Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?
Varsinki köökin pualella.
Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun
siantappajaasis.
Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka
on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs
lisääntyny, varsinki kakaralauma.
Ja ny piti niitä vähä sortteerata.
Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.
Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe
ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista
ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu
nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja
tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.
Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.
Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja
väittivät sitä kumpiki omaksensa.
Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi,
niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.
Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki
paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä
pois.
Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.
Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta
putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän
hukas.
Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi
panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin
eivät saanehet knappihi.
Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi
kiinni.
Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.
Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin
kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:
— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi
kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa.
Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.
— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.
Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli
ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä
fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.
Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.
N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.
Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen
valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.
— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia
ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki
luuloo, n'ott' on sukakki.
— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää
takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!
Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan
sisälle ja nialaasi.
Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu
märkääkään.
— Frääsää ny!
Ja Kallu frääsäs, muttei tullu mitää. Kipiää vain otti.
Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat
tallella.
Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi
vetämhän se ylhä ennenku nokahti.
Siinä saiki pitää varansa.