Mit' on lempi? Hetken ele.
Iloitse ja naureskele,
Huomist' älä mieti lain.
Viipy hedelmää ei kanna;
Tule, pusu mulle anna:
Nuoruus kestää hetken vain.
HERRA ANTREAS.
Ääni makea kuin hunaja, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!
HERRA TOPIAS.
Myrkkäinen.
HERRA ANTREAS.
Niin, sangen makea ja myrkkäinen, tosiaankin.
HERRA TOPIAS.
Niin, nenällä kuullen, makea kuin myrkkä. Mutta hummataanko nyt, niin
että taivas pyörii? Kaikotammeko tarhapöllöt lentoon loilotuksella,
joka lappaa kolme sielua kankurista? Mitä sanot?
HERRA ANTREAS.
Ystävyyden nimessä, olkoon menneeksi. Olen aivan hullaantunut
tuollaisiin koirankurisiin loilotuksiin.
NARRI.
Niin maarinkin, koiratkin niistä hullaantuvat.
HERRA ANTREAS.
Se on vissi, se. Karautappas nyt: "Vait, konna!"
NARRI.
"Vait, konna, suusi kiinni," ritari? Minun on silloin pakko sanoa sinua
konnaksi, ritari.
HERRA ANTREAS.
Ei se ensi kertaa tapahdu, että ihmisten on pakko sanoa minua konnaksi.
Alota, narri! Se alkaa: "Vait, suusi kiinni."
NARRI.
En pääse ikänä alkuun, jos pitää minun pitää suuni kiinni.
HERRA ANTREAS.
Hyvin, totta vieköön! No, alota!
(Laulavat loilotuksen.)
(Maria tulee.)
MARIA.
Mitkä kissannaukujaiset täällä on? Jos armollinen neiti ei ole kutsunut
Malvoliota, hovimestariaan, luoksensa ja käskenyt häntä ajamaan teitä
pellolle, niin älkää uskoko minua koskaan.
HERRA TOPIAS.
Armollinen neiti on toratilli, me olemme valtioviisaita, Malvolio on
vanha horuloru, ja (Laulaa.)
"Täss' on kolme veitikkaa."
Enkö minä ole hänen veriheimolaisensa? Enkö ole hänen
vertaan? Helsuti rallaa, armollinen neiti! (Laulaa.)
"Babyloniss' eli mies,
Helsuti rallaa!"
NARRI.
Hitto olkoon, sillä ritarilla on ihmeteltävät narrinelkeet!
HERRA ANTREAS.
Niin kyllä, hän tekee sen sangen hyvin, kun on sillä päällä, ja niin
teen minäkin: hän sen vaan tekee somemmin, mutta minä luontevammin.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ja kahdestoista joulukuuta," --
MARIA.
Herran tähden, hiljaa!
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO.
Hyvät herrat, oletteko hullut? Vai mitä olette? Eikö teissä ole älyä,
tapoja ja häveliäisyyttä, kun näin myöhään yöllä meluatte kuin
kattilanpaikkurit. Luuletteko, että armollisen neidin talo on
olutkapakka, koska niin hillimättä täyttä kurkkua hoilaatte noita
paikkasuutarin laulujanne? Ettekö tiedä mittaa ja määrää?
HERRA TOPIAS.
Meillä kyllä on laulussamme oikea mitta. Menkää hiiteen!
MALVOLIO.
Herra Topias, minun täytyy puhua teille suoraa kieltä. Armollinen neiti
käskee minun sanoa teille, että, vaikka hän sukulaisuuden suhteista
pitää teitä talossaan, hän ei siltä ole missään suhteessa irstaaseen
elämäänne. Jos voitte luopua huonosta käytöksestänne, niin olette
tervetullut hänen taloonsa; jos ette voi ja jos teitä haluttaa erota
hänestä, niin hän aivan mielellään jättää teidät hyvästi.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Hyvästi, kulta, mull' on täältä hoppu."
MALVOLIO.
Niin oikein, hyvä herra Topias.
NARRI (laulaa).
"Ja silmä sanoo, ett' on kohta loppu."
MALVOLIO.
Niinkö todellakin?
