Samat. Nikita ja Matrjona.
_Nikita_. (Tullen tupaan.) Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet. Mitä
ovatkaan he minulle tehneet!
_Matrjona_. Juo, juo, kultaseni, viinaa. Mitä sinä? (Ottaa viinan esille
pöydälle.)
_Nikita_. Anna, ehkä saan sen juomalla haihtumaan.
_Matrjona_. Hiljaa! Eivät makaa. He, juo.
_Nikita_. Miksi keksittekään te tuon? Olisitte jonnekin vieneet.
_Matrjona_. (Kuiskaten.) Istu, istu tuossa, ja juo vielä tahi polta. Se
haihduttaa ajatukset.
_Nikita_. Voi, rakas äiti, jo on, näen mä, aikani tullut. Kun hän
vikisi ja pienet luunsa ruskahtivat kr... kr... niin en ollut
ihminen enää.
_Matrjona_. Vielä ja mitä! Ainahan sinä joutavia haastat. Näin yön
aikaan todenperään vähän niinkuin mieltä kaamaisee, vaan jahka aamu
valkenee, ja sitte päivä taikka pari kuluu, niin et muista sitä enää
ollenkaan. (Menee Nikitan luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen.)
_Nikita_. Mene pois! Mitä olettekaan minulle tehneet?!
_Matrjona_. Mitä sinä, poikaseni, toden perään. (Tarttuu häntä kädestä.)
_Nikita_. Pois luotani, taikka tapan! Nyt en minä mistään välitä. Tapan!
_Matrjona_. Voi, voi, sekös nyt on pelästynyt! Pane sitte edes maata.
_Nikita_. Ei mihinkään minusta ole enää. Hukassa olen.
_Matrjona_. (Päätään pyöritellen.) Voi, voi, pitää mennä korjaamaan pois.
Ja ehkä hän tässä siitä vielä tyyntyy, vähän aikaa istuttuaan. (Menee.)