Yhdeksäs kohtaus.
TUOVILA. (Tulee oikealta perä ovesta.) Häntä ei näy. Kyllä tämä on
juuri se huone, jonne hän neuvoi----Voi kuinka tunnen sydämeni
sykkivän, kun hänet taasen nähdä saan!--Silloin vasta 14-vuotias lapsi,
nyt täysi impi, ties kuinka ihana ja kaunis. Tuskin häntä tuntisinkaan
enää. Kirjoittihan hän itse suuresti muuttuneensa. Niin, olenhan häntä
viisi vuotta saanut ainoastaan kirjeessä ihailla. Kyllä minä sentään
muistan jokseenkin.----Silmät siniset, tukka vaalea, kiharainen, nenä
tuommoinen, tuommoinen----juuri tuommoinen.--
AINA. (Tulee äkkiä huoneesen, huomaa Tuovilan.) Ai! Suokaa anteeksi!
Istukaa, minä tulen kohta! (Menee takaisin.)
TUOVILA (seisoo hämmästyneenä.) Tuommoinenko? Sellaiseksi en häntä
kuvaillut. Tuoko olisi pikku Impeni?----Kaunis hän on, sitä ei voi
kieltää----Miksi teititteli hän minua ja näytti säikähtäneen
pahanpäiväisesti tuloni tähden?----Selittämätöntä! Olin odottanut, että
hän jo ovella minulle kaulaan kapsahtaa.--Ja täällä!--Mutta onhan minun
muistettava, etten ole Amerikassa.
AINA. (Tulee takaisin.) Terve tullut, terve tullut! Olkaa hyvä ja
painakaa puuta! Minä olen kotonani ja toivon sydämestäni, että te
olisitte myöskin.