HERRA TOPIAS (laulaa).
"En tahdo kuolla, en."
NARRI (laulaa).
"Nyt, maarin, narraatten."
MALVOLIO.
Tuo on teille suureksi kunniaksi.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko hänet pois?"
NARRI (laulaa).
"Mik' ilo siitä ois?"
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko kehnon hornaa kohti?"
NARRI (laulaa).
"Ei, ei, ei, ei, sit' ette tohdi."
HERRA TOPIAS.
Eikö mittaa, häh? Valehtelit, herraseni. Oletko sinä muuta kuin
hovimestari? Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole
olutta ja päällispalaa maailmassa?
NARRI.
On kuin onkin, kautta pyhän Annan! ja inkivääriäkin, niin että suuta
polttaa.
HERRA TOPIAS.
Olet oikeassa. -- Mene, hovimestari, ja kiilloita vitjojasi leivän
murusilla. -- Pullo viiniä, Maria!
MALVOLIO.
Mamselli Maria, jos armollisen neidin suosio on teille jonkin arvoinen,
niin varmaankaan ette edesauta tuollaista siivotonta elämää. Hän on
saapa siitä tiedon; sen vannon kautta tämän käden.
(Menee.)
MARIA.
Horise mitä horiset.
HERRA ANTREAS.
Yhtä hyvä kuin juoda nälkäänsä, olisi vaatia häntä miekkasille ja
sitten syödä sanansa ja pilkata häntä.
HERRA TOPIAS.
Tee se, ritari; minä kirjoitan puolestasi vaatimakirjan, tai ilmoitan
hänelle suusanalla suuttumuksesi.
MARIA.
Rakas herra Topias, olkaa hiljaa vaan tämä yö. Armollinen neiti on
kovin levoton siitä pitäen, kuin tuo nuori herttuan mies kävi hänen
luonaan. Mitä tuohon Malvolio herraan tulee, niin kyllä minä hänestä
pidän huolen: jos en häntä niin vedä nenästä, että hänestä tulee
sananparsi ja yleinen naurunaine, niin älkää luulko, että minulla on
kyllin älyä maata suorana vuoteessa. Tiedän, että sen voin.
HERRA TOPIAS.
Anna kuulla, anna kuulla. Kerrohan meille jotakin hänestä.
MARIA.
Niin, nähkääs, hän on väliin noin niinkuin puritaani.
HERRA ANTREAS.
Oi, jos sen tietäisin, niin pieksisin häntä kuin koiraa.
HERRA TOPIAS.
Mitä? Siitäkö, että hän on puritaani? Onko sinulla perustettuja syitä
siihen, mies hyvä?
HERRA ANTREAS.
Perustettuja syitä minulla ei juuri ole, mutta kuitenkin kyllin hyviä.
MARIA.
Ei se lempo ole puritaani eikä mikään muukaan ajan pitkään; tuuliviiri
vaan, teeskentelevä aasi, joka on ulkoa oppinut ylhäisiä puheenparsia
ja niitä purkaa sakeana höyrynä; äärettömästi itseensä tyytyväinen ja
omasta mielestään niin täyteen ahdettu hyviä avuja, että hän
uskonkappaleena uskoo, että kaikki, jotka vaan häneen katsovat,
rakastuvat häneen. Tuohon heikkouteen on minun sangen sopiva tähdätä
kostoni.
HERRA TOPIAS.
Mitä aiot tehdä?
MARIA.
Kylvän hänen tielleen salaperäisiä rakkauden kirjeitä, joissa hän itse
on kouraan tuntuvalla tavalla kuvattuna: parran väri, säärten muoto,
käyntitapa, silmän luonti, otsa, ihokarva. Osaan sangen hyvin
jäljitellä armollisen neidin käsialaa; unhottunutta asiaa koskevasta
kirjoituksesta voimme tuskin itse päättää, kumman kättä se on.
HERRA TOPIAS.
Oivallista! Vainuan sotajuonta.
HERRA ANTREAS.
Minun se jo tuikkaa nenääni.
HERRA TOPIAS.
Hän sitten luulee, että nuo kirjeet, joita sinä kylvät, ovat sisareni
tyttäreltä ja että tyttö on häneen rakastunut, niinkö?
