Joseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen
poikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa.
Victor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena
hän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden
maiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen
mielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa
palatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat
kahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun
Napoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi
nuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan
vanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä
Val-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin
hoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen
vapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia
kirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta,
Lucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa
puutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi
värivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät
luonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen
mielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.
Kun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen
ohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen
kouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja
harrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa
näytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla.
Vuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on
kirjoittanut sanat: "Je veux être Chateaubriand ou rien." [Tahdon olla
Chateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin
kantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan.
Heidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan
runoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa
julkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa
Ranskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina
vuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin
kilpailuihin, joista sai kunnianimen "maître des arts".
Hugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua
kirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä
heräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat
kyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja
Napoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki
vapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile
Gautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan
kuvauksen: "Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä
kuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä
samanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili
voimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni.
Hurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat
juopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin
löydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan
jälleen löydetty runous." (Histoire du Romantisme).
Victor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli
kirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli "Le
petit Cénacle", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä
ryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: "Pieneen huoneeseen, jossa
ei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria
ja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä
viidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti
päivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein
yllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin
korvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin
puhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet
siten vaan tulivat kahta mahtavammin esille."
Vuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa "Odes", jonka
nojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen
eläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan
kaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen
jättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit.
Hänen ensimäiset romaaninsa _Han d'Islande_ ja _Bug-Jargal_
ilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen
kirjallinen merkkiteos on näytelmä _Cromwell_ (1827), jota ei sen
ilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri
merkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin
katkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen
väliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin
johtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin
Alfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile
Gautier, Prosper Mérimée, y.m.
Seuraava Hugon näytelmistä oli _Marion De Lorme_, joka ilmestyi 1828,
mutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden
1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella
menestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen
vuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman _Les Orientales_ ja yhden
Hugon etevimmistä proosateoksista _Dernier jour d'un condamné_, jossa
hän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän
teoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.
Helmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa
tuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli _Hernani_
näytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen
siinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä
ensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen
koululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre
contemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta
vilkasvärisiä kuvauksia.
Hugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin
hänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa
sisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun
suuren romaaninsa _Notre-Dame de Paris_ ja runoelman _Feuilles
d'automne_.
Kokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä,
nimittäin _Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo_.
Kaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana
draamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä
_Claude Gueux_, erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman _Chants
du Crépuscule_. Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä
tuottaa runomittaisen näytelmän _Ruy Blas_ ja lyyrilliset runosarjat
_Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres_. Kesäkuun 2 päivänä
hän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi
hän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.
Nyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi
saanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen
kirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen "kuolemattoman"
joukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies
olisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi
häntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen
taipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n
näyttämöllä hänen draamansa _Les Burgraves_, jota kohtasi mitä
täydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon
äsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat
runoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän
ajatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti
haihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.
Hugo, joka vuoden 1830:n jälkeen oli ollut perustuslaillisen monarkian
puolustaja, muuttui vuoden 1849 vaiheilla tasavaltalaiseksi, jona hän
senjälkeen aina pysyi. Kun Napoléon III vuonna 1851 vangitutti
tasavaltalaisia, yhtyi Hugo tulevan keisarin vastustajiin, ja hänen oli
pakko lähteä maanpakoon. Haettuaan turvaa ensin Belgiasta, missä sitä
ei rohjettu hänelle myöntää, hän siirtyi Jerseyhen, ja sieltä
anglo-normandilaiselle Guerneseyn saarelle. Täällä hän rakennutti
itselleen linnan, jonka suojamuuria valtameren aallot huuhtelivat.
Täällä hän eli, huolimatta armahduksesta, aina vuoteen 1870, jolloin
keisarivalta raukesi. Täällä hän ihaili merta, ja sai sen
tyhjentymättömistä tunnelmista mitä monipuolisinta inspiratsionia
luomilleen.
Jerseyssä syntyivät hänen _Châtiments_ runonsa (1853), jotka
sinkoilivat satiirin nuolia keisarikunnan miehiä vastaan, ja
Guerneseyssä kolme vuotta myöhemmin runokokoelma _Contemplations_,
jonka runoista moni jo oli paljoa aikaisemmin syntynyt. Taas kuluu
kolme vuotta kunnes hänen historiallis-symbolistinen runosarjansa
_Légende des Siècles_ ilmestyy. (Sen toinen osa julkaistiin 1877 ja
kolmas osa 1883.) Niinikään kolmivuotisen työn jälkeen ilmestyy
jättiläisromaani _Les Misérables_, vuonna 1865 runot _Les chansons des
rues et des bois_ ja seuraavana vuonna romaani _Les Travailleurs de la
mer_.
Kolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen
vuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka
räikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan _L'année
terrible_. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma
_L'art d'être Grand-Père_ (1877), joka sisältää useita Hugon runouden
helmiä, ja jylhä näytelmä _Torquemada_ (1882). Siinä huomattavimmat
Hugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen
kuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.
Victor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman
ennustuksensa mukaan, hän meni pois "ruusujen vuodenaikana". Hänen
maalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa
häntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja
tuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet
suuremmoisemmat.
Luonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän
oli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja
siihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että
hän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin
pikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä,
jolle ranskalainen antaa nimen "le tact". Mutta vastapainona näille
epäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan
kaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan
perheeseensä.
* * * * *
Tämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon
tavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän
kiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.
On kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan,
j.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen
aatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän
filosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen
merkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena
Hugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen
harvinainen taitonsa _nähdä_ ja piirtää selvä, taiteellisesti
vaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen
kompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä
seikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen
katse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen
suurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan
ominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen
kirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin
teoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin
edustaja ja johtaja hän oli.
Harvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä
tunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä
luomista.
Hugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan
hänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja
draamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän
huolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja
politikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista
runopurttaan, on oikea runoilija.
Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan _Les voix intérieures_ lausuu
Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta
_musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä_. -- Onneton se,
sanoo hän, joka ei sitä kuule! -- Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin
povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä
ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka
soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme
ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan
luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä,
monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa
kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita
tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat
vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen
runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on
kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana
hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen
värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen
vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet
kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui
syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre
Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa,
mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.
Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei
missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden
laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain
merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika
on draaman aika -- vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden
aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan
kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee
vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden
totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta
ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole
inhimillisesti _kaunista_, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden
rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus
ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."
Epattomaisuus -- groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta,
häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan
suuntaan -- siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla
esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa.
Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi
johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin
vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä
antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien
esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti
symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat
tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn
terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien
teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme
huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se
esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä
eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja,
vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää
vastakohtaisuutta -- groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon
tavoin -- kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja
ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa
vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten
kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.
Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset,
jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen,
paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen
syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen
poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti
keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen
näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me
seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut,
että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä.
Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä
esimerkkinä.
Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä
ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus
koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen
jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen
taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.
* * * * *
Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut
laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: _Victor Hugo avant
1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852_. Nämä teokset
tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m.
oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka
aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista
suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen
epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen
suinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen
muuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan
silmissä heikkenee.
Täydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus:
Victor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota
rajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman
ankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja
runouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin
laiminlyönyt.
Etevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni _Émile
Faguet'n_ koelma sarjassa "Dix"-neuvième Siècle; _Ferdinand
Brunetièren_ tutkielmat teoksessa "L'Evolution de la poésie lyrique en
France au dix-neuvième siècle" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus
teoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa
tasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja
mieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää _Ch.
Renouvier_ kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen
Renouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla
filosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau
vakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja
voimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin
läheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa
myöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein
pelkkiä sanoja ja "loci communes". Milloin hän on mitä synkin ja
ehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen
vahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana
on Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; "tällainen syvä
uneksiminen" -- lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue
Sociologique' -- "on luontainen useimmille neroille, joita heidän
ajatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan
hallita." _Théophile Gautier'n_ nimellä _Histoire du Romantisme_
kootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja
huomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän
kertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos _Victor
Hugo raconté par nu témoin de sa vie_. Se tuntuu olevan suuressa määrin
Hugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa
kirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä
avomielinen nimi "Wahrheit und Dichtung", jos nimittäin panemme
merkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti
voittopuolella. _Gustave Lansonin_ Hugo-tutkimus sisältyy hänen
Ranskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko
Hugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä
haittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista
antavat hyviä arvosteluja _A. Royer_ teoksessa: _Histoire du Théâtre
contemporain_ ja _Pierre Nebout_ tutkimuksessa: _Le drame romantique_.
_Jalmari Hahl_.