TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Merenrannikko.

(Antonio ja Sebastian tulevat)

ANTONIO.

Ette tahdo siis enää viipyä? Ettekö salli, että minä teitä seuraan?

SEBASTIAN.

Suokaa anteeksi, en. Tähteni tuikkivat minuun synkkinä; kohtaloni vihat

ehkä tarttuisivat teihinkin. Pyydän siis, että sallitte minun yksin

kantaa onnettomuuteni. Huonosti palkitsisin rakkautenne, jos niistä

osankaan laskisin teidän päällenne.

ANTONIO.

Suokaa minun kuitenkin tietää, mihin matkanne pitää.

SEBASTIAN.

Anteeksi, ystävä, en. Aiottu matkani on aivan päämäärää vailla. Mutta

huomaanpa teissä niin viehättävää hienotunteisuutta, että väkisin ette

tahdo minusta kiskoa irti, mitä itse tahdon pitää takanani; sitä

enemmän siis kohteliaisuus vaatii minua ilmaisemaan itseni. Tietäkää

siis, Antonio, että nimeni on Sebastian, eikä Rodorigo. Isäni oli se

Sebastian Messalinalainen, josta olette kuullut puhuttavan, niinkuin

tiedän. Hän jätti jälkeensä minut ja sisareni, jotka molemmat olimme

samalla tunnilla syntyneet. Oi, jospa taivas olisi sallinut meidän

samalla tunnilla kuoliakin! Mutta te, herra, sen ehkäisitte, sillä joku

tunti ennen, kuin minut otitte meren kuohuista, hukkui sisareni, --

ANTONIO.

Hyvä Jumala!

SEBASTIAN.

-- tyttö, joka, vaikka häntä sanottiinkin hyvin minun näköisekseni,

kuitenkin monen mielestä oli kaunis; vaan jos kohta minä en voisikaan

näin liialliseen ihmetykseen yhtyä, niin rohkenen kuitenkin vakuuttaa,

että hänessä oli sielu, jota kateenkin täytyi sanoa kauniiksi. Hän on

suolaisiin vesiin hukkunut, vaikka siltä näyttää, kuin tahtoisin minä

hänen muistonsa vielä uusiin hukuttaa.

ANTONIO.

Suokaa anteeksi, herra, että vastaanotto on ollut huono.

SEBASTIAN.

Oi, hyvä Antonio, suokaa te anteeksi, että minä olen teille vaivaksi

ollut.

ANTONIO.

Jos ette minua rakkaudesta surmata tahdo, niin suokaa minun olla

palvelijanne.

SEBASTIAN.

Jos ette tahdo tyhjäksi tehdä tekoanne, se on, surmata sitä, jonka

olette pelastanut, niin älkää tätä pyytäkö. Hyvästi kerta kaikista!

Sydämmeni on aivan heltyä, ja minussa on vielä niin paljon äitini

luontoa, että vähimmästäkin lisäaineesta silmäni sitä kantelevat. Minun

on mentävä kreivi Orsinon hoviin; hyvästi!

(Menee.)

ANTONIO.

Jumalat kaikki suosikoot sua tielläs!

Hovissa monta mull' on vihamiestä,

Pianpa muuten kohtaisin sun siellä.

Vaan huoli siitä! Niin sua jumaloin.

Sua seuraan vain ja vaaraa ilkamoin.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Katu.

(Viola tulee, Malvolio hänen jäljissään.)

MALVOLIO.

Tehän se vast'ikään lähditte kreivitär Olivian luota?

VIOLA.

Vast'ikään, herra. Kohtalaisella käynnillä en ole ehtinyt tätä

pitemmälle.

MALVOLIO.

Hän lähettää teille takaisin tämän sormuksen. Olisitte voinut minulta

vaivoja säästää ja itse ottaa sen mukaanne. Lisäksi hän käskee teitä

herrallenne viemään sen toivottoman tiedon, että kreivitär hänestä ei

huoli. Ja vielä yksi asia: älkää ikänä rohjetko palata uudestaan

herttuan asioissa, jos ette tule kertomaan, miten herranne on tämän

iskun kestänyt.

VIOLA.

Hän otti sormuksen; sen pitäköönkin.

MALVOLIO.

Kuulkaapa, herra; näsäkkäästi sen hänen eteensä paiskasitte, ja hänen

tahtonsa on, että sen samalla tavalla saatte takaisin. Jos kannattaa

sen tähden kyykistyä, niin tuossa se on nokkanne edessä; jos ei, niin

olkoon se ensi löytäjän oma.