MARIA.
Sentapainen se minulla on älli.
HERRA ANTREAS.
Ja se älli tekee hänestä älliön.
MARIA.
Älliön, oikein.
HERRA ANTREAS.
Oi, tästä tulee verratonta!
MARIA.
Kuninkaallinen kuje, olkaa varma siitä: minä tiedän, että lääkkeeni
häneen tepsii. Asetan teidät kaksi ja narrin kolmanneksi väijyksiin
siihen paikkaan, missä hän kirjeen on löytävä. Pankaa merkille, miten
hän selittää sen. Ja nyt täksi yötä levolle uneksimaan asiasta.
Hyvästi!
HERRA TOPIAS.
Hyvää yötä, Penthesilea!
(Maria menee.)
HERRA ANTREAS.
Totta totisesti, se on kelpo tyttö.
HERRA TOPIAS.
Hurtta, aito rotua, ja minua ihan jumaloiva; mutta mitäpä siihen voi?
HERRA ANTREAS.
Minuakin on kerran jumaloitu.
HERRA TOPIAS.
Nyt levolle, ritari. -- Sinun tulee toimituttaa enemmän rahaa.
HERRA ANTREAS.
Jos en saa omakseni sisarenne tytärtä, niin olen myyty mies.
HERRA TOPIAS.
Toimituta vaan rahaa, ritari. Jos et häntä lopulta saa, niin sano minua
töppöhännäksi.
HERRA ANTREAS.
Jos en häntä saa, niin ei ole minuun koskaan uskomista; ymmärtäkää se
miten tahdotte.
HERRA TOPIAS.
Tule pois, tule! Minä menen kiehauttamaan vähän sektiä; nyt on liian
myöhä mennä levolle. Tule, ritari, tule!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone herttuan hovissa.
(Herttua, Viola, Curio y.m. tulee.)
HERTTUA.
Nyt soitteloa! -- Huoment', ystäväni! --
Cesario hyvä, taas tuo pikku laulu,
Tuo vanhanaikuinen, jonk' eilen kuulin!
Minusta enemmän se liensi tuskaa
Kuin tämän liehuvan ja riehkan ajan
Teeskellyt sävelmät ja löyhät loilut.
No, yksi värsy vaan!
CURIO.
Suokaa anteeksi, teidän arvoisuutenne; hän, sen laulaja, ei ole täällä.
HERTTUA.
Ken se oli?
CURIO.
Se ilvehtijä Huvinen, teidän arvoisuutenne; narri, johon neiti Olivian
isä oli suuresti mieltynyt. Hän ei liene kaukana täältä.
HERTTUA.
Hae hänet tänne, ja sill'aikaa soittakaa se sävel.
(Curio menee. Soitantaa.)
Lähemmä, poika! Kun sa joskus lemmit,
Niin sulotuskissasi mua muista;
Mun kaltaiseni kaikk' on lempiväiset,
Eleissään muuten liehuvat ja löyhät,
Pait että lakkaamatta armaan kuvaa
He jumaloivat. -- Miellyttääkö sävel?
VIOLA.
Oi, lemmen valtaistuimelle asti
Se kaiun antaa!
HERTTUA.
Taitavasti haastat.
Vaikk' olet nuori, vannon, että silmäs
Jo lumonnut on joku mielitietty;
Vai kuinka?
VIOLA.
Kyllä, -- teidän korkeutenne.
HERTTUA.
Mimmoinen tyttö?
VIOLA.
Teidän muotoisenne.
HERTTUA.
Hän ei sua ansaitse. Ja kuinka vanha?
VIOLA.
Noin teidän ikäisenne, hyvä herra.
HERTTUA.
Oi, taivas, liian vanha! Naisen tulee
Valita itseänsä vanhemp' aina;
Näin mukautuu hän mieheensä ja saapi
Vakaamman sijan hänen sydämmessään.
Vaikk' itseämme kuinka kehuisimme,
Niin miehen lempi ain' on häälyvämpi,
Herkempi, horjuvampi, kieppuvampi
Kuin naisen.
VIOLA.
Sen ma kyllä luulen, herra.
