XIII.

Veli Starck.

Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen

heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina,

kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.

Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama

talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.

Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota

ajatuksiansa.

Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää

töin tuskin neljä tai viisi tuntia.

Villon tiesi sen; hän mietti:

-- "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän

joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi

vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.

-- "Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta...

Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista...

Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä

huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."

Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan

silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla,

käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.

Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs

munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä

siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.

-- "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.

-- "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.

-- "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta

asti."

-- "Tois-illasta asti."

-- "Kuinka!..."

-- "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa.

Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen

alle haudatuksi."

-- "Ja toverini Troussecaille?"

-- "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein

unikeon luontoa."

-- "Entä muut?"

-- "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat

tietä luoneet."

-- "Bartolomeo?"

-- "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."

-- "Fridolin?"

-- "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa

jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime

yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."

-- "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen;

mitä tahdotaan?"

Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja

tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:

-- "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"

Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin,

ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.

Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen

jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:

-- "Veli Starck!"

Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen

etusormessa kuninkaan toverien sormusta.

Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama

mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri

sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä,

vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli

säteili.

Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa

kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa,

ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku

sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.

-- "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck

ole se, jota tulette etsimään täältä."

-- "On."

-- "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

-- "Niin."

-- "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"

-- "Ainoastaan kolme sanaa."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "Hetki on tullut!"

-- "Vihdoinkin!"

Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät.

Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli

oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa

pitkä.

-- "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis

vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin

puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt!

Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"

Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot

kyyneleiden vallassa.

Fridolin juoksi hänen luoksensa.

-- "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"

-- "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän.

Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista

vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä

vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni

kellekkään ... ei edes hänelle!"

-- "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa

lausui.

-- "Kuinka! tiedätte siis?"

-- "En! olen vaan nähnyt."

-- "No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää

ole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki

kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä,

mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä

salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo...

Tahdotteko, sanokaa?"

Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja

lausui vaaditun valan vastaukseksi.

-- "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen

mitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa."

Fridolin astui hänen eteensä:

-- "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"

-- "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan

kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla

häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa."

Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä

hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja

muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:

-- "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista

sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa

paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan

dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko

toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä,

hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja,

käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja

oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."

-- "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle

kertonut koko tapauksen."

-- "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli

nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä

kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa.

Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin

suloista!"

-- "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne

koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."

-- "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani,

tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai

voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."

-- "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi,

"niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo

taistelu Birs'in luona!"

-- "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki

olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja

kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin

muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi

väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä

taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän

kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli

suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun

ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat

kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja

meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä

vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina!

voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"

Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.

-- "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä

liikutettuina kumpikin.

-- "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella

huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka

iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin

hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni.

Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan,

niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"

Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen,

taistellakseen vieläkin.

-- "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit

minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla

tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat

kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en

mitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!...

Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään

minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet

isäksi!'"

Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi

puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo

taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.

Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:

-- "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo

rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan

viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen

pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni,

heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin

toiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ...

minä pakenin!..."

Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut

alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon

taivasta kohden.

-- "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit

olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan

viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa

viholliselle!"

-- "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.

"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."

-- "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä

isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun

kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat

joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni

huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien

silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi

otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri

lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina

juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala

antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa..."

-- "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat

ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"

Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto

tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:

-- "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en

moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt

mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan

rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo

sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana

päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He

väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun

osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä

nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään

astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä,

koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria!

Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi.

Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä

jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien

kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus

täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata

kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"

-- "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa..."

-- "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään

pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta

kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä

edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän

juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa ... hän kaatuu ...

hän on kuollut!"

Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan

kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.

Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin

sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla

häntä elähyttää.

Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.

-- "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani

viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia

vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin

spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi!

ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä

te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach

minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei

kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen

perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän

kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli

turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."

-- "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin

kaikki."

-- "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo

ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi,

kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä,

kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita

meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin

taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään

vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun

kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle

vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin

taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän

minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa,

vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani

onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen

varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon

tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut

Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa,

jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä

vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on

tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en

pakene, sen vannon, Jumal'auta!"

Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä.

Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana

ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:

-- "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi

puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen...! Kostoa!"

Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli

seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.

Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n

asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä

Troussecaille vielä unen pöppörössä.

-- "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella

Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen

teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän

tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä,

tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"

Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in

sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:

-- "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."

-- "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on

oleva päällikkömme!"

-- "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.

Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli

Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.

-- "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"

-- "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.

Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli

Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon

alle.

Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja

aloittivat rukouksen.

Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti

liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:

-- "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"