut Ruotsissai; mut tällä kertaa
ei salli aika meidän viivähtää.
Me kiitämme -- ja ratsut tahtoisimme!
(PENTTI SÖYRINGINPOIKA viittaa nuorelle
Juustenille, joka heti poistuu).
KNUT KURKI (joka tällä välin on puhellut Sven
Maununpojan kanssa, kääntyy Ribbingiin)
Te näitte itse, jalo Ribbing, nyt,
millainen valta tääll' on Flemingillä;
hän persoonallaan kaikki hallitsevi
ja suojanaan on aina knninkuus.
Se liekin meidän kaikkein varmin turva.
ERIK RIBBING (hermostuneesti):
Niin, kuningas on aina kuningas,
se tuttu meille on kuin teillekin.
Mut kuningas on poissa, herttualle
on säädyt vallan hoidon uskoneet.
Ken vastaan kapinoi, on luopio
ja isänmaansa turmioksi toimii,
niin kuuluu päätös Ruotsin säätyjen.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tullen väliin):
Sen tiedämme, vaan parhaintahan lie,
jos tästä päättää itse Sigismund.
EERIK RIBBING (kohottaen olkapäitään):
Sen viestin Suomesta ma vienkin nyt,
te sanoistanne itse vastatkaatte,
kun kerran tiliin vaatii herttua. --
Ja ratsut?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Valmiina on pihamaalla.
ERIK RIBBING:
Siis Herran haltuun, jalot Suomen herrat!
(Erik Ribbing ja Sven Maununpoika menevät).
KNUT KURKI (seisoo hetken ääneti):
Tää käynti ennustavi pahaa meille --
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Päin vastoin. Nythän täällä yhtä mieltä
taas oltiin ylhäiset ja alhaiset.
Jos aateli ois aina tällainen,
ei hätää meillä?
KNUT KURKI (surullisesti):
Entäs kansa?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (matkien ylenkatseellisesti):
Kansa!
Sen täytyy kestää, minkä kestää muut.
Niin laita meillä on kuin muuallakin:
käy sotaa aateli ja hoitaa valtion,
mut talonpoika, hän saa viulut maksaa.
Siis onni sen, ken aateliin on päässyt!
KNUT KURKI (katsoo halveksien Pentti-herraan; itsekseen):
Tuon vaari itse vielä maansa kynti
ja nyt hän nylkis vaari-vanhankin!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (leikillisesti):
Ka, surkoon rahvaan eestä kuningas,
mut meitä vartoo marskin kestit nyt.
Siis atrialle!
KNUT KURKI (surumielisesti):
Täällä mässätään,
kun kansalla on tuskin pettuleipää --
Jumala synnyinmaata siunatkoon! (menevät).
(Anne Juusten ja Kaarina Fleming tulevat vasemmalta).
KAARINA (väristen):
Huu, kuin kylmä siellä onkin jo,
mut tääll' on lämmin -- tuohon istukaamme!
(Juoksee iloisesti uunin luo, panee puita pesään
ja istahtaa näppärästi rahille).
AUNE:
Niin, täällä vartomaan mun isä käski,
(Itsekseen).
ja tästä tulla täytyy hänenkin.
(Istuu rahille hänkin).
KAARINA (vilkkaasti);
Ah, kuin lämmin sentään virkistää --
nyt tahtoisin mä kanssas karkeloida.
AUNE (hajamielisesti);
On linna täynnä Suomen ritareita!
KAARINA:
Niin, noita kaljupäitä! Mutta sentään
on siellä yks, niin uljas, norja poika.
AUNE (kuten äsken):
Ja ken se ois?
KAARINA (veikeästi):
Sit' en ma sano, mutta täällä vain
jos nyt hän ois, niin sulle näyttäisin,
Sa kuuleppas; kun tänään huovin kanssa
mun tuli ratsastaa taas Auran rantaa
ja juuri kun me tultiin sillankorvaan,
niin kulki ohi kumma "katu-juoksu" --
voi, mikä näytös! Tuota katsomaan
ma unohduin ja syrjään hyppäs ratsu --
kuin oisi käynytkään, sit' tuskin tiedän,
jos poikki sillan ei ois syössyt hän
kuin tuulispää ja ratsun käännyttänyt --
Nyt on hän täällä -- häll' on sinisilmät.
