KOTIOPETTAJATAR

Hän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli

oikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua

säihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla,

korkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset

hampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa

poskessa ja solakka, täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea

etelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha.

Hän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa

erään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa -- ei

muuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta

hänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteessa,

kotiopettajattareksi ja odotti, siksi kuin hänen sulhonsa voisi naida

hänet.

Rautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli kotiopettajattarena

-- kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä

hoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa

ja isänsä -- vanhanpuoleinen herra -- siinä talon herrasväki.

Vieraita kävi talossa usein ja paljon.

Kaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äitinsä ja tätinsä. Ja kaikki

hänen kauneuttaan ihailivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän

tuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli,

ja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä,

riippuva, rietas alahuuli -- hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina

näkyi olevan.

Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa

kävelemässä:

-- _Mademoiselle,_ isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!

-- Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!

Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä

valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he

kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän

ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakaan,

mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin

tuskastuttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään,

mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan

kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin.

Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui

heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi,

noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se

oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin

tukalaa...

Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun

perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi jättää

paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime

kirjeessään kirjoittanut.

Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun

saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja

hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa

leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille

elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella,

ei ole muita kotona, kuin kotiopettajatar yksin, joka ruokasalissa

ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä,

mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneessa kuuluu

ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista,

lennähtää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka

vihellys rautatieradalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.

Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat ratisten pihalle: poika

toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja

ruokasalin ovi avautuu.

"Patruuna!" Vetiset kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!

-- _Mademoiselle,_ kirjettä ei teille postissa ollut, mutta, ehkä

tahdotte lukea sanomalehtiä? -- kuuluu ääni ovelta.

Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa

toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt

katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luo lähestyvään

patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotka hän vapisevalla

äänellä töintuskin saa huuliltansa:

-- Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.

Silmänräpäys.

Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna

neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ettei hän voisi nousta

ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.

Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos

kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.

Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa

kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran

kuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta

naamaa.

Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin

helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään

neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa,

joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä,

hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jää siihen seisomaan, luomatta

vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan

pitemmällä, himoisasti värähdellen.

Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan

loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen.

Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko

tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden

katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.

Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä

suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy,

kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja

veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä

kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä

katseltuaan, lähtee hän keittiön kautta ulos, lapsia puutarhasta

tavoittelemaan.

-- Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen? -- kysyy rouva

neidiltä teepöydässä samana iltana.

-- Ei mikään, -- vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.

Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla.

Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana

sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneeseensa. Nukkua ei

hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.

Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunan näki hän tämän

jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päiviäkin, ettei häntä nähnyt,

ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn

myöhästyäkseen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.

Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään,

muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.

-- Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, -- sanoi

rouva lähtöpäivänä neidille.

-- Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en

minä tarvitse hevosta, -- koetti tämä päästä pulasta.

Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään

auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli

koetus kestettävä.

Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. _Siitä_ saakka

he eivät olleet puhuneet keskenään. Eikä nytkään patruuna tahtonut

saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki syrjäsilmällä, että tämä,

hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja

tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin kuuli hän sanat:

-- Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta... mutta minä rakastin

teitä ja minä rakastan teitä vieläkin...

Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän

tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.

-- Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa!

Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette _voi_ rakastaa. Se on

hävytöntä!...

Eikä sanaakaan enää.

Rautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi.

Nytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän

hänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, riettaan

alahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti

häntä kauemmaksi tältä asemalta.

Eikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta

sulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan.

Pietarissa v. 1890.

"ELÄMÄÄNSÄ KYLLÄSTYNYT"

Tällä päällekirjoituksella luettiin kerran sanomalehdissä seuraava

uutinen:

"Maanantaiaamuna heittäytyi nuori naisihminen mereen lähellä

Ruoholahden rantalaituria. Kun hänet autettiin ylös, oli hän sanonut:

'antakaa minun kuolla, ei minusta enää kukaan huoli...'"

Kuka hän oli? Miksi tahtoi hän hukuttaa itsensä?

Sattumalta sain kohta tämän tapauksen jälkeen vastauksen näihin

kysymyksiin ja koetan nyt panna koko kertomuksen paperille

semmoisena, kuin sen kuulin.

* * * * *

Elna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo

pikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta

eläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat

käsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.

Äiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan

pelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita,

joita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja

kirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen

yksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän

hänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi

vapaaoppilaaksi.

Vaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin

käyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös

äidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon

toivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun

tytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää -- siinä hänen koko

itsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa

tämän vanhoilla päivillä -- jos nimittäin Jumala soisi ikää niin

kauan, -- niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.

Elnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja

antanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta

kuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset

voimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut

kauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse

jaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi

ottaa tyttö pois koulusta.

Pari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että

erääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi "siivo

ja sievä nuori tyttö". Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut,

mutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska

tyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä,

niin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin

tuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että

hän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat

sinne.

Siivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä

muut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan

sikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa

puvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan

kaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman

laskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin

miehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa

ja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi

raapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna

hänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös

kirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin,

jotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.

Sehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin

takana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin

puodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä,

milloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon

yläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa

vanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään

nutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän

ihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat

siellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa

tuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi

kyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa.

Istuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen

kauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu

suustansa.

-- Tiedättekö mitä, neiti? -- sanoi kerran luutnantti N----,

katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne -- sanotaan, että

korkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni

naisille on korkea otsa päinvastoin ruma -- katsellessani teidän

kaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat

sopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä

sellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne

nähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.

Se ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon

surua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana

kahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.

Ja siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset

imartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa

vaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän

muodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen

sukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn

käytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino

tiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita

valkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen,

nopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.

Elnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen

kokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen

puolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon

oli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä

itserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet

hänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin

vähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa

hänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään

hänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja

rakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin

paljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin

paljon, jos vain saisi omistaa hänet.

Ne olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt

hänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä

poissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten

myöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat,

lempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan

hyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas,

jos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen

huomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän

mullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin

kissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon

ja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen,

kuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle

itselleen hyödyksi jos ollakseen.

Monesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja

tanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi

mielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän

uskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti

päästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu

vanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille

siteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja

usein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä

varoituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä

pidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä

enemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen

ja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä

maksoi.

Pahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen

modistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella

puolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä

Elnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja

nähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja

kun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen

toisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat

keskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin,

puolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen

toistaan kotiin.

Liina -- Elnan uusi tuttava -- oli myöskin näppärän näköinen tyttö,

niinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen.

Jo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt

tämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon,

vakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin

Liinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei

hänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett'ei

hän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa

aikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta,

joka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle

sydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan

tyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan

sikaripuotiin toimittanut.

Onnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla

silmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät.

Talven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla

heikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä

hyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen

maatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa,

että Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan

Elna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää

huolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. "Ja Herra olkoon

hänen suojelijansa", ajatteli äiti lähtiessään.

Oi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta

makealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli

omituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan

kokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut

ikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin,

hengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon

suloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että

ell'ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän

vähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä

purtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos

ollenkaan.

Nyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että "saanko minä tänä iltana mennä

sinne ja sinne", nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut

määrätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä

silloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain

Liinalle korvaan, että "huomennahan on taas sunnuntai, tule minua

hakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle" tahi kun

iltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin

edustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja

katselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään

silloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin

penkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen

salaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli

uskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä,

syrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla

hänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään

rintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä

sitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen,

että tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua

saattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama

halu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa

itseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.

Ja samaa lystiä oli sitte koko kesän.

Tuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein

istui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä

kimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren

pinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei

näyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he

istuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa,

laivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja,

ja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan

taas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti

hän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten

ympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri,

joka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti.

Siellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää

sotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat

sähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja

söivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun

edellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa

vaelsivat.

* * * * *

-- Voi Herra Jumala! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän!

Autahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan

kumppanilleen valittamaan.

-- Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi

luo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.

-- Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai mene _hänen_ luo? Etkö

luule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää

mulle selkänsä. "Olenkos minä siihen syypää?" sanoi hän. "ja mistä

sen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut."

-- Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.

-- Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en

tätä kestä. Minä... hukutan itseni.

-- Ole hupsuttelematta!

Elna raukka! Näin yht'äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko

elämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen

vastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys. _Häntä_, jota hän ennen

oli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen

maneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka

välistä tuntuikin niinkuin _hän_ olisi ollut ainoa, joka voisi häntä

lohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen

hänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä

epätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo,

joka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä

kauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään,

äidin kotiatulo ja -- Jumala!

Nämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut,

seisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli

äiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän

tulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä

kuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes

voisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin

tahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen, _häntä_ odottaessa, ne

tuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät

tahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän

seisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on

tullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle

anteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan

toisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa,

häpeää...

Häpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä,

omantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä.

Ei, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä

pimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen,

tahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä.

Mutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä

on, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään,

että hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan

tuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että "mikä häntä vaivaa" tahi

"miksi hän on niin muuttunut", vastaamaan "ei mikään, en minä ole

muuttunut"...

Tulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi

kokonaista päivää enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra

Jumala! Mitä pitää nyt tehdä?

"Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset", muistaa Elna

yht'äkkiä Liinan sanat. "Mitäs jos todellakin...?" ajattelee hän.

"Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan

tänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna

vietävät isännälle. Mitäs jos minä ne... jos minä ne lainaisin?" Ja

iltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin

tavallisesti, tilin kassastaan.

Huomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla.

Siellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee

vain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria

portaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön

puuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa.

Eteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään

ja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka

tavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain

luo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku

käsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä

seisoessaan kuulee hän yht'äkkiä äänen.

-- Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.

-- Enkä. Malmin asemalle vain.

"Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa

ajamaan", tuli hän ajatelleeksi.

Ja hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa

toisen, minne tahtoo.

Soitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan

ja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen

etsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut

erääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle

puolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan,

ettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan

ikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto,

kolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte

veturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva "puh,

puh". Ja juna kiitää pois...

Mutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee

vain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin

metsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle.

Ensin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku'ottaa. Voi,

Herra Jumala! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään.

Taaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa

ulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain

pelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean

otsansa. Voi, Herra Jesus auta!

Vihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee

lähellä olevaan latoon maata...

Hän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin

rauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä

kesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin,

niin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut

nenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta

salkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut

sinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne

rahat, jotka hän edellisenä iltana oli puodista mukaansa ottanut,

isännän rahat!

Yht'äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimään _sitä_

mätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen

siellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy

missään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin

unhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka

etsisi.

Epätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut.

"Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk'en muista, ja

ripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon." Vaan salkkua ei

löydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös

alasin. "Se on siis todellakin poissa ja minä olen -- varas!"

"Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!"

"Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua

ja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus."

Ja Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään

luona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas

lähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä,

seuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan,

hänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan

paikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja

pahempi!

Kun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan

kohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä

kukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo

ja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun

nurkkaan, hatun harso silmillä...

Luulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet

valtaamistaan. "Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen

Helsinkiin", ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan,

toinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain

riksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään

eteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia

tuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei

kukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.

Mutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna,

tiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla

muistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja

isännän rahat ja poliisin ja vankeuden...

"Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä...! Herra Jesus Kristus

auta!" ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin

vuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.

Ja siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen

rukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja

valvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä

sekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia.

Toisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin

olisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei

jaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei

tahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta

sitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä

jotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä

ennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki

mieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain

ei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin

jäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.

Seinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.

Silloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta

kun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut,

vaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin

päällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä,

mitä piti tehdä.

Hän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa

Ruoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli

tasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun

tuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan

rakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä,

kuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja

huonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin

yhtään ristisielua.

Hän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan.

Vähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin

rakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni

ja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.

Siinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies

vesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa

ja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin

äärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja -- hyppää veteen.

Vesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen

vehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.

Kuuluu paukaus.

Ne olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle

ja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä

hyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.

-- Antakaa minun kuolla, sanoi hän -- ei minusta enää kukaan huoli.

Mutta hän vietiin lähimäiseen poliisikonttoriin.

Ja Elna jäi eloon, mutta älkää kysykökään, kuinka hänen sitte

kävi. Siinä alkaa taas toinen tarina, ehkä surullisempi kuin tämä,

paatuneen sydämen tarina.

Pari kuukautta tämän jälkeen kuoli hänen äitinsä suruun.

Pietarissa v. 1890.