_Pjotr_. Päivää!
_Matrjona_. Jumal’ antakoon, kultaseni, Jumal’ antakoon! Yhä vain,
näemmä, sairastelet. Ja kovin on sinua sääli minun ukkonikin. Käski
tulla tiedustelemaan. Ja terveisiä lähetti. (Kumartaa vielä kerran.)
_Pjotr_. Kuolema tässä tulee.
_Matrjona_. Sitähän minä katselen, että kovin olet laihtunut, kultaseni,
kovin. Ei se, näemmä, tauti kaunistele.
_Pjotr_. Tullut se on, minun hetkeni.
_Matrjona_. Jumalan tahto, Pietari Ignatjitsh! Kun jo ehtoollisen sait,
niin, Jumala suo, saat viimeisen voiteluksenkin. Vaimosi on, Jumalan
kiitos, viisas, osaa haudata ja hautajaiset laittaa, niinkuin pitää. Ja
minun poikani kyllä sillä välin talosta huolen pitää.
_Pjotr_. Eipä ole, kelle käskyt antaa! Eukko ei ole tolkun ihminen,
tuhmuuksia vain tekee, minä kyllä kaikki tiedän... tiedän... Tytär on
hupelo ja nuorikin vielä. Olen taloni valmistanut, vaan ei ole kuka
asiat hoitaisi. Ja sääli on myöskin. (Nyyhkyttää.)
_Matrjona_. Jos tahdot mitä rahojen suhteen määrätä, niin sano vain...
_Pjotr_. (Anisjalle porstuaan.) Menikös Anjutka jo, vai?
_Matrjona_. (Syrjään.) Muistipas.
_Anisja_. (Porstuasta.) Justiinsa lähti. Tulehan tupaan; minä saatan.
_Pjotr_. Annahan istua viimeiseltä. Siellä on niin painostava ilma.
Ja niin on vaikea minun. Oi, ihan on polttanut sydämmeni.. Kumpa jo
kuolema tulisi.
_Matrjona_. Elämä ja kuolema on Jumalan kädessä, Pietari Ingatjitsh.
Eikä sitä kuolemaa tiedä. Vielä siitä väliin virkoaakin. Niinpä tässä
meidänkin kylässä muuan mies jo oli ihan kuolemaisillaan...
_Pjotr_. Eikä. Tunnen, että kuolen kohta, tunnen. (Nojautuu alas ja
sulkee silmänsä.)