AUNE (omiaan ajatellen):
Niin sinisilmät ja niin lämmin katse
kuin sydän silmissään ois aina hällä.
KAARINA:
Ja uljuus povessaan, se totta on;
mut Aune, siis sä tunnet ritarin?
AUNE (kuten ennen):
Jos hänet tunnen? (havahtuen) Ah niin, en häntä,
sun ritarias tunne en.
KAARINA:
Sen luulen,
Mut sull' on omas. Kerros, ken hän on?
Hän nuori lie?
AUNE:
Niin, nuori on hän
ja hellä mieleltään kuin kanteloinen,
ja kun hän laulaa --
KAARINA:
Sotaretkistänsä?
AUNE:
Ei, vaan lemmestänsä lämpimästä,
niin vierii poskilleni kyyneleet,
niin vienon suloiset --
KAARINA:
Niin kummaa!
Kai on hän ylhäinen ja käskeväinen?
AUNE:
Kuin suvituulen henki suloinen,
niin on hän, lempeä ja miettiväinen.
KAARINA:
Millaiset sanat sinä löydätkin!
Mut minun mieleeni hän vain ei ois.
Sen täytyy korskan, jalon urhon olla
ja suvultansa ylhäisen ja suuren,
ken voittaa tahtoo Kaarin Flemingin!
AUNE (katsoo häneen kuin peljästyen):
Vai niinkö?
KAARINA:
Niin on mieli äidin myös
ja isän kerran kuulin lausuvan;
"ken tahtoo sukuun marski Flemingin,
häll' olkoon vaakuna jo ruosteen syömä".
-- Mut nythän ruoskitaan taas linnan luona
kaks hämäläistä talonpoikaishurttaa,
ma riennän sinne; Aune, joudu kanssa!
(Menossa).
AUNE:
Hyi, moista piinaa en mä nähdä tahdo.
KAARINA:
Mut sehän hauskaa on, ma riennän jo! (pois).
AUNE (yksin):
Niin, hän on tytär kuulun rautamarskin,
se näkyy selvään! mutta marskin poika
on Gottschalk myös -- vaan kuinka toisellainen!
Häll' onkin äiti halpa kansan lapsi,
ei jalo Ebba rouva; toista verta
kai lienee ylhäiset kuin alhaiset,
niin kylmän kylmää, että paleltaa.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee vasemmalta kirja kädessä ja luuttu
kainalossa; yrittää mennä läpi huoneen, vaan huomaa Aunen):
Te täällä, jalo neiti, ja niin yksin?
AUNE (huomattavalla mielihyvällä):
Mun isä vartoamaan täällä käski
ja Kaarin-neiti seuraa piti mulle,
mut juuri läks; nyt istuin yksinäni
ja haaveksin kuin mikä linnan neito.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee lähemmäs):
Ja minne liiti haaveet Aune neidin?
AUNE:
Sit' en ma tiedä. Niinkuin kaikki muut
en minä lie; ma viihdyn unelmissa
ja kaukoulapoilla soudellessa
mun aatos yhtä tietä aina kiertää?
Ma tuolla liidän, sentään tässä istun,
ma mietin, enkä sentään mitään mieti,
ma kuulen, enkä muista ääntä kuule
ja umpisilmin nään mä selvimmin;
ja vaikken kuulis jylhää tykkitulta,
niin sisässäni kumman kuulen soiton
kuin laulu maaliskuulla taivas-alla
tai suvi-aamun virsi Juhannussa --
se on niin kummaa, mutta surunhauskaa!
GOTTSCHALK FLEMING (istuu nojatuoliin):
Ma ymmärrän. Ken kehtokeijuiltansa
sai synnyinlahjaks kaihon kanteleen,
se valtaan joutunut on keijujen
ja saalistaan ei metsän väki päästä.
On kumma maa tää Suomi, synnyinmaani;
sen jylhä hiljaisuus se soi, se soi
kuin yhtyis laulu laineiden ja honkain
ja meissä maininkina humajaisi
ja kiehtois kielellänsä utuisilla
niin lemmen liittoon kera synnyinmaan.
