Kaihoon sua, kallis kotiseutu!
Päivin muistan, öisin unta näen
sinusta, mi poveheni painuit
niinkuin kuva lapsuuskumppanista
sulosilmäisestä, lempeästä!
Muistan oman sinimetsän siinnon,
suvilaihon hiljaa huojuvaisen,
muistan maiseman, mi sieluun syöpyi,
kuni kuva kumppalini hyvän,
sinisilmän tytön, toverini,
jonka kera lempeet lehdot juoksin,
paimenpolut, sekä lapsuusleikit.
Taa nään järvensilmän sinivilkut,
pellolta kun palaan nurmipihaan
illoin tupruillessa saunansauhun,
karjan kellojansa soitellessa
siskon kulkiessa kiuluinensa
tarhamaalle, missä lypsäessään
kaihomielet kansanlaulut laulaa.
Pelloilla nään puna-apilasta
tuhatkukkaa, mesituoksuvaista
vierillä sen veräjän, mi johtaa
järven rantaan, venevalkamalle
tutulle. Sen muistan, miten sieltä
kaislikkoihin kahistelin. Pilvet
kuvastuivat peilityyneen kalvoon,
ahven kohoani kuljetteli,
iltapuoli-äänet liikkui mailla.
Aattelen: ken kotirannan hylkää,
lastuna se virran kera vierii,
soljuu, kuohun kuljettelemana.
Hylkyhaahtena on erään kerran
ihmislapsi raahautunut rantaan
kotivalkamansa.
Koskaan ällös,
veljyt, hylkää halveksuen maata
synnyinseutusi. Sen muotokuvaa
kumminkaan et kuluttaa sä saata,
vaikka tahtoisitkin. Öisin tarttuu
käteesi sun hellä hengetär ja näyttää
sen, min muistis pudotti jo päivin.