"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan.
"Etkö tule sisään?"
Hän kurkisti uteliaasti ovesta.
"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!"
Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja
kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan,
toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen
terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.
Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet
olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan
kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren
aallotessa.
Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat
kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat
liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina,
ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista
merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan
ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta,
hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul
vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina
paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta,
rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen,
karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne
jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin
sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.
Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin
sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani
ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään
epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei
mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse,
loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen
käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.
Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä
auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät
pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku
kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan
sininen olikaan piippuni savu!
Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se
kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen
piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja
arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.
"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?"
Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti
lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten
ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu
miltään!"
"Mitä se on?"
"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin.
Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa,
avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja
minä panen siihen omenan ja päärynän."
Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en
koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa,
kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat
samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta
naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi,
sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo
tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin,
moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on!
Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun
rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen
sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien
luokse: Rakas mieheni on kuollut.
"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?"
Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin
mitään.
Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen
laulavat.
Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä.
Rosseherre lauloi:
Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä
hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."