Kun kuljin Wittenbergin lehtoloissa
tai Reinin rantamaita ihailin,
kun istuin kirjat eessä Oxfordissa
tai sitran soittajia kuuntelin,
niin muistin aina Suomen hongikoita
ja Auran aaltoloiden loiskinaa
tai Suomen suvi-illan vienoutta
ja kaihon kanteletta kotimaan.
Tääll' on kuin sävel syntyis itsestään
ja laulu kumpuis suoraan sydämestä.
AUNE (joka ihastuksissaan ja ikäänkuin uskonnollisella
hartaudella on kuunnellut Gottschalkia, huudahtaa):
Kuin ihanaa on teiltä tuota kuulla!
Siis toki yksi sydän sykkii vielä.
GOTTSCHALK FLEMING:
Te epäilitte?
AUNE:
En, en teistä koskaan.
(Äänettömyys),
Lie hauska varmaankin se juhlatunne,
kun kerran sydän tapaa sydämen.
Tuo laulu kulkevasta laulajasta,
oi, jalo herra, laulakaa se mulle!
GOTTSCHALK FLEMING (päättävästi):
Niin nyt sen tehdä tahdon tosiaan,
mit' olen ammoin, ammoin aikonut.
(Laulaa luutun säestyksellä),
Ritari nuori oli Paul la Cour
ja köyhä kullalta, ei sydämeltä
hän laulunlahjat sai jo syntyissään,
ja ensi lemmen linnan impyeltä.
Mut linnan herra, uljas ruhtinas,
mi vaakunassaan leijonata kantoi
ei laulunkieltä ymmärtänyt koskaan,
pois linnast' ajaa laulajan hän antoi.
Ja maailmalle lähti Paul la Cour,
ei muuta mukanaan kuin kitaransa,
hän kulki, kulki, lauloi lemmestänsä,
ja ihmetellen kuuli häntä kansa.
Mut linnasta kun poistui Paul la Cour,
niin näytti päivänkin hän vieneen sieltä,
ja impi kuihtui, kuihtui kammiossaan,
ja suru painoi linnan herran mieltä.
(Laulu lakkaa).
En jatkaa voi mä, jalo Aune neiti!
(Äänettömyys).
JUHANA FLEMING (tulee toisten huomaamatta oikealta):
Kas niin, taas on hän Aunen täältä nuuskinut,
kun hänet itseäni varten hankin
ja ukko Pentille jo lunnaat annoin.
Noin luutu polvellaan siin' istuu trubaduuri!
Mut tämän maljan tahdon itse juoda.
(Ääneen).
Ma pyydän anteeks, kaunis Aune neiti,
ett' täytyy ritarinne riistää teiltä;
Knut herra pyrkii linnan arkistoon!
GOTTSCHALK FLEMING (on heti Juhanan äänen kuultuaan
säpsähtänyt ja hypähtänyt ylös):
Kas tässä kirja, jota, jalo neiti,
te multa pyysitte. Ma riennän jo!
(Kumartaa, poistuu vasemmalle),
AUNE (yrittää oikealle):
Ma isää vartosin, mut hänt' ei kuulu --
JUHANA FLEMING (viitaten Aunea istumaan jälleen):
Kai tulee hän, jos hetken odotatte,
ja joll'ei häiri teitä minun seura.
AUNE (väkinäisellä kohteliaisuudella):
Ei suinkaan, jalo ritari; se liikaa
vain mulle halvalle on kunniaa.
(Istuu arasti).
JUHANA FLEMING:
On hyveen verho vaatimattomuus,
mut kauneuteen se yhtyy yksin teissä.
Ei kummaa siis, jos linnan ritarit
jo vihdoin huomaa ruusun katvehessa.
Ma tietä suoraa käyn kuin Flemingit
ja tunnustan: jo ensi näkemästä
ma teitä jumaloin kuin sulotarta.
AUNE (nousee poistuakseen):
Tuo puhe, ritari, on liikaa pilkkaa,
mun nimi Juusten, teidän Fleming on
ja isänne on Ruotsin riikin marski --
se yksin selvittää jo asemamme,
(Hiljempaa.)
jos syitä muitakaan ei ois.
