Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä
on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?
Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut
muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten
henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet
heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on
tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan
pyrinnöistä.
Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin
perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien
mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä
varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella
laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on
tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman
koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja
hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.
Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä
kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan
suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun
perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.
Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet
istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa,
seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja
pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään.
Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta
johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse
ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.
Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä
etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan
koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu
on Sydänmaankylään perustettava.
--Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan
käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.
--Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului
ääni miesjoukosta.
--Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon,
vastasi puheenjohtaja.
--Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija.
Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa
opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.
Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen
toistaan kiihoittelevat:
--Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!
--Minulta saa kesälaitumen.
--Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!
--Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja
kaksi parhaasta?
--Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet
arvelevat?
--Jaksaneehan tuon puolen kappaa!
--Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla
sitäkin.
--Onhan niitä kenttiä kuokkia!
--Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!
Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään
elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt.
Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta
kuin nimet alle.
Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen
sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida
piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea
kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät
niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on
juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta
sill'aikaa kun sitä kestää.
Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset
saaneet koulun ja opettajan.
* * * * *
Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa
suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja
talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni
ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa,
mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja
välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä
ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.
Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna
kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa.
Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan.
Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää
kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista,
ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä,
varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen
iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.
Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään
rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin
seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa
ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun
isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä
tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa.
Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän
hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.
Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan
huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla
siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset
sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.
Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka
»hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien
joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät
omalta kylältä.
Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja.
Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli
herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen
ompelutalkooseen.
Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu
herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat
laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti.
Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan
katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja
hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu
edellä »Porilaisten marssia» soitellen.
Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole
varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat
sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu
havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on
pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja
toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja
limonaadin nauttijoista.
Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei
näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä.
Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin
selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa
valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha
mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu
kaikenlaista ostokalua.
Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne
menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon.
Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee
lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.
Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika,
nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen,
niin hän alkaa:
»Arvoisat kansalaiset!»--sanoo hän.--»Kun minua tässä tilaisuudessa on
pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten
olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin
en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme
tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa
tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa
korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat
tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan
asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille
talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja
hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon
kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen,
sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»
»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus.
Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa,
jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään
meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla
hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt
tännekin tulleet.»
Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että
tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:
»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana
rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä
ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan.
Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä
kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita
vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat
tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä
rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa
tekisi mieleni nimittää.»
»Mutta nyt _on_ alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja
rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja
kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset
sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia.
Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne
nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan,
luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön
käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven
kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa
päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves
vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät
suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»
»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle
katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin
hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun
sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»
»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua
pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä
kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja
silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä
on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja
josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.--Eläkööt
sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja
eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen
kansakoulu.»
Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet.
Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma
tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena,
uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat
aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä
kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat
hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.
Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla
on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.