"Oli kerran kuningas, joka vuoroon voittaen, vuoroon tappioita
kärsien, mutta aina kunnialla hallitsi runovaltakuntaansa. Hänellä
oli linnoja, palatseja ja kirkkoja, katuvieriä ja kevätvihreitä
niittyjä; hänellä oli prinsessa yhtä lumoava kuin ilkeä, viisaita
filosoofeja, röyhkeitä narreja ja metelöiviä kansanjoukkoja, sanalla
sanoen kaikkea, mitä hyvin järjestettyyn runoiluvaltakuntaan
kuuluu, kun hän äkkiä eräänä juhlailtana jätti kaikki alttiiksi,
vaeltavana opiskelijana lähteäkseen hakemaan viisasten kiveä.
Turhaan lähetettiin harmaapartaisia lähettiläitä siihen hämärään
lukukammioon, jossa hän unohti vuosien vierinän Paracelsuksen
sulatinten ja sekotuspullojen keskellä. 'Herra', sanoivat nuo,
'palaja kotiin. Valtakuntasi odottaa. Kunniaportti on pystytetty.
Suihkukaivoista virtaa viiniä. Narri on saanut uuden helakan
kaistan mekkoonsa ja prinsessa seisoo auringonruusu kädessään
torninakkunassa odottamassa'. Mutta alkemisti ei heitä kuullut.
Sekotukset ja sulatukset täyttivät hänen ajatuksensa. Siellä kotona
runovaltakunnassa kasvoi ruoho käytävät umpeen. Valot sammuivat.
Prinsessa kävi niin ryppyiseksi, että ilkeys jo kaukaa paistoi hänen
kasvoistaan. Maa meni rappiolle. Entäpä viisasten kivi? Kuka on sen
löytänyt?"
Näin kuvailee Oscar Levertin nykyaikaisen Ruotsin merkittävimmän
kirjailijan luonnetta, August Strindbergin, joka yli kolmen
vuosikymmenen kuluessa on pakottanut -- ei vain kotimaansa
vaan -- koko sivistyneen Europan mielenkiinnolla seuraamaan
vaihtelevaa kehitystään. Ja vaihteleva se on totisesti ollut. Hän
alkoi "palvelijanaisen poikana", yritti, ylioppilaana, kokeili
näyttelijänä, oli opettajana, sanomalehtimiehenä, kirjastoapulaisena
ja kirjallisena köyhimyksenä, saavutti menestyksen -- ja ankaria
vastaväitteitä -- repivänä realistina, tuli kuuluksi naisvihaajana,
historiallisena kirjailijana, jopa runoilijanakin ja draamain
sepittäjänä, kunnes äkkiä jätti kaikki, kemistinä tutkiakseen
alkuaineitten salaisuuksia, päätyen lopuksi uskonnosta hakemaan
lepoa harhailevalle hengelleen. Tuskaisella kiihkolla on hän
kaikesta hakenut uusia elämänarvoja sekä tällöin tunteellisena ja
vaikutuksille herkkänä joutunut yhä uusien virtausten pyörteisiin;
rehellisenä on hän aina arvelematta alaa vaihtanut, kun ei löytänyt
mitä haki, alati saavutuksiinsa tyytymättömänä ja pitäen kiini
personallisuutensa oikeudesta. Kaikki on hän kieltänyt, kaikki on
hän uskonut. Ja yhtä rehellinen kuin oli hänen taivaita vastaan
jyrisevä uhmansa ja intohimoinen taisteluintonsa kaikkia kaiteita
ja raja-aitoja vastaan, yhtä vilpitön oli hänen katumuksensa ja
parannuksensa. Sama mies, joka hurjalla raivolla iski pirstaleiksi
kaikki, mitä isät olivat pyhänä pitäneet, sama mies voi seuraavana
hetkenä täynnä hartautta istua vanhain opettajain jalkain
juuressa; röyhkeä herjaaja löydetäänkin äkkiä sepittelemässä
hartauskirjoja, kaikki asiat parhain päin kääntäen. Mutta joskin
on syytä Georg Brandeksella huomauttaa tämän johdosta, että
kirjailija kansanopettajana on sentään velvollinen kypsyttämään
ajatuksiaan, niin ettei huomenna jo palvele sitä, minkä tänään on
iskenyt kappaleiksi, niin ei kuitenkaan toivoisi tekemättömäksi
sitä, mitä Strindberg on tehnyt. Juuri sellaisena kuin on, on
hän erittäin valaiseva kuva koko tämän murroskauden vaiheista,
tarkasti on hän kuvastellut sen eri virtauksia, ja vaikka ei voikaan
ottaa vakavasti kaikkea sitä, mitä hän tieteitten diletanttina on
tutkimusten viimeisinä tuloksina julki julistanut, niin on hän
kieltämättä taiteilijana, havaintojen tekijänä ja niiden paperille
panijana verraton, sanoisiko saavuttamaton. Tyylin vaikea taito on
hänen vallassaan, sen eri sävellajeja -- loistavia luonnonkuvia
ja riehuvan ihmissielun syvänteitä, lapsilempeitä idyllejä ja
melskeisen elämän tuskia, itsekseen kamppailevan yksinmietteitä
ja salamoivaa vuoropuhetta, sanomalehtikieltä ja tieteellistä
tekstiä, runoa ja proosaa -- soittelee hän taituruudella, joka yli
kaavojen ja sääntöjen käydessäänkin pakottaa arvostelun pikkumaiset
ammattimiehetkin alistumaan.
Ei ole tässä tarkotus lähteä seuraamaan August Strindbergin
hakevan ja kokeilevan hengen retkeilyjä sen yrittäessä ratkaista
kaikkia kysymyksiä taivaan ja maan välillä. Alkoihan hän rohkeana
reformaattorina, pöyhi pessimistien mukana elämän pettymysten
pyörryttävät syvänteet, kohosi positivismin kanssa tyyneeseen
mailmankatsomukseen, yhdisti -- juuri tähän suomennetuissa
kappaleissa -- rousseaulaisen luonnonpalveluksen sosialististen
yhteiskuntateoriain kanssa ihanaksi elämän lauluksi, nousi Nietschen
mukana yli-ihmisyyden huimaaville huipuille, tuli nurin niskoin
alas, istui Jobin kanssa helvetillisten tuskien tuhassa, kunnes
löysi Swedenborgin teosofisessa opissa sovituksen ja rauhan, eksyen
samalla niiden salaoppien sokkeloihin, joiden pimennoista hän vapaan
ajatuksen soihdulla oli koettanut muita pois ohjata. Muistettakoon
kuitenkin tällaista arvosteltaessa Heinen lausetta menneen ajan
henkisestä sairaloisuudesta, josta me emme kokonaan voi vapautua. Ja
kuvaahan Strindberg itse juuri tässä kirjassaan niitä taka-askeleita,
joita eivät voimakkaimmatkaan henget ole näkyneet jaksavan välttää.
Mutta mitä tahansa hän onkaan uskonut ja tunnustanut, aina on hän
ollut itselleen ja muille rehellinen ja siksi onkin hänen kynänsä
tuotteilla voimakkaan, luovan hengen alkuperäisyysleima. Vielä tänä
vuonna iski hän hirvittävällä voimalla maahan muutamia jalustalle
nousseita Ruotsin kirjallisuuden suuruuksia säälimättä, kuten ei
koskaan ole mitään eikä ketään säälinyt, jota on turmiollisena
pitänyt, kaikkein vähemmän on hän itseään säästellyt, milloin
on henkensä taistotuskissa pitänyt velvollisuutenaan purkaa
personallisia tunnustuksiaan kanssaihmisilleen -- usein ehkä
tarpeettomallakin avosuisuudella.
Elämäkerrallisina piirteinä mainittakoon, että Johan August
Strindberg syntyi 22 p. tammikuuta 1849 Tukholmassa. Vastarinnan
ja uskonnollisen epäilyksen henki heräsi hänessä jo kouluaikana,
yliopiston ahtaassa ilmassa ei hän viihtynyt -- v. 1867 tuli
ylioppilaaksi --, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa
työskenteli hän vuosina 1874-82, opiskellen m.m. kiinankieltä.
Kulturihistoriallisten tutkimustensa tuloksina julkasi hän useita
teoksia "Ruotsin kansasta pyhänä ja arkena, sodassa ja rauhan
aikana". Rohkealla draamalla "Olavi-Mestari" (Mäster Olof), jossa
hän kuvasi Ruotsin uskonpuhdistuksenajan kaavussa uudistusmiesten
tinkimistä ihanteista ja periaatteista, yritti hän v. 1872
kirjallista menestystä, mutta teatteriin ei sitä huolittu, -- nyt
sitä kyllä näytellään. Sen sijaan tuli "Punanen huone" (Röda rummet)
v. 1879 heti kuuluisaksi sen raatelevan pilkan vuoksi, jolla siinä
käytiin epäkohtiin ja ennakkoluuloihin käsiksi. Samaa lajia oli "Uusi
valtakunta" (Det nya riket) v. 1882. Näiden teosten vaikutuksesta
elpyi Ruotsin kirjallinen arvostelu ja heräsi moni nuori kirjallinen
kyky tietoisuuteen ja työhön. Historiallisissa novelleissa kuvastui
kaunis luottamus naiseen ja rakkauteen, mutta v. 1884 ilmestynyt
teos "Giftas" (suomeksi: Avioelämää) sattui hirmuisena iskuna
koko naismailmaan, nostaen vastalausemyrskyn, saipa Strindberg
oikeudenkäynninkin niskaansa.
V. 1885 tulivat sitten nämät _Unelmat_, utopiat painosta kertoen
rauhottuneen hengen tyyneestä tasapainosta, joka valoi harvinaisen
sydämellisyyden verrattoman runollisille kuvauksille mailman
ihanimmilta seuduilta, Lac Lemanin (Geneve-järven) rantamilta,
sieltä, missä niin moni harhaileva henki on levon löytänyt.
Mutta August Strindberg ei ollut onnen lapseksi syntynyt, palava
tulisielu veti myrskyihin. Raikkaiden saaristokuvausten -- m.m.
"Hemsöläiset" -- jälkeen tulee kolmiosainen teos "Palvelijanaisen
poika" (Tjänstekvinnans son) v. 1886-87 ja v. 1889 jyrähtää
"Isä"-draamassa miehen karkea kirous naissukua vastaan, samaan
aikaan kuin kirjailija "Tschandalassa" lähtee puolustelemaan Intian
kastilaitosta ja "hengen aatelin" ylimysoikeutta.
1890-luvun alkuvaiheet kuluivat kemiallisiin tutkimuksiin ja
alkemistisiin kullantekokokeisiin, Strindbergin taistellessa
hirmuista hengen taistelua. Saksassa v. 1893 julaistu "Hullun
tunnustus" on S:n ensi avioliittoa kuvaava itsepuolustelu. Sitten
seurasi v. 1897 "Inferno" (Manala), kristillishenkisiä "Legendoja"
v. 1898. "Damaskon tiellä" (Till Damaskus) jo myrskyt laantuvat ja
kootuin voimin käy kirjailija draamoissa läpi Ruotsin historian,
pudistelee hiastaan novelleja ja runoja, julkaisee historialliset
pikkukuvaukset (Historiska miniatyrer), jossa esittää koko
mailman historian korkeimpain voimien suojeluksessa, päätyäkseen
lopulta, kuten on mainittu, teosofisten mietiskelyjen ja taikojen
sekasokkeloihin.
Onpa aika suomalaisenkin lukijakunnan tutustua tähän välittömästi
luovaan henkeen, joka suuren ajatusvoimansa, intohimoisen
tunne-elämänsä ja näitä esittävien suorasukaisten ja taidokkaitten,
kenenkään tuomioista välittämättömien kuvaustensa kautta on raivannut
tiensä mailman merkitsevimpäin kirjailijain joukkoon, piirtäen syvän
jäljen aikamme henkiseen elämään. Hänellä on useita ystäviä tällä
puolen Pohjanlahden. Ja enemmän hän saavuttaa tunnetuksi tullessaan.