JUHANA FLEMING (lähestyen):
On totta,
ett' isäni on rautamarski Fleming
ja ylpeydestä syyttää häntä kansa;
mut Flemingeill' on aina oma tahto
ja se on mulla myös kuin isälläkin.
Jos sydämenne toinen on jo vienyt,
niin kättä ei; ja kautta kunniani
ma vannon sen: vain hiukan aikaa suokaa
mun näyttää teille, kuinka lemmin teitä,
niin ehkä valloitan myös sydämenne.
AUNE (hätäisesti):
On mahdotonta, jalo ritari,
ja puhe enemp' ois vaan turhaa vaivaa.
JUHANA FLEMING (innolla):
Mull' onhan miekkani ja kunniani,
jos isä kieltäiskin tään lemmen multa;
ja sanaa ritarin jos uskotten,
viel' ennen kuin ees lumi kahden talven
on sulanut, ma tällä säilälläni
oon luonut aseman, min teidän kauneus
ja hempeys nuoruuden jo vaatii teille.
Ma viel' en valhetellut ijässäni,
siis sit' en nytkään tee, kun
(kankeaa toiselle polveilen)
teiltä itse,
en kautta vanhempaini, pyydän kättä.
AUNE (enemmän hätäytyen):
Ma uskon teitä, nouskaa, jalo herra,
vois ehkä marski tänne itse tulla,
ja silloin teidät myöskin perii hukka.
JUHANA FLEMING (kuten ennen):
Siis toivon kipinän te mulle suotte?
AUNE (kuten äsken):
En, en ma tiedä, ei, ma sit' en voi,
mut nouskaa, nooskaa --
JUHANA FLEMING (kuten äsken):
Sua, kaunis Aune,
ei luonut Luoja laakson kukkaseksi;
tuo sulo kuuluu vuorten huipuillen
kuin edelweiss; ma sinne nostan sen
ja Pohjan tähtenä sa loistaa voit, (nousee ylös)
jos tätä vartta vasten nojaudut.
(Ebba Fleming on tullut viimeisen säkeen aikana).
Haa, äitini, mut kuulkoon hänkin sen!
EBBA FLEMING (jyrkästi);
Tää ilvenäytös, mitä merkitsee?
sen kohta selvittää saat, Juhana!
JUHANA FLEMING (rientää äitiänsä vastaan):
Sen, äiti armas, sulle sanonkin:
ma kauniin Aune neidin kättä pyysin.
EBBA FLEMING (ankarasti):
On hullutusta nuoren huimapään
tää ilveilys, sen tietää Aune kyllä
ja sinä myös. Mut sentään säädytöntä
on polvistua jalon Flemingin --
tai voi hän esineensä valikoida.
JUHANA FLEMING:
Ma pyydän, äiti --
EBBA FLEMING (kuten ennen):
Sinä, Aune, riennä
jo isäs luo, hän varmaan etsii sua --
AUNE (niiaten):
Ma muut' en pyvdäkään, oi jalo rouva! (Pois)
JUHANA FLEMING (rohkeasti):
Jos Aune neidin noin sä käsket pois
ja minun läsnäollen loukkaat häntä,
niin silloin minä myös --
EBBA FLEMING (lempeämmin):
Sä vaikene,
ja salli äitis tehdä kuin hän tahtoo;
tään seikan punnitsee hän paremmin.
JUHANA FLEMING:
Mun sydän sentään puhuu varmemmin.
EBBA FLEMING:
Sä olet nuori -- nuoren sydän pettää --
mut sulta järjen kieltä nimes vaatii;
ken viimeinen on Svidjan Flemingeistä
ja suvun juuret Roomast' asti johtaa,
sen pitää tietää: nimi velvoittaa!
Ja isäs marski tämmöistä jos kuulis
hän pojastansa --
(ulkoa kuuluu jyryävä ääni)
nyt hän saapuukin,
voit itse saada hältä vastauksen.
KLAUS FLEMINGIN ÄÄNI (kuuluu jylisevän lähempää kun äsken):
Ken linnan päivystäjä tänään on?
PIETARI JUUSTEN (kuuluu vastaavan):
Ma jalo marski!
