Nikita yksin, sitte Mitritsh.
_Nikita_. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei!
Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää
sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.)
Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä,
ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa
taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin!
Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se!
Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu.
(Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)
_Mitritsh_. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.)
En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet,
sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua!
Olkiako sinä tulit hakemaan.
_Nikita_. Anna nuora tänne!
_Mitritsh_. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä
tuon... (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee
pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!...
_Nikita_. Anna pois ohjakset.
_Mitritsh_. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin
pässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä
katselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että
minä tarvitsen sinua... Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa
sanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä
krenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja
totuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas.
Ei, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen,
eksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin
ryypätä taas!... Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt.
Minä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan
kaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei
jää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään
enkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi
enää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: "No, vieläkö juot?" Vielä, sanoin
minä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on
luonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut.
Vaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en
valehtele, vaan olen niinkuin olen... Mitä niistä pelkää! He, katsokaa,
tämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein
ylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla
alkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla
ottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei
ihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa
vasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte
ja puraise!
_Nikita_. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa
pois nuoran.)
_Mitritsh_. Mitä.
_Nikita_. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?
_Mitritsh_. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki
samasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin
toisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, —
syökööt perunapiirakasta!