I.

Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta

myöten pellolle.

Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä,

mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti

päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin

punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa

heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella

rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.

Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti

keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli

pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä

kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu

sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —

Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia

seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen

vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle

ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.

Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat

itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän

kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri

mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän

naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.

Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi

oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja

tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan

painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli

kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut

kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas

tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta,

haloista ja vettyneestä puusta.

— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli

tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään

meneviä.

Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion

toiselle puolelle.

»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi,

hänhän voisi suistua kalliolta alas!»

Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän

istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana

nurmella.

Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene

oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin

seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he

pysähtyivät aitoviereen tervehtien.

Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä,

kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt

heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän

kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin

poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta

ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa

näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan

sisään.

Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin

heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa

kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei

hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei

Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus

Wiephartin myytäviksi.

Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään

talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon

kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav

luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä

olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.

Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:

»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa

Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri

ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan

käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet

varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»

Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele

käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli

niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn

kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.

Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla,

että isä käskisi hänet ulos.

»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.

Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka

oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat

käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään

oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan

kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut

laivasta —.

Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän

ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa —

Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan

hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista

laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui

yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin —

kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.

Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä

eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään,

ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja

pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti

päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista —

kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa

nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa,

ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi

seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun

kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen

oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

* * * * *

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav

näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä

paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa

sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen.

Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa,

väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä

jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi

tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän

panttina —.

* * * * *

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan.

Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv

selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven.

Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan

navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä

laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta

hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan

kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa.

Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai

lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa

käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka

hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä

älyävän.

Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen

selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet

sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi

täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä

navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.

Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa

miettien, olisiko mitään unohtunut —.

Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän

lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran

kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva

ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.

— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen.

Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa,

eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.

Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja

revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä

etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin

jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat

räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat

jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten

taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla,

mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti

tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.

Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —.

Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä

vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.

Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa

ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat

kuin jostain yön syvyyksistä. —

— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut

molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen

laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen

vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.