HERTTUA.
Siis itsellesi nuoremp' ota lemmyt,
Ei lempes ole pysyväistä muuten;
Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin
Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.
VIOLA.
Niin kyllä, niin; mut surkeata ois
Noin kesken kukkeuttaan kuolla pois.
(Curio ja narri tulevat.)
HERTTUA.
Nyt, poika, laulu tuo, jonk' eilen lauloit!
Cesario, se on vanhaa, korutonta;
Kutojat, kehrunaiset taivasalla
Ja pitsin ompelijat nuoret immet
Hyräävät sitä; suoraa totuutt' on se,
Se viattoman lemmen kieltä haastaa
Kuin entisaika.
NARRI.
Joko laulan, herra?
HERTTUA.
Jo, laula, laula.
NARRI (laulaa).
Tule pois, tuoni, tule,
Lepo mulle haudassa suo!
Kule pois, henki, kule!
Mun on tappanut immyt tuo.
Lumivalkeat liinat laitelkaa
Valitulle;
Niin kuolo ei kelleen suotuisaa
Kuin mulle.
Ei kukkaa, ei kukkaa
Tomulleni tuhlata saa,
Mua rukkaa, mua rukkaa
Ei ystävät voivottaa.
Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,
Mulle suokaa,
Niin ett'ei lempivät siellä käy
Ja huokaa.
HERTTUA.
Tuossa sinulle vaivastasi.
NARRI.
Ei mitään vaivaa, herra; laulaminen on huvia.
HERTTUA.
Maksan sitten huvistasi.
NARRI.
No, niin, herra; huvista saa aina maksaa, ennen tai myöhemmin.
HERTTUA.
Jätä minulle valta jättää sinut hyvästi.
NARRI.
Kyllä; synkkämielisyyden jumala sinua varjelkoon, ja räätäli tehköön
sinulle uuden nutun läikkivästä tahtisilkistä, sillä mielesi on oikein
läikkivä opaali. Noin jämeitä pukareita pitäisi lähettää merille, jossa
saisivat toimittaa vähän kutakin ja koitella jos mitäkin tuulta; sillä
kun ei tiedä, mihin matka on, niin pääsee sitä pitemmälle. Hyvästi
vaan!
(Menee.)
HERTTUA.
Te muutkin menkää. --
(Curio ja hoviherrat menevät.)
Nyt, Cesario, mennös
Tuon kauniin julman luokse vielä kerran;
Sano: rakkauteni, mailmaa ylevämpi,
Ei kysy halvan mannun paljoutta;
Ne annit, joit' on onni hälle suonut,
Ne pidän yhtä halpana kuin onnen;
Tuo kalleus vaan, tuo ihmekoru, jolla
Somisti hänet luonto, se mua hurmaa.
VIOLA.
Mut jos ei voi hän teitä lempiä?
HERTTUA.
En moista siedä vastausta.
VIOLA.
Täytyy.
Jos tyttö teidän tähden tuskaa tuntee
Niin haikeaa, kuin te Olivian tähden --
Se tyttö löytyy kai; -- hänt' ette lemmi;
Sen sanotte; se hänen sietää täytyy.
HERTTUA.
Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit' ei kestä.
Ah, maittia se vaan on naisen lempi --
Ei maksan syttyä, vaan kitalaen --
Sit' inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.
VIOLA.
Tiedänpä --
HERTTUA.
Mitä tiedät?
VIOLA.
Liian hyvin
Ma tiedän naisen lemmen. Toden totta,
Heill' yhtä lämmin sydän on kuin meillä.
Isälläni oli tytär, joka lempi
Niinkuin, kenties, jos minä oisin nainen,
Minäkin ehkä teitä lempisin.
HERTTUA.
Ja hänen tarinansa?
VIOLA.
Tyhjä lehti.
Ei ilmaissut hän lempeänsä koskaan;
Vait'olon vaan, kuin madon kukanpointa,
Hän syödä antoi rusoposkeansa;
Miel' apeana, kulonkarvaisena,
Hän mietiskelyyn vaipuneena istui,
Kuin kärsiväisyys hautapatsaan' istuu,
Hymyillen tuskalleen. Tää rakkautt' eikö?
