Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana
kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran
ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.
-- Minusta on, -- hän sanoi, -- niinkuin istuisimme täällä häitä
odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa
järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon
tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja
porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole
mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin
epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa
Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan
siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se
kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta
nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku
Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison
eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön
ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa -- liki
ainakin piti -- ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö
keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"?
Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta
se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava
homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja
hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa
koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen
ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu
joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen
minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni,
niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut,
vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten -- niin, mitä
aioinkaan sanoa?
-- Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, -- puuttui Anna Sofia
hymyillen puheeseen.
-- Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin
sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun
tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin
jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua
aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut
hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.
-- Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on
välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi,
-- lausui koulumestari juhlallisesti.
-- Ester-parka! -- huokasi Anna Sofia. -- Hän on kumminkin hyvä lapsi,
vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän
saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden
olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.
-- Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia,
-- jatkoi isoäiti. -- Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön,
jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät
minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja
kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä
raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.
-- Niinpä niin, -- sanoi välskäri. -- Serkku ajattelee ja puhuu kuin
ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn
kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi
olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka
kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän
vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes
antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi
tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on
veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on
koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu,
kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin
koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova
kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä
oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen
lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan.
Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se
synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin
semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine
vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden;
niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä;
jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.
Isoäiti myhäili. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän; -- kuullessani
vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri
Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata
sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku
sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta,
ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen
niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester
Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi
rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi
vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin
hulluksi?
-- Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista -- huokasi
Anna Sofia.
-- Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä
siihen?
-- Niin oli, -- puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, -- että
presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli
vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja
kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin
hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.
-- Kuulkaapa vain, -- sanoi isoäiti välskärille, -- kuulkaapa vain
noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee
nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan
Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.
-- Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, -- sanoi koulumestari,--
eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo _Rex Regi
Rebellis_ on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä,
että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja
kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran _hominorum_, ja
sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla _in regem_ eikä
datiivi.
Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut
espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan
punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa
kiusantekohaluaan. -- Minulla oli kerran, -- sanoi hän, -- postinviejä,
joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun
minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän
huusi: -- Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli
pukin nahkaa! -- Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että
sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki
nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun
syyttää vanhoja tuttuja.
-- Nominatuksessa ja dasitivuksessa! -- huudahti koulumestari, nyt
vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. -- Tällä kertaa
veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa
käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan
poikasta latinassa kiinni.
-- Tuhat tulimmaista, -- aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti
tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet
keskeytti välskäri.
-- Jo luulin, -- hän sanoi, -- tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus
merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se
aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon
kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se
synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen
saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä,
että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat,
tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta
ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin
kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa
polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa
vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän
kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta
menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee
kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun
Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön
kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas,
Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat
tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan
kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua
tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen
kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole
mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee
selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala,
pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman
itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa
jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi
kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten
ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen.
Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala
saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa
ihmisen omaa itseään vastaan: _Rex regi rebellis_. Mutta olkoonpa nyt
taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä
kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki
pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin
paranet.
"Tuonne mä sinut manoan:
meren mustihin murihin,
vaaran vaskisen sisähän,
Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.
-- Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet
vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet:
N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme
unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä
polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa
aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa,
jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli
suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu
valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.
Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. -- Tuo, -- sanoi hän, -- tuntuu
minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja
suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli?
Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli
kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän
katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä
vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli;
kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?
-- Se oli niin, -- sanoi välskäri, -- että Lauri Larssonilla oli
vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen
perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa
Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä.
Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi,
ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson
kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän
suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui -- niinkuin monesti
tapahtui Isonvihan jälkiaikoina -- että eräs nuori mies Istvan, joka
oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka
elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja
tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa
muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon
muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja
houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön,
koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa
elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan
menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta
tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin
murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja
jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.
-- No, ja kuinka sitten kävi?
-- Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan
mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja
sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa
hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien
Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.
-- Tuhat tulimmaista! -- kiljaisi postimestari. -- Näkyy kyllä, että
koulukarhut olivat päässeet valtaan.
-- Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista
pakoon, -- vastasi koulumestari.
-- Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! -- jatkoi julmistunut
Svanholm. -- Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan
taistelusta.
-- Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! -- vastasi koulumestari.
-- Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, --
vastasi välskäri vakavasti, -- eikä minulla ole enää halua penkoa 1741
vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää
sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen
herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen
isoäitimme äidin nuoruuden aikaan -- 18. vuosisadan keskivaiheille,
tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi
ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä
-- Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa
III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?
-- Puhukaa, puhukaa! -- vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi
kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.
Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. --
Heikko on kykyni, -- sanoi hän, -- kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa.
Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain
kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn
aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät
laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen
jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan
taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka.
Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen
iltatarinaa?
-- Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, -- vastasi Anna Sofia
vilkkaasti, -- niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.
-- Mikä nimi?
-- Vaasan prinsessa.
-- Olenhan jo usein sanonut, -- naurahti välskäri, -- että Anna Sofia
ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!