En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten
ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan
ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen
kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin
olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä
vastaan.
-- Nelly, mikä sinun on! -- huudahdin minä, -- mihin sinä pakenit,
miksikä?
-- Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä
saatte kaikki tietää, -- piipitteli Aleksandra Semenovna.
-- Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh,
kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. -- Ihmetellä vain
täytyy... Menkäämme, heti kuulette.
Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.
-- Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, -- sanoi hän huoneeseen
päästyämme, -- olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan;
onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan,
kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme
häiritsisi. Antaa hänen nukkua.
Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.
Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa
käsiinsä.
Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.
Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.
Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja
heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen
luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle,
että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken
sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä.
Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri
kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän
istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä,
juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa,
ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja
suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka
kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa
olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi
läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan
vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään
siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja
silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo
miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen
ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja
vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin
se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha
saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi
koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.
-- Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen
lahjansa takaisin, -- mademoiselle, kuten minä käsitin teitä,
pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se -- on
mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla
ole suuria tuloja... Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta... Se on
hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin
moitittavaa ja sopimatonta... Ja sitten minä annoin teille luvan
vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon
alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni,
sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja ... ja ... ottaa
lääkkeitä. Ja sitten ... sitten ... minä en ymmärrä mitään...
Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää,
mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta
ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!"
ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja
yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.
Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu
näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän
etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna
löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että
ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo,
onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään,
istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti,
jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra
Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi,
tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita
pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä
toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena,
jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää
tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta
tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski
heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna
hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi
itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten
itkivät he yhdessä koko matkan.
-- Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla;
eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.
-- Ei, kyllä hän on hyvä.
-- No, miksikä sitten?
-- Niin, en tahdo olla hänen luonaan ... en voi ... minä olen hänelle
aina niin paha ... mutta hän on hyvä ... teillä minä en ole paha,
minä käyn tekemään työtä, -- sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.
-- Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?...
-- Niin vaan...
-- Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, --
sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. -- Mikä
kovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te
luulette, Ivan Petrovitsh?
Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki.
Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä
ja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin
itkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään
Ichmenev vanhus.
-- Oli asioita sinulle, Ivan, terve! -- sanoi vanhus tarkastellen
meitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.
Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja
oli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan,
ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi
asioilla käymistään.
-- Hyvästi hetkiseksi, -- sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän
katseen vanhukseen. -- Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin
palaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja
viivyn parisen tuntia.
-- Ken tuo? -- kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista
asiaa.
Selitin hänelle asian.
-- Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan...
Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa.
Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen.
Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa.
Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin
vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka
äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin
ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna
Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille.
Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi
tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa...
Tuon kaiken kerron tuonnempana...
Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään
saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi
hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus
alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka
oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen
käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.
-- Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi
vanhus, -- mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä
astua hänen sijalleen minun talossani ja ... minun sydämmessäni?
Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.
-- En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.
-- Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi
ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin
kotonasi.
-- En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, -- lisäsi
Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.
-- Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin
pahempi!...
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat
huulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi
ne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.
-- Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi
omalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte
luoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa?
Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa
muistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär,
jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en
tahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!...
Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.
-- Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja
syleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi... Minä
tiedän sen... Ainoastaan te ... te yksin ... uh, kuinka kova sydän!
Menkää pois!
Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten
miettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran
pyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne
näkyi hänen kasvoillaan.
-- Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo,
en tahdo! -- huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. -- Menen
kerjäämään!
-- Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! -- pääsi minulta
huudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.
-- Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne!
-- huusi hän itkien. -- Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi
minulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin... Almun pyytäminen
ei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän
kaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi;
olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin
kaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista,
kas näin paha minä olen!
Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.
-- Nyt se särkyi, -- sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, --
kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, -- lisäsi hän.
-- Mistä nyt juodaan teetä?
Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut
mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä
häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän
itseään uusiin raivonpurkauksiin.
-- Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, -- tah ... tahi
minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!
Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;
Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.
-- Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! -- huudahdin minä, kun jäimme
kahden; -- eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet
paha!
Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa
hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi.
Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin
vaalenneina nuhteistani.
Kohta saavutin Ichmenevin.
-- Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko
se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui
ukko katkerasti hymyillen.
-- Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä
nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä
nälkäistä. No niin; jää hyvästi!
Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain
kädellään.
-- Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei
tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, -- lisäsi vanhus
hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään
ja jyskytellen sitä katukäytävään.
Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.
Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että
taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta,
huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä;
en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä
tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti;
hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa
surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla
odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis
voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla
kaukana.
Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen
kaiken varalta oveni lukitsematta.
Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan
kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja
pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat
minulle. Riensin lääkärin luo -- hänkään ei ollut kotona, ja
palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä
käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta
ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu
eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä _Nellyä tuon tapauksen_
jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas
Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he
itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli
tehtävä?
Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.
Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua
pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus
Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.
"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. --
-- "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö
liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä
tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon
huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n
sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua.
Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?"
-- ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä
näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin
kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein
kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti
kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle.
En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli
kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut
häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja
samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.
Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä
samalla tunsin ankaraa suuttumusta -- eihän hän ollut puutteen
pakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa
kouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa,
mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat.
Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella
käytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta
jotain salaperäistä kypsyi sielussaan... Niin, Ichmenev-ukko
oli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei
voinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin
ärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella
luottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse
omasta kivustaan, tuosta _kärsimyksen egoismista_, jos saattaa niin
sanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti
ymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon
rasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa.
Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi
meitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja
oudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille
itseään kehunut...
Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää
almua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän
pyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?
Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän
kirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan;
minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään
joltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti.
Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella
olevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli
auki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.
Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi,
yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän
äskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka
paha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties
vähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi
Nellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.
-- Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, -- Nelly!
Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti,
putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan
minuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä
punastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä.
Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä.
Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme
kävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään,
taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa
silmiini.
-- Nelly, sinä pyysit almua?
-- Niin! -- kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.
-- Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?
-- Niin...
-- Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly,
huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi?
Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän...
-- Hävettää... -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel
vierähti hänen poskellensa.
-- Hävettää... -- toistin minä hänen jälestään. -- Nelly, kultaseni,
jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja
sopikaamme taas.
Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.
Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.
-- Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on
tullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona... Mistä te, Ivan Petrovitsh,
hänet löysitte.
Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän
ymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä
itki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään
meillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin
myöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.
Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla
oli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden
kertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen.
Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti
kummastutti häntä.
-- Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui
Natasha vähän aikaa ajateltuaan.
-- Mitä ... onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.
-- Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua...
-- Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!
-- Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa
on siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei
itsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon
lapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti
hän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin
paljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut
ja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on
tuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi
kanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä,
ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta
sinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden,
erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä
hänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä
hän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa
se, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä
minun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi
huomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene
heti kotiin...
-- Minä en olisi häntä jättänyt, mutta...
-- Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.
-- Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi,
jota hänestä sanoit.
-- Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänen
elämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei ole
kasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.
Myöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovna
kertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauan
itkenyt, "ja niin itkuunsa nukkuikin", kuten silloinkin.
-- Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkin
käski. Hän, polonen, odottaa minua.
Kiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani,
että olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhön
istuin siinä ajatuksissani... Onneton oli aika...