KLAUS FLEMING (jolle paashi on oven näyttämölle avannut,
vaan joka edelleen puhuu esille tulematta):
Siispä katso, mies,
ett' taukoaa tuo lemmon hoilotus,
mi halki koko linnan pihan raikaa.
Ja ken se on tuo paholaisen pappi?
PIETARI JUUSTEN (ulkona):
Se hämäläinen, jota huovimiehet
juur äsken linnan vallin luona ruoski.
KLAUS FLEMING (samoin);
Siis ruoskikoot he häntä uudelleen
tai tukkikoot sen suuta muulla lailla.
Vie hirteen mies, jos veisustaan ei lakkaa!
(Tulee sisään, jonka jälkeen ovet suljetaan: ystävällisemmin).
Kas täällähän sä ootkin, Ebba rouva,
ma sua juuri tässä etsinkin.
Kuin muut ma nukuin päivällistä äsken,
mut roiston hoilaus multa levon riisti
ja unen kumman sieluhuni toi --
en kamalampaa unta koskaan nähnyt.
EBBA FLEMING (lempeästi):
Ei unet inhat aina pahaa tiedä.
KLAUS FLEMING:
En turhan arka liene minäkään,
mut moinen näky miestäi pöyristyttää.
EBBA FLEMING:
Vaan nythän kaikki kääntyy hyvinpäin.
kun lyöty Horn on ja aatelisto
kuin yksi mies sun seisoo takanas.
KLAUS FLEMING:
Niin, tällä kertaa toki pulman keksin;
se naula veti, mut ei kauvan pidä --
ei vapaasti, vaan pakosta vain myöntyi
niin Kurjet, Boijet kuin myös orpanamme.
Tuo herra Kaskisten on vanha kettu
ja omatunto häll' on kielellänsä
kuin ois hän piispa taikka Herran tulkki.
Ja nyt se pölhö taas on päähän saanut,
ett' omantunnon turvaa herttua,
tää vaikka liian hyvin oivaltaa:
vain voima suojaa Ruotsin valtakunnan,
ei omattunnot arkain akkojen.
EBBA FLEMING:
Mut Hornin mahti nyt on loppunut
kai Suomessa?
KLAUS FLEMING:
Niin on, ma toivon sitä
vaan Ruotsissa hän yhä kieltään soittaa --
nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara.
EBBA FLEMING:
Sä pelkäät sotaa, marski?
KLAUS FLEMING:
Sanaa pelko
ei vielä koskaan Fleming tuntenut,
kun vaati sotaan maa ja kuningas.
Voi sota tulla ja sen täytyy tulla,
jos vehkeistään ei neuvoskunta lakkaa,
ja Ruotsin kruunuun Kaarlo kurkottaa.
Mä sit' en pelkää, en; mut toisahalta
mun niskaan tuhatpäinen lohikäärme
voi käydä tuiman lumivyöryn lailla --
ja silloin täytyy tuhat päätä poikki,
jos miel' on kruunupäinen pelastaa.
JUHANA FLEMING:
Siis ryssät rauhankohan rikkoisivat,
kun antamatta viel' on Käkisalmi?
KLAUS FLEMING:
En pelkää heitäkään; vaan omat koirat
jos kimppuun isäntänsä kimmahtaisi,
niin kuinkas silloin tehtäis, Juhana?
JUHANA FLEMING:
Ei haukku haavaa tee ja kinttuhun
jos koirat uskaltaa, niin kaula poikki.
KLAUS FLEMING:
Sä olet poika marski Flemingin,
sen sanas uljaat kyllin selvään näyttää.
EBBA FLEMING:
Siis talonpoikainko sä kapinaan
nyt luulet uskaltavan nousta?
KLAUS FLEMING:
Niin --
ei yksinään ja itsestään he nouse,
sen verran tunnen jo ma Suomen kansaa.
Mut Pohjan rahvas onpi röyhkeää
ja uppiniskaista ja rauhatonta
kuin Ruotsin taalalaiset Kustaan aikaan --
ja Kaarlon kätyreitä kaikkialla
on siellä liikkehellä, tiedetään,
vaikk' kiinni saada heit' on mahdoton,
kun rahvas junkkareita piilottaapi
ja papit, perkeleet, on yhtä juonta,
(synkästi) Mut niin jos käy ja minun Kustaan lailla
jos täytyis Suomenmaata hävittää,
kun synnyinmaalle parhainta ma tahdon,
(nousee ylös)
niin eessä kuninkaan ja Jumalan,
myös tuosta vastatkohon herttua!
EBBA FLEMING:
Tuo mielikuvitusta lienee vain,
sen ällös rauhaas viedä anna!
KLAUS FLEMING:
Voi olla, mutta rauhaan en ma pääse,
jos unelleni selvityst' en saa --
(kääntyen Juhanaan)
kai vielä Korpolaisten vuoren alla
tuo noita-akka asuu Pohjanmaalta?
JUHANA FLEMING:
Siell' oli eilen hän, kun huovein kanssa
ma siitä ratsastin -- ja aatelkaas,
ei kenkään heistä tohdi mökkiin mennä.
KLAUS FLEMING:
Ja sinä itse?
JUHANA FLEMING:
Koska Flemingit
ois itse perkelettä peljänneet?
KLAUS FLEMING:
Siis sinne ratsasta, hän tänne kutsu
ja sano: marski häntä luokseen käskee.
EBBA FLEMING:
Mut ota mukaan veljes Olavi
ja pari kolme skottilaista miestä,
(Juhana pois).
Tuo poika alkaa meille huolta tuottaa.
KLAUS FLEMING (kummastuen):
Kuin niin? Päinvastoin, nuori, uljas mies
hän kohta on -- ja häll' on isän luonto.
EBBA FLEMING:
Niin onkin, mutta ikä juur' on hällä,
kun lemmenhoureet päähän nousta alkaa.
KLAUS FLEMING:
No sepä hauskaa, se on miehen merkki,
ja kernaasti hän hiukan hurjastelkoon;
ma pappeja ja munkkeja en kärsi,
en munkki itsekään ma nuorra ollut.
EBBA FLEMING:
Se näkyy kyllä, mutta mulle tuota
on turhaa uudistaa --
KLAUS FLEMING:
Noo, Ebba rouva,
ma sanon suoraan aina asian --
(nauraa leveästi)
ja miestä riittänyt on sullekin
vai kuinka, Ebba?
EBBA FLEMING:
Ole vaiti, Klaus!
ma puhun vakavasti tällä kertaa:
näät Pentti-herran Auneen Juhana
on kiintynyt jo enemmän kuin luulet.
KLAUS FLEMING (tekee epäävän liikkeen kädellään).
EBBA FLEMING:
Senlaista ennenkin jo huomasin
ja äidin silmä harvoin erehtyy;
mut tänään polvillansa Aunen eessä
ma hänet tapasin ja kunniansa kautta
hän vannoi omaks ottaa Aune neidin.
KLAUS FLEMING (hyvillään):
Vai on hän semmoinen jo huimapää --
EBBA FLEMING:
Mut huomaa "kautta kunnian", hän vannoi.
KLAUS FLEMING:
Kun himot haastaa, lupaa kaikki mies,
mut jälkeenpäin ei tarvis tuota muistaa.
EBBA FLEMING:
On sekin oppi; mutta Pentti-herra
nyt aateloitu on ja tuiki arka
myös arvostaan ja perheen mainehesta.
KLAUS FLEMING:
Niin, lempo soi, ei tuota vanhaa saitaa
ees marski Fleming tohdi suututtaa --
ma tarvitsen nyt kaikkein kannatuksen,
kuu taisto Kaarlon kanssa alkaa kohta.
EBBA FLEMING:
Mit' arvelet, jos luokse kuninkaan
hän Puolaan laitettais? Ei liioin haittais,
jos hovin tapoihin hän tutustuisi?
KLAUS FLEMING:
Hyi, saakeli! Nuo metkut hovin herrain
ne miehen parhaimman vie helvettiin!
EBBA FLEMING:
Mut täällä vertaistensa naisten seuraa
ei löydy hälle; siell' on Bielket, Sparret
ja kaikki ylhäis-aateliset neidit --
ja kerran täytyy naida hänenkin.
KLAUS FLEMING:
On aikaa vielä.