Snarkin pituus oli neljäkymmentäkolme jalkaa vesirajasta,
viisikymmentäviisi keulasta perään, leveys viisitoista jalkaa, ja
se kulki seitsemän jalkaa kahdeksan tuumaa syvässä. Se oli rikattu
ketchiksi. Kannen alla oli tilaa kuuden jalan korkeudelta, ja suurkansi
ja keulakansi olivat sileät. Siinä oli neljä "taatusti" vedenpitävää
kammiota. Seitsenkymmenhevosvoimainen bensiinimoottori antoi toisinaan
kulkuvoimaa suunnilleen kahdenkymmenen dollarin peninkulmataksalla.
Viisihevosvoimainen kone käytti pumppuja silloin, kun sattui
olemaan kunnossa, ja kaksi kertaa se osoitti kykenevänsä käyttämään
valonheittäjää. Akkumulaattoriparistot toimittivat tehtävänsä neljä,
viisi kertaa kahden vuoden kuluessa. Suurveneen, mikä oli neljätoista
jalkaa pitkä, väitettiin käyttäytyvän aivan kunnollisesti toisinaan,
mutta sen kone teki aina lakon heti, kun minä siihen astuin.
Mutta Snark purjehti. Se oli ainoa tapa, millä se kykeni kunnolla
liikkumaan. Se purjehti kaksi vuotta eikä kertaakaan törmännyt kariin,
riuttaan tahi matalikkoon. Siinä ei ollut lainkaan painolastia, sen
rautaköli painoi viisi tonnia, mutta sen syväkulkuisuus ja koholaidan
korkeus tekivät sen hyvin vakavaksi. Kun se täysissä purjeissa joutui
troopillisiin myrskyihin, sen laita ja kansi hautautuivat monta kertaa
veden alle, mutta se pysyi itsepäisesti pystyssä. Sitä oli helppo
ohjata, ja se kykeni purjehtimaan liki hankatuulta, laitamyötäistä
ja poikkituulta yötä päivää kenenkään tarvitsematta olla ruorissa.
Loorinkituulessa ja tarkasti asetetuin purjein se mutkitteli vain
yhden piirun kummallekin puolelle suunnastaan ja myötätuulessa vain
puolitoista piirua — samoin kenenkään olematta ruorissa.
Snark rakennettiin osaksi San Franciscossa. Sinä aamuna, jolloin sen
köli piti valaa, tapahtui suuri maanjäristys. Sitten vallitsi täysi
anarkia. Kun alusta oli rakennettu kuusi kuukautta yli määräajan,
purjehdin sillä, niin keskeneräinen kuin se olikin, Havaijille, kone
pohjalle köytettynä ja joukko rakennusaineita kannella. Jos olisin
jäänyt San Franciscoon työn valmistumista odottamaan, en olisi päässyt
lainkaan matkalle. Mutta vaikka alus ei ollut kaikin puolin valmis,
se maksoi neljä kertaa niin paljon kuin se oikeastaan olisi maksanut
täydessä kunnossa.
Snark tuntui tulleen tuhkimona tähän maailmaan. Se takavarikoitiin
San Franciscossa, sen paperit julistettiin vääriksi Havaijilla, ja
sitä sakotettiin karanteenimääräysten rikkomisesta Salomonin saarilla.
Sanomalehdet olisivat joutuneet kadotukseen, jos olisivat edes siteiksi
puhuneet siitä totta. Kun olin erottanut erään kelvottoman kapteenin,
ne sanoivat minun lyöneen murskaksi miehen jok'ainoan luun. Kun muuan
nuori mies — Roscoe — palasi kotiin jatkamaan opintojaan yliopistossa,
tiedotettiin, että olin oikea Susi-Larsen ja että koko miehistöni oli
paennut kovakätistä kohteluani. Ainoat lyönnit, mitkä Snarkilla todella
annettiin, sai kokkimme kelvottomalta kapteenilta, joka pahoinpiteli
häntä ja oli päässyt palvelukseeni väärennettyjen todistusten nojalla.
Erotin kapteenin Fidzi-saarilla. Charmianilla ja minulla oli myös
tapana nyrkkeillä saadaksemme ruumiinliikuntoa — mutta kummallekaan ei
koitunut pahoja vammoja.
Retkemme oli huviretki. Minä rakennutin Snarkin ja maksoin
sen ja kaikki muut kustannukset. Sitouduin kirjoittamaan
kolmekymmentäviisituhatta sanaa käsittävän kuvauksen matkastani
erääseen aikakauslehteen, minkä piti maksaa minulle siitä saman
taksan mukaan kuin kotona kirjoittamistani kertomuksista. Heti
aikakauslehti ilmoitti yleisölle, että se lähettäisi minut kiertämään
maailman ympäri omalla kustannuksellaan. Aikakauslehti oli rikas,
ja jok'ainoa ihminen, joka jollakin tavalla joutui Snarkin kanssa
tekemisiin liikeasioissa, otti kolminkertaiset hinnat, sen tähden
että aikakauslehti luonnollisesti jaksoi ne maksaa. Sanottu satu
oli levinnyt kaukaisimmillekin Etelämeren saarille, ja sain maksaa
kaikesta sen mukaisesti. Tähän päivään saakka koko maailma on uskonut,
että aikakauslehti kustansi kaiken ja että minä ansaitsin kokonaisen
omaisuuden matkallani. Moisten tiedonantojen jälkeen on vaikea saada
ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että retkemme oli huviretki.
Matkustin tosiaankin Australiaan päästäkseni sairaalaan ja makasin
siellä viisi viikkoa. Viisi kuukautta makasin sitten kovasti
sairaana hotellissa. Käsissäni olevaa salaperäistä tautia ei ollut
Australian erikoislääkärien tietopiirissä. Se oli aivan tuntematon
lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Sellaisista tapauksista ei ollut
milloinkaan kuultu puhuttavan. Vaiva pääsi myös jalkoihini, niin että
toisinaan olin yhtä avuton kuin lapsi. Väliin käteni saattoivat olla
kaksi kertaa luonnollista kokoaan isommat, ja seitsemän eri kerrosta
kuollutta ja kuolevaa ihoa kuoriutui niistä samalla kertaa. Tapahtui,
että varpaitteni kynnet vuorokaudessa paisuivat niin, että ne olivat
yhtä paksut kuin pitkät. Kun ne viilattiin pois, ne olivat vuorokauden
kuluttua taas yhtä paksut.
Australialaiset erikoislääkärit olivat yksimielisiä siitä, ettei tauti
ollut loistauti, ja sentähden sen piti olla hermotauti. Paha ei siitä
kuitenkaan parantunut, ja minun oli mahdotonta jatkaa matkaamme. Ainoa
tapa, millä se olisi käynyt päinsä, olisi ollut sitoa minut vuoteeseen,
sillä avuttomuudessani — en kyennyt tarttumaan mihinkään käsilläni — en
olisi voinut liikkua pienellä keikkuvalla aluksellamme. Ja sitäpaitsi
sanoin itselleni, että oli olemassa paljon aluksia ja että saattoi
tehdä paljon matkoja, mutta että minulla oli vain yksi pari käsiä ja
vain yhdet varpaankynnet. Aprikoin edelleen, että omassa ilmastossani
Kaliforniassa hermoni olivat aina pysyneet terveellisessä tasapainossa.
Ja käännyin takaisin Kaliforniaan.
Kotiin palattuani olen tullut aivan entiselleni. Ja olen oppinut
sellaista, mitä en ennen tietänyt. Käsiini sattui kirja, minkä oli
kirjoittanut Yhdysvaltain armeijan eversti Charles E. Woodruff ja
minkä nimi oli "Troopillisen valon vaikutus valkoisiin". Siitä
sain tietää sairauteni laadun. Sittemmin olen tavannut eversti
Woodruffin ja kuullut, että hän on potenut samaa vaivaa kuin minä.
Hän itse oli sotilaslääkäri, ja seitsemäntoista hänen ammattiveljeään
oli Filippiineillä vaivannut päätään hänen taudillaan ja tehnyt
samantapaisia johtopäätelmiä kuin australialaiset erikoislääkärini.
Tiesin nyt, että olin erikoisen altis troopillisen valon tuhoisalle
vaikutukselle. Ultraviolettisäteet olivat olleet tuhota minut, aivan
kuin röntgensäteet ovat kokeiltaessa tuhonneet useita ihmisiä.
Sivumennen tahdon mainita, että muiden vaikeuksien joukossa, mitkä
pakottivat meidät keskeyttämään matkamme, oli tauti, mitä milloin
nimitetään "terveen taudiksi", milloin "eurooppalaiseksi spitaaliksi"
ja milloin "raamatulliseksi spitaaliksi". Tästä salaperäisestä
taudista, mikä ei ole "oikeata spitaalia", ei tiedetä lainkaan mitään.
Lääkärit eivät ole keksineet minkäänlaista parannuskeinoa, mutta on
kuultu puhuttavan, että sairaus on parantunut itsestään. Mitenkä se
tulee — ei tiedetä. Mitä se on — ei tiedetä. Mistä syystä se katoaa
— ei tiedetä. Mitään lääkkeitä käyttämättä, pelkällä Kalifornian
terveellisessä ilmastossa oleskelulla hopeakiilto katosi ihostani.
Lääkärit olivat antaneet minulle vain yhden toiveen: että paha saattoi
parantua itsestään, ja se paranikin.
Lopuksi yleisarvostelma matkastamme. Minun tai jonkun muun on helppo
sanoa, että se oli hauska. Mutta paremmankin todistuksen siitä on
antanut se nainen, joka oli mukana alusta loppuun. Kun sairaalassa
ilmoitin Charmianille, että minun täytyi keskeyttää matka ja palata
kotiin Kaliforniaan, täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Kaksi päivää
hän oli musertunut ja onneton sen tähden, että ihana, ihana matkamme
oli lopussa.
Glen Ellen, Kalifornia, 7.4.1911.