(Menee.)

VIOLA.

En mitään sormust' antanut ma hälle.

Mit' aikonee hän? Taivas varjelkoon,

Ett'ei lie muotooni hän hurmastunut!

Hän hellän katseen minuun loi, niin hellän,

Kuin silmä rammannut ois kielen hältä;

Niin puhui sekavin ja katkosanoin.

Mua lempii hän, ja lemmen viekkaudella

Tuon jörön kautta vietellä mua koittaa.

Herttuan sormus! Moista ei hän saanut.

Mua lempii hän; -- jos niin on, paremp' oisi

Tuon raukan rakastua unelmaan.

Sa, valhepuku, olet ansa, jolla

Saa viekas vihollinen paljon aikaan.

Kuin helppo kauniin mairijan on painaa

Kuvansa vahaiseen naissydämmeen!

Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:

Miks luodut olemme, se luontoamme.

Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.

Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,

Ja mua hellii pettynyt Olivia.

Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse

Orsinon lemmest' epätoivoss' olen;

Ja naisena, -- voi päiviäni, voi! --

Olivian saatan epätoivon tuskaan!

Sun, aika, täytyy tämä selvittää:

On liian tiukka mulle solmu tää.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Huone Olivian asunnossa.

(Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)

HERRA TOPIAS.

Kuulehan, Antreas! Joka ei keskiyön jälkeen ole levolla, se on varhain

jalkeilla; ja _diluculo surgere_, tiedäthän, --

HERRA ANTREAS.

En, toden totta, sitä en tiedä; mutta sen minä tiedän, että joka

myöhään on jalkeilla, se on myöhään jalkeilla.

HERRA TOPIAS.

Väärä päätelmä, ja sellaisia vihaan niinkuin tyhjää haarikkaa. Joka

keskiyön jälkeen on jalkeilla, ja silloin menee levolle, on varhainen

mies; siis, joka keskiyön jälkeen menee levolle, menee varhain levolle.

Eikö elämäämme muodosta ne neljä elementtiä?[4]

HERRA ANTREAS.

Niin kyllä, niinhän sitä sanotaan; mutta minä luulen, että sen pikemmin

muodostavat syöminen ja juominen.

HERRA TOPIAS.

Sinä olet oppinut mies; syökäämme siis ja juokaamme. -- Maria, hoi!

Pullo viiniä!

(Narri tulee.)

HERRA ANTREAS.

Totta jumalauta, tuossa tulee narri.

NARRI.

Mitä nyt, rakkaat ystävät? Oletteko koskaan nähneet sitä kolmen narrin

kapakkaa?[5]

HERRA TOPIAS.

Terve tultuasi, aasi! Nyt pieni loilotus.

HERRA ANTREAS.

Piru olkoon, sillä on mainiot keuhkot, tuolla narrilla. Antaisin vaikka

jonkun punnan, jos olisi minulla sellaiset reidet ja sellainen

laulunääni, kuin tuolla narrilla on. Totta tosiaan, olitpa sangen

lystikäs narri eilen illalla, kun kerroit tuosta Pigrogromituksesta ja

Vapiaaneista, jotka kulkevat Quebuksen päiväntasaajan poikki. Se oli,

saakeli soikoon, sangen hupaista. Lähetin siitä sinulle roposen

henttusi varalle. Saitko sen?

NARRI.

Pistin prisanttisi pussiin, sillä Malvolion nokka ei ole mikään

piiskanvarsi, fröökinälläni on valkoiset kädet, ja Myrmidonit eivät ole

mitään olutkapakoita.

HERRA ANTREAS.

Verratonta! Tuopa se on sittenkin mitä hullunkurisinta, lopultakin. Nyt

pieni laulu.

HERRA TOPIAS.

Niin oikein; tuossa sinulle kolikko; laula meille laulu.

HERRA ANTREAS.

Tuossa kilukka minunkin puolestani: jos toinen antaa, --

NARRI.

Pitääkö olla lemmenlaulu vai siveellinen laulu?[6]

HERRA TOPIAS.

Lemmenlaulu, lemmenlaulu!

HERRA ANTREAS.

Niin, niin; minä en siitä siveellisyydestä välitä.

Loppiaisaatto eli Miten mielitte · 第 5 / 12 题