Me miehet, enemmän me puhumme
Ja vannommekin enemmän, mut meissä
Enemmän kuorta on kuin tahtoa,
Ja valamme ne vaan on vahtoa.
HERTTUA.
Mut siskos, kuoliko hän lemmestänsä?
VIOLA.
Sisarista ja veljist' olen minä
Jälellä yksin; kuitenkaan en tiedä --
Menenkö neidin luo?
HERTTUA.
Niin, sehän totta.
Mene, helmi tämä hälle vie ja sano:
Rakkautta pyydän, kieltoa en ano.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Olivian puisto.
(Herra Topias Räihä, herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)
HERRA TOPIAS.
Tätä tietä tulkaa, herra Fabio.
FABIO.
Tulen, tulen. Jos annan yhtäkään hiukkaa tästä huvista hukkaan mennä,
niin saatte minut melankoliassa kuoliaaksi paistaa.
HERRA TOPIAS.
Etkö iloaisi nähdessäsi tuota itaraa sakramenskatun kanaljaa nolattuna
ja häpeissään?
FABIO.
Oikeinpa riemahtelisin, ystävä; tiedättehän, että hän kerran saattoi
minut emäntäneitini epäsuosioon pienen karhunhärnyyn takia.
HERRA TOPIAS.
Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä
hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?
HERRA ANTREAS.
Sen teemme, jumaliste teemmekin.
(Maria tulee.)
HERRA TOPIAS.
Tässä tulee se pikku veitikka. -- No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?
MARIA.
Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä
tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut
keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä,
tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä
miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet
piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa
tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.
(Menee.)
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO.
Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että
neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin,
että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla
pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin
ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?
HERRA TOPIAS.
Tuota itseluuloista lurjusta!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka
hän rehentelee; siivet harallaan!
HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.
HERRA TOPIAS.
Vaiti, sanon minä.
MALVOLIO.
Kreivi Malvolio, --
HERRA TOPIAS.
Senkin koira!
HERRA ANTREAS.
Ammu hänet, ammu hänet!
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO.
Onhan semmoista ennenkin nähty: hänen armonsa vapaaherratar meni
naimisiin kamaripalvelijansa kanssa.
HERRA ANTREAS.
Hyi, senkin Jesebel!
HERRA TOPIAS.
Hiljaa! Nyt hän syvältyy oikein; nähkääs, kuinka mielikuvitus häntä
pöyhistyttää!
MALVOLIO.
Kun näin olen ollut kolme kuukautta naimisissa ja istun
korutuolissani, --
HERRA TOPIAS.
Jousi mulle, että ammun häntä silmään!
MALVOLIO.
-- huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun
samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt
Olivian nukkumaan --
HERRA TOPIAS.
Tulta ja tulikiveä!
FABIO.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO.
-- ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä
miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen
asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.
HERRA TOPIAS.
Puntit ja käsiraudat!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!
MALVOLIO.
Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan.
Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai
hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa
kumarruksensa --
HERRA TOPIAS.
Saako tuollainen mies elää?
FABIO.
Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.
MALVOLIO.
Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla
nuhdekatseella, --
HERRA TOPIAS.
Ja eikö Topias sivalla teitä vasten suuta? Häh?
MALVOLIO.
Sanoen näin: "Topias serkku, koska onni on minut sisarenne tyttäreen
liittänyt, niin suonette minulle oikeuden muistuttaa teitä" --
HERRA TOPIAS.
Mitä? mitä?
MALVOLIO.
"Teidän täytyy heittää tuo juominen."
HERRA TOPIAS.
Huuti, rumppi!
FABIO.
Hiljaa siinä, muuten taitamme juoneltamme niskat.
MALVOLIO.
"Sitä paitse kulutatte kallista aikaanne erään hupsumaisen herran
seurassa" --
HERRA ANTREAS.
Tarkoittaa minua, uskokaa pois.
MALVOLIO.
"Erään herra Antreaksen" --
HERRA ANTREAS.
Tiesinhän sen, että hän minua tarkoitti: moni sanoo minua hupsuksi.
MALVOLIO (huomaa kirjeen).
