AINA. Kokonaan?
TUOVILA. (Its.) Jokohan minä avaan sydämeni?
AINA. Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Taisin koskea asiaan, joka on
salaisuus.
TUOVILA. Ette suinkaan! (Its.) Nyt se on tehtävä. (Rykäsee.) Tuota
noin! Eihän se teille mikään salaisuus ole.
AINA. Eikö minulle? Saan sen siis tietää.
TUOVILA. Niin! Miksikä en tunnustaisi suoraan. Se, josko lähden tahi
jään tänne, riippuu kokonaan----
AINA. Kokonaan?
TUOVILA. Teistä!
AINA. Minusta. (Tyrskähtää nauramaan.) Sekö se salaisuus olikin.
TUOVILA. (Hämmästyneenä,) Te nauratte!
AINA. Olisihan tämän meidän välisen asian voinut toimittaa postin
kauttakin, niin ei teidän olisi tarvinnut Amerikasta lainkaan lähteä.
TUOVILA. Mitä sanotte?
AINA. Telegrammilla se olisi ollut tehty.
TUOVILA. Telegrammilla? Minä en ymmärrä teitä.
AINA. Te tulette Amerikasta, ettekö sitä tiedä. Ei siinä sen suurempaa
vaivaa olisi ollut, kuin että minä täällä olisin pankkiin pistänyt ja
te olisitte heti Amerikassa saanut ottaa halttuunne omanne.
TUOVILA. (Its.) Mitä juttelee hän?
AINA. Ettekö usko vielä?
TUOVILA. Te suvaitsette laskea leikkiä. (Its.) Mutta selville tässä
pitää tulla ja pian. (Ääneensä.) Eihän siitä kaikessa tapauksessa
haittaa liene, jos kumminkin tänne saavuin.
AINA. Tietysti ei.
TUOVILA. Voinko minä siis täällä "ottaa haltuuni omani." Voi, kuinka
onnellinen silloin olisin!