"Romaaniksi" en olisi ikinä hirvinnyt tätä kirjoittamaani havaintojen
sarjaa sanoa. Mutta kun kustantajani palautti minulle käsikirjoituksen
lopullista viimeistelyä varten, hämmästyin suuresti siitä, että hän oli
teokseni siksi ristinyt. Ja minun täytyy nyt tehdä vielä tämä pikku
esipuhe, alkaakseni suoranaisilla anteeksipyynnöillä.
Hän sanoo kirjaani "romaaniksi" ilmeisesti vain sillä perusteella, että
siinä niinkuin aina romaaneissa käsitellään kahden rakastuneen asioita.
Mutta jos vene on aina vesillä, niin ei silti kaikki mikä on aina
vesillä ole veneitä. Mitään todenperäistä, järjellistä yhteyttä ei
kirjani ja "romaanin" välillä ole. Minulla ei ole vähintäkään käsitystä
siitä, miten kaunokirjallista teosta pitäisi perustuksilleen
suunnitella saati sitten rakentaa. Taide ei kuulu alaani. Minua on aina
hirvittänyt taidearvostelujen mutkikkaat, viisaat ja syvämieliset
selostelut, ja heidän ruoskiessaan onnettomia takapajulaisia
nykyaikaisuuden puhdasoppisella vitsalla olen salaisesti mielessäni
aina kiittänyt onneani, etten ole milloinkaan tehnyt itseäni
syylliseksi kaunokirjailemiseen. Mutta nyt he tuon pelkän nimityksen
vuoksi ryhtyvät minuakin rusikoimaan, ottaen puheeksi kokonaisuuden ja
erikoisuudet ja sommittelun ja luonteiden kuvaukset ja tapausten
johtumisen luonteista tai niiden luonteista johtumattomuuden, vieläpä
ottavat ehkä arvostellakseen "tyyliäni". Herranen aika! Minä en tiedä
mitä tyyli onkaan. Minä kirjoitan vain niinkuin puhutaan ja aina salaa
häpeän, jos satun sanomaan jotain kaunopuheisuuden vuoksi. Kaikki nuo
kaunokirjalliset vaatimukset ovat seikkoja, joita vaivoin ymmärrän ja
joihin en ainakaan ole pannut minkäänlaista huomiota, mieleni ollessa
kaiken aikaa kiintyneenä ainakin uudempien taidekäsitysten mukaan
epäkaunokirjalliseen tarkoitusperään.
Tämä tarkoitusperä on erään hukkaantuneen avaimen etsiminen.
Joku alkaa kysellä: missä avain on? -- Toiset eivät ota ensin
kuullakseen. Kaikistako piironginavaimista kannattaisi asioitansa
keskeyttää? Hakekoon, joka on avaintansa vailla. -- Mutta inttämiset
uudistuvat ja vihdoin selviää kaikille, että tällä kertaa onkin
telaunut itse eloaitan suuri avain. Silloin pysähtyvät toimissaan
vakaatkin miehet ja alkavat etsiskellä, päivitellen, kuinka niin suuri
ja tärkeä avain onkaan voinut hukkaan joutua. Ja kohta on hakemisen
touhu levinnyt miehestä mieheen, kylän äärimmille kujille. Sillä
jokainenhan ymmärtää mikä sanomaton hämminki syntyisi, jos ei enää
eloaittaan päästäisi. Eloviljoistahan kaikki elävät. Ei olisi muu
neuvona kuin kutsua se nokisilmä rautakoura, kyrmyniska, puolikuuro
kalkuttaja, seppä pihtineen ja murtokankineen. Ryskyen pirstoutuisivat
hänen käsissään ovipielet tai hän nostaisi oven peräti saranoiltaan,
jättäen kellumaan suuren munalukon varaan. Avaimin tai avaimetta --
eloaittaan _on_ päästävä.
Ja kuitenkin saattaa muutamanlaiseen aittaan olla lukittuna vielä
tärkeämpääkin tavaraa kuin viljaa. Avain ei kyllä ole sen kummempi. Se
kääntyy lukossa aivan kevyesti. Miehen kouraisua kaipaamatta ovi aukeaa
sillä yhtä helposti lapsen hennosta kosketuksesta kuin vanhuksenkin
vapiseville sormille. Mutta varjele vakainen Luoja sitä avainta
telaumasta! Ovi ei nouse saranoilta väkivoimin, lukkoa eivät murra
mitkään rautakanget eivätkä aukaise konstikkaimmatkaan tiirikat.
Avaimetta pysyy ovi ikuisesti suljettuna.
Se ovi on ovi onneen ja avain on onnen avain.
Kuitenkin, jos alkaisi kysellä: missä onnen avain on? tai, kellä se on?
niin ei kukaan voisi sanoa: minulla. Sillä onnen avain on kuin onkin
kadoksissa. Ja on ollut jo monen monta aikaa, niin kauan että ihmiset
ovat herenneet sitä hakemasta, jopa uskomasta sen milloinkaan olleen
heidän hallussaan. Totta onkin, että ajat, joina varmuudella voi sanoa
onnen olleen ihmislapsen omana, ovat historiantakaisia, jopa
verhottuina jonkinlaiseen satumaisuuden huntuun, mikä tekee ne
nykyisille ihmisille epäselviksi, miltei luoksepääsemättömiksi.
Tinkimätöntä onnea emme näet koko historiassa kohtaa mistään lähempää
kuin vasta paratiisin kertomuksesta eli Aatamin ja Eevan elämästä ennen
heidän syntiin lankeemustansa. Ja nykyiset ihmiset pitävät ehkä
syystäkin mahdottomana sellaista vaatimusta, että heidän tulisi hakea
onnen avainta niistä periaatteista, joita Aatamin ja Eevan oli,
onnellisia ollakseen, noudattaminen hyvän ja pahan tiedon puun suhteen.
Nyt on asianlaita kuitenkin se, että tämän kirjoittaja on aivan
nykyisten ihmisten keskuudessa tavannut erään peräti onnellisen
pariskunnan, niin onnellisen, ettei todella saata kuvitella itse
paratiisilaistenkaan onnea sen suuremmaksi. Jos pitäisi ne rinnastaa,
panisi päinvastoin etusijalle tämän nykyisen pariskunnan. Sillä
vaikkapa olettaisikin Aatamin ja Eevan onnen perustuneen siihen, että
he olivat alun pitäen rakastuneet toisiinsa, niin oli heidän onneansa
tukemassa kuitenkin monet edullisesti vaikuttavat ulkonaisetkin seikat.
Vaikeako oli olla onnellinen, kun eli ihanan luonnon helmassa, kun oli
olemassa ihanteellinen suhde ympäristöön, kasvikuntaan, eläimiin,
täydellinen häiritsemättömyys, vapaus kaikesta syrjäisestä
sekaantumisesta heidän kahden elämään ja vihdoin heidän oma pyhä
alastomuutensa, joka salli heidän aina esiintyä toisilleen Luojan
itsensä valitsemassa, siis mahdollisimman kauniissa ihmispuvussa,
heidän milloinkaan tarvitsematta esimerkiksi varojen puutteen tähden
tehdä sellaisia salahavaintoja, että toisen uuden uutukainen puku hänen
tietämättään sopiikin aivan säälittävän huonosti. Mutta meidän nykyistä
pariskuntaamme eivät mitkään ulkonaiset onnen edellytykset suosineet.
Päinvastoin. Luonnottomat olot, köyhyys, sukulaisten sekaantuminen ja
monet muut seikat, kaikki, kaikki oli heidän onneansa vastaan, ja
kuitenkin heidän onnensa paistoi kuin aurinko pimeyden keskellä. Tämä
on jotain enempää kuin paratiisi.
Ei ole tietenkään ihmisen vältettävissä sellaiset ulkonaiset seikat,
kuin vastoinkäymiset, ystävien, läheisten kuolema, yhtä vähän kuin
omakaan kuolema tai sairaus tai vaikkapa vain kompastuminen liukkaaseen
katukäytävään ja takaraivon murtuminen. Jos jonkun onnistuu
mahdollisimman kauan välttää kaikkia tämäntapaisia vastoinkäymisiä,
niin ei se estä häntä käymästä koko ikäänsä happamen näköisenä ja
valittamasta elämänsä surkeutta. Sitäkin ihmeteltävämpää on siis
sellaisten ihmisten onni, joiden elämä on täynnänsä ulkonaisia
vastoinkäymisiä. Ja juuri tuo ihmeellinen seikka, että mainitun
ihmisparin onni näin kukoisti kaikista ulkonaisista esteistä
huolimatta, se se oikeastaan virittikin tämän kirjoittajan paljon
kysyvään kirjalliseen yritykseen. Kohtalo saattoi minut näennäisesti
aivan sattumoilta heidän läheiseen yhteyteensä. Vuosien vieriessä sain
nähdä heitä en ainoastaan silmilläni, vaan ikäänkuin olla heissä
itsessään. Ja mitä syvemmälle heidät näin, sitä ehdottomammin johduin
siihen hämmästyttävään päätelmään, että onni saattaa olla kokonaan
riippumaton "onnettomuuksista". Älkää tämän vuoksi heittäkö kirjaa
kädestänne sitä lukematta, vaan päättäkää itse, miten asia oikeastaan
olisi ymmärrettävä. Minä koetan parhaan kykyni mukaan vain saattaa
eteenne pelkät tosiasiat, itse puuttumatta mihinkään arvosteluun.
Olkoon tämän kirjoittajasta kaukana niin ylimielinen väite, että hän
muka tietäisi mitä onni perusteeltaan on, ja voisi siis osoittaa mistä
onnen avain on löydettävissä. Minulla ei ole mitään edellytyksiä
sellaiseen. Ammattini on lasten opettajattaren, vieläpä olojen pakosta
vain kotiopettajattaren, ja -- miksi en tunnustaisi täyttä totuutta --
usein olen suistunut asemastani pelkäksi ompelijattareksi, milloin
asianomaisissa perheissä vaatteiden paikkaus on joksikin aikaa käynyt
tietojen paikkausta kiireellisemmäksi. Ja minäkö tällainen voisin
asettua tiedoissa ylemmäksi yliopistojen oppineita, jotka väkevästi
lähentävillä silmälaseilla näköänsä turmellen rasituksesta kalpeina öin
päivin näitä asioita turhaan tutkivat! Tai sanoisinko, tietäväni
sellaista, jota koko maailma lakkaamatta hakee, jota etsiessä vuoria
murretaan, maaperän uumeniin tunkeudutaan, meriä kynnetään, ilmoissa
lennellään, yleisöt hurmataan, vaillingit tehdään, kuulat ohimoihin
ammutaan! Pois se! -- Jos olen kirjoittanut kirjan "onnellisista", olen
sen uskaltanut tehdä yksinomaan sellaisessa vaatimattomassa
tarkoituksessa kuin hiljainen luonnontutkija, jonka työ tarkoittaa olla
vain aineksena vastaisten suurempien nerojen yhteenvedoille ja
päätelmille. Luonnontutkija pistää haavinsa metsälammen mutaiseen
pohjaan, nostaen sieltä myriaadeja elämän soluja. Hän asettaa ne
suurennuslasinsa alle, järjestelee, luokittelee ja latinalaisin nimin
nimittelee niitä kokonaisen kirjan paksuudelta. Mutta menisikö hän
näiden havaintojensa perustuksella herjaajan ylimielisyydellä sanomaan
mitä itse elämä on? Ei. Vaan vastauksen tuohon ikikysymykseen on antava
joku hänen vastaisista suurista lukijoistaan, jolla ei enää ole muuta
yhteyttä hänen henkilönsä kanssa kuin että ehkä joku esi-isistä
aikoinaan opetteli kirjoitustaitoa sen muuttolinnun sulalla,
joka ihmeellisestä sattumasta kenties oli joskus lentänyt
luonnontutkijaparan haudan ylitse. Niinpä ei myöskään tämä kirja, joka
käsittelee onnellisia, suinkaan pyri vastaamaan kysymykseen mitä onni
on, vaan ainoastaan kokoo aineksia sen suuren lukijansa varalta, joka
on kerran maailmalle onnen salaisuuden selittävä ja jälleen sen käsiin
antava hukatun avaimen.