Mitä tällä lienee virkaa?
FABIO.
Nyt on kurppa likellä ansaa.
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa! Pilan hengetär neuvokoon häntä lukemaan ääneen!
MALVOLIO (ottaen maasta kirjeen).
Emäntäneitini käsialaa, niin totta kuin elän! Nuo on hänen T:nsä, hänen
L:nsä, hänen Y:nsä, ja ihan tuollainen on hänen iso M:nsä. Hänen
käsialaansa, siitä ei epäilystäkään.
HERRA ANTREAS.
Hänen teensä, hänen ällänsä, hänen yynsä; mitä se on?
MALVOLIO (lukee).
"Tuntemattomalle lemmitylle, tämä, ynnä hellät terveiset." Aivan hänen
tapaansa! -- Luvallasi, sinettivaha! -- Vaiti! -- Ja sinetissä hänen
Lucretiansa, jolla hän aina lukitsee kirjeensä: se on hänen! Kenelle
tuo lienee?
FABIO.
Se kietoo hänet suolineen, sorkkineen.
MALVOLIO (lukee).
"Olen kiintynyt;
Mut kenehen?
Suu kiinni nyt:
Sit' en sano, en."
"Sit' en sano, en." Entä sitten? Toista värsymittaa! -- "Sit' en sano,
en." -- Entä, jos se olisit sinä, Malvolio!
HERRA TOPIAS.
Hirteen, senkin mäyrä!
MALVOLIO (lukee).
"Ma käsken, ketä lemmitsen;
Mut vait'olo, kuin Lucretian kalpa,
Lävistää multa sydämmen.
M. O. A. I., olenko halpa?"
FABIO.
Pomppaileva arvoitus!
HERRA TOPIAS.
Oiva tyttöletukka, sen minä sanon!
MALVOLIO.
M. O. A. I., olenko halpa? -- Ei, mutta alku, -- annappas olla,
annappas olla!
FABIO.
Minkä myrkkykeitoksen hän on laittanut hänelle!
HERRA TOPIAS.
Ja mitä vauhtia haukka siihen iskee!
MALVOLIO.
"Ma käsken, ketä lemmitsen." Niin, hän käskee minua; minä olen hänen
käskyläisensä; hän on emäntäni. Tämähän on selvää tavalliselle
järjelle; siinä ei mitään vaikeutta. -- Mutta loppu? Mitä merkitsevät
nuo kirjaimet? Jospa voisin ne jollakin tavalla sovittaa itseeni. --
Hiljaa! -- M. O. A. I.
HERRA TOPIAS.
A, niin, vainustappas vaan! Nyt hän on jäljillä.
FABIO.
Hurtta haukahtaa, niinkuin se vainuisi kettua.
MALVOLIO.
M, -- Malvolio! -- M, -- niin, sillähän nimeni alkaa.
FABIO.
Enkö arvannut, että hän jäljille pääsisi? Sillä hurtalla on erinomaiset
haistimet.
MALVOLIO.
M, -- mutta seuraava ei pidä yhtä; se ei kestä koetusta. A:n pitäisi
seurata, mutta siinä on O.
FABIO.
Ja O, se on loppu, toivon ma.
HERRA TOPIAS.
Niin, taikka minä häntä pieksän, siksi että hän huutaa: O!
MALVOLIO.
Ja sitten vasta tulee I.
FABIO.
Niin, vaikka pitkä I vastaan tulisi, et sitä tuntisi.
MALVOLIO.
M. O. A. I. -- tämä ei ole niin selvää kuin edellinen; kuitenkin, jos
sitä vähän pitelee, niin antaa se myöten; sillä kaikki nämä kirjaimet
ovat minun nimessäni. Vait! Tässä tulee suorasanaista. -- (Lukee.)
"Jos tämä joutuu käsiisi, niin tuumi. Tähtien määräyksestä minä
olen sinua ylempi; vaan älä pelkää suuruutta. Toiset ovat syntyneet
suuruuteen, toiset hankkivat suuruuden ja toisille suuruus
tyrkytetään. Kohtalosi käsi sinulle avautuu, tartu siihen verin,
hengin. Ja, tottuaksesi siihen, mikä sinua odottaa, luo päältäsi
nöyrä verhosi ja muuta nahkaa. Ole ynseä sukulaiselle, äkeä
palvelijoille, anna kielesi kajahutella valtioviisautta; tavoittele
ominaista käytöstapaa. Sitä neuvoo hän, joka sinun tähtesi
huokailee. Muista, kuka kehui sinun keltaisia sukkiasi ja aina
halusi nähdä sinut polukset ristissä. Muista, sanon minä.
Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vaan tahdot; jos et,
niin ole ijäti käskyläinen, palvelijain toveri ja kelvoton
koskettelemaan onnettaren sormenpäitä. Hyvästi! Hän,
joka tahtoo kanssasi vallanalaisuutta vaihtaa,
onnellisesti onneton."
Päivän valo ja avara lakeus ei ole kuultavampi. Tämä on ilmeistä.
Tahdon ruveta kopeaksi, lukea valtiollisia kirjoja, nolata herra
Topiasta ja huuhtoa päältäni kaikki alhaiset tuttavuudet, olla nipistä
näppiin se oikea mies. En ole mikään narri, että antaisin
mielikuvituksen koiritella kanssani, sillä kaikki merkit johtavat
siihen, että neitini rakastaa minua. Tässä taannoin hän ylisteli
keltaisia sukkiani ja kiitteli ristipoluksiani; ja nyt hän itse ilmenee
rakkaudelleni ja oikein käskemällä vaatii minua näin pukeutumaan hänen
mielikseen. Kiitän tähtiäni, olen onnellinen. Tahdon tulla
umpimieliseksi, ruveta kopeaksi, käydä keltaisissa sukissa, polukset
ristissä, ja niin pian kuin suinkin mahdollista. Jupiter ja tähteni
olkoot kiitetyt! -- Mutta tässä on vielä jälkilisäys. (Lukee.)
"Et saata olla tietämättä, kuka olen. Jos suosittelet lempeäni,
niin ilmaise se hymyssäsi; hymysi suuresti sinua kaunistaa;
siis minun läsnä ollessani hymyile aina, sitä rukoilen, rakas
kultaseni."
-- Jupiter, sinua kiitän! -- Hymyillä tahdon; kaikki tahdon tehdä, mitä
sinä minulta pyydät.
(Menee.)
FABIO.
Osuuttani tässä pilassa en vaihtaisi pois, vaikka saisin tuhansiin
menevän vuosieläkkeen isolta Mogulilta.
HERRA TOPIAS.
Minä tästä tepposesta tuon naikkosen vaikka naisin.
HERRA ANTREAS.
Niin minäkin.
HERRA TOPIAS.
Enkä muita myötäjäisiä vaatisi kuin toisen samanlaisen tepposen.
HERRA ANTREAS.
En minäkään muuta.
FABIO.
Tuossa tulee se sievä tulkunpyytäjä.
(Maria palajaa.)
HERRA TOPIAS.
Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni.
HERRA ANTREAS.
Niin, taikka minun?
HERRA TOPIAS.
Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi?
HERRA ANTREAS.
Niin tosiaankin, taikka että minä?
HERRA TOPIAS.
Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla
hulluksi, kun hän unestaan virkoo.
MARIA.
Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?
HERRA TOPIAS.
Niinkuin paloviina lastenämmään.
MARIA.
Jos nyt tahdotte nähdä pilan tulokset, niin tarkatkaa hänen ensi
esiintymistään armollisen neidin luona. Hän tulee hänen tykönsä
keltaisissa sukissa, jota väriä neiti inhoo, ja polukset ristissä,
jota tapaa hän ei voi sietää; ja sitten hän hänelle hymyilee,
joka niin vähän soveltuu neidin mielialaan, -- hän kun, näet, on
raskasmielisyyteen heittäytynyt -- että mies sillä aivan tekee itsensä
halveksittavaksi. Jos tahdotte tuota nähdä, niin tulkaa mukaani.
HERRA TOPIAS.
Tulen vaikka Tartaruksen oville asti, sinä senkin pirunkurinen
veitikka.
HERRA ANTREAS.
Minä kanssa